Kirkolliseen keskusteluun osallistujat voidaan jakaa kahteen joukkoon. Niihin, jotka polttavat siltoja ja niihin jotka yrittävät rakentaa niitä. Arvatkaa, kumpia on enemmän? Pyromaaneja, tietty.
Sillanrakentajan osa ei ole helppo eikä kadehdittava. Kunnioitusta se silti herättää.
Käsittääkseni sillanrakentajiksi sekä synnytään että kasvetaan. Toiset meistä ovat sovittelijoita jo pienestä pitäen, heistä on tärkeää, että kanssaihmiset ymmärtävät toisiaan ja osaavat puhua niin, että jokainen tulee kuulluksi.
Sillanpolttajat ovat myös riidankylväjiä. He polttavat sekä omia siltojaan että mieluusti myös sillan muitten alta.
Mistä löytää sillanrakentajia? Uskon, että parhaat sillanrakentajat tulevat konservatiivien leiristä. Heillä on hallussaan kieli, jota myös äkkiväärät veljet ja sisaret kuuntelevat. Kirkon kokonaisuuden ymmärtävät konservatiivit saattavat osata asettaa sanansa niin, että heidän ympärilleen muodostuu rauhan tila, jossa erilaiset mielipiteet voivat kohdata. Omalla esimerkillään ja lausunnoillaan he rakentavat yhteistä tulevaisuutta.
Kirjoitin Kotimaahan (3.10.) ”pakinan”, joka alkoi näin:
Palvelukseen halutaan: Sillanrakentaja. Oletko sinä henkilö, joka rakastaa kirkkoa ja osaa rakentaa siltoja kirkollisen keskustelun ääripäiden välille? Silloin saatat olla etsimämme sillanrakentaja.
Toimeen valittavalta edellytetään erilaisuuden sietokykyä, maltillisuutta ja positiivista mielenlaatua. Lällyt älkööt vaivautuko, sillä vaatimuksiin kuuluu myös näkemyksellisyys, kyky esittää asiansa selkeästi ja ymmärrettävästi sekä ylimaallinen sitkeys.
Sain äsken suoraa palautetta kirjoituksesta: ”Kysymys: Luulitko olevasi hauska #Palvelukseen halutaan kirjoituksella? Et ollut.:)”
Niinpä, palautteen lähettäjä saattaa olla huumorin suhteen oikeassa, mutta tarkoitukseni oli vilpitön. Lisäksi hän laittoi kaksi linkkiä sivustolle, joissa kerrotaan profetioista, että Jeesus tulee välittömästi ja poimii mukaan morsiamensa.
Sorry vaan, linkin lähettäjästä tuskin on sillanrakentajaksi.
+
Sain toisenkin palautteen (hieman eri asiasta tosin), jossa kirjoittaja oli pahemman kerran polttanut kristilliset pyhähousunsa ja alkanut sanoa itseään irti kirkollisesta mediasta. Ymmärrän tunteen.
Siltoja rakennetaan vain jos pää pysyy kylmänä, vaikka jokainen puron ylitse taittunut oljenkorsikin olisi liekeissä.
P.S. Alussa hahmoteltu kahtiajako on puutteellinen: suurin osa porukasta katselee rannalla.
”Vapahtaja on huutanut: Se on täytetty! Mistä on tarvetta karsastaa ja mistä on neuvoteltava?” Eihän kristittyjen kesken pääasiasta keskustellakaan. Mahdollisia kiistanaiheita löytyy silti sakramenteista vanhurskauttamisoppiin. Kirkon johtajien päästessä jostakin yhteisymmärrykseen saattaa kirkko innostua kinaamaan omassa piirissään siitä, onko tehty myönnytyksiä harhaopille vai ei. Eihän tämä helppoa ole, mutta uskoakseni tätä työtä on tehtävä. Reippaat loikat rajojen yli onnistuvat vain ’hengellisille huippu-urheilijoille’.
Joku täällä esitti, että liberaalit kristityt jotenkin erityisesti komppaisivat ateisteja ja päin vastoin. On taidettu lukea Eskolan kanannottoja Spongesta, jossa liberaaliteologia nähdään de facto ateismina.
Itse olen huomannut, että vaikeinta on juuri näiden liberaalien kanssa. He kun torjuvat nykyään relevantit (tai ainakin suosituimmat) ateismin muodot ”skientisminä” hyvin vahvasti epäoleellisena, ja jopa eksistentialistisesti vaarallisena. Sneer sneer, Sartre teki paremmin -asenne on yleisempi.
Syynä lienee se, mitä Ruotsila kirjoitti tuoreesa Tieteessä Tapahtuu -lehdessä. Liberaalia uskontokriittisyyttä on pirusti, sitä ei vain oikein nähdä ja sen moittimista pidetään ilkeänä, kovana ja kylmänä. Konservatiivit pseudotieteilijät arvostavat sentään tiedettä, kieltävät vain sen että se olisi ainut menetelmä.
Tätä kautta minunkin on helpompi sietää tiukkisfundamentalisteja, kuin postmodernisoituneita. Tiede sentään tarjoaa molempien hyväksymää pohjaa josta asioita voi lähestyä ilman että toisen puheet irrelevantisoidaan jo lähtökohtaisesti. ID -joka tarjoaa Johnsonin mukaan dekonstruktiota evoluutiolle, ja joka muutenkin on mennyt maailmankluva-smaailmankuva -linjalle, ärsyttää asenteellisuutensa vuoksi enemmän kuin klassinen kreationismi.
SIllanrakennuksen ongelmana on usein pseudodiplomatia. Leikitään suvaitsevaa ja keskustelevaa, mutta tehdään sen antiteesiä. Tapio Puolimatka on tästä asenteesta kenties sen tyylipuhtain edustaja. (Vaikka ei liberaaliteologi olekaan.)
MP.
Ei se niin vaikeaa ole. Tarvitaan ihan pieni annos toisen kunnioitusta.
Jeesus on esikuva! Hänestä kerrotaan, että Hän kulki Samarian ja Galilean rajalla. Hän ei siis ollut samarialaisten omaisuutta eikä myöskään galilealaisten. Kaikki alkaa Jumalan pyhyydestä, että olemme hiljaa Hänen edessään. Sitten kunnioitamme Jumalan sanaa, jota Hän on riittävässä määrässä kertonut Raamatussa mitä mieltä Isä on asioista. Poika on tehnyt mahdolliseksi Isän tahdossa elämisen ja Pyhä Henki antaa siihen viisauden ja voiman.
Kun miettii näitä ja ristin kärsimystä, niin kyllä sydämestään toivoo, että kaikki pelastuisivat. Jos tämä toivo on aitona, niin silloin haluaa purkaa aitoja eikä vartioida niitä.
”Reippaat loikat rajojen yli onnistuvat vain ’hengellisille huippu-urheilijoille’.” Tämän lisäksi aivan tavalliset kristityt pujahtelevat aitojen raoista suuntaan ja toiseen. Mikäs sen kristillisempää?
Raamatussa kuvataan Kristuksen ruumis eli seurakunta ihmisruumiin kaltaiseksi. Siinä siis täytyy olla yhtenäinen verenkierto, joka ei ole samassa verenkierrossa ei ole ruumiinjäsen. Ihmisruumiissa on myös veri ja yksittäinen punasolu käy elämänsä aikana jokaisessa elimessä, mutta ei pysähdy mihinkään. Jos pysähtyy, tulee veritulppa, joka vaurioittaa aivoja, sydäntä tai keuhkoja.
OLLI, Siskot ja Veljet
en tiedä, onnistuuko keskusteluun liittyminen enää tässä vaiheessa – joku sana kuitenkin, kun aihe tuntuu ”koskettavalta”. Kahdet sukulaissynttärit, Elimäellä ja Laitilassa myöhästyttivät minut lähdöstä.
Olli minusta vastakohta-asetelmasi on aika raju kärjistys, tuskin tällaista jakoa kahteen voi tehdä. Edes sitten, vaikka enin osa on tietysti virran varrella katselemassa.
Omasta mielestäni olen aina rakastanut kirkkoa, vaikka olen sitä paljon arvostellut. En ulkoapäin enkä kyynisesti, vaan itsekritiikkinä, niinkuin omaa rakasta äitiä voi joutua arvostelemaan.
Mielestäni meillä leimaava piirre kirkon edustajissa on varovaisuus, varovaisuus, joka on hyvin kaukana Jeesuksesta, Paavalista, Lutherista jne. Turkin matkalla kylpiessä tuli eläväksi se apostolin
sana, voi jospa olisit kuuma tai kylmä, mutta kun olet penseä. Kiivaus on mielestäni pienempi vaara kuin välinpitämättömyys, penseys.
Tuomo Hirvi:
”Laulussa sanotaan: Rukous on silta.” Vuonna 2002 ilmestyi samanniminen kirja: Rukous on silta, Ulkosuomalaisen rukouskirja. SR-kustannus. Suosittelen.
”Olli minusta vastakohta-asetelmasi on aika raju kärjistys, tuskin tällaista jakoa kahteen voi tehdä.” Kärjistettyjen vastakohtien asettelu ei taida olla sillanrakentajien toimintaa. Siltojen rakentaminen taitaa tulla halvemmaksikin, jos etsii sen kapeimman salmen ylitettäväksi. Yhteyden syntyminen on tärkeämpää kuin komea siltarakennelma. Keskustelun avaamiseksi pitää kuitenkin olla räväkkä. Siinä tarkoituksessaan Olli Seppälä on onnistunut.
”Jos aina vain ajattelemme, että minun tapani uskoa, ymmärtää ja todistaa on ainoa oikea ja tuon toisen väärä, emme pääse puusta pitkään”
Tämä on totta.
Oikeassa olijoita on sillan molemmissä päissä. Melko usein, ainakin täällä, on vaistottavissa, että niitä nähdä vain siellä konservatiivien puolella.
”Oikeassa olijoita on sillan molemmissä päissä. Melko usein, ainakin täällä, on vaistottavissa, että niitä nähdä vain siellä konservatiivien puolella.” Onhan se konservatiivisyyden ominaisuuskin. Sehän tarkoittaa jonkin oikeaksi ymmärretyn säilyttämistä. Liberaalit taas pitävät oikeana kaiken avointa uudelleenarviointia. Molemmissa ryhmissä ääripäät ovat ongelmia. Onneksi siellä äärissä lienee kuintenkin kovin vähän väkeä. Muilla on mahdollisuus keskustella ja rakentaa yhteyksiä.
Hetken aikaa ihmettelin tuota Heikki Palmun viestiä. Tuomo Hirvi liittyy varmaan lainaukseen ja Heikki Palmu oli Elimäellä. Olen siellä lähes päivittäin, mutta en vapaa päivinä kuten nyt.
Tartun tuohon penseä sanaan. Sanan merkitys on haalea. Se ei siis ole kylmä , joka on täysin välinpitämätön eikä se kuuma, vaan juuri siltä väliltä ja siksi aiheuttaa vatsavaivoja. Mutta onneksi siihen mikä niitä aiheuttaa löytyy siitä ainoasta paikasta, jossa sanaa käytetään hyvä neuvo jostakin, joka ei lähdekään lopulta ihmisistä itsestään.
Tosin kyseinen ilmestyskirjan kohta jatkuu, että kaikkia, joita Hän rakastaa Hän nuhtelee ja kurittaa. Vastavuoroisesti kaikkein rajuin vihan muoto on välinpitämättömyys siis hylkääminen.