Homojen avioliittokeskustelu on jättänyt varjoonsa keskustelun todella suuresta ongelmasta avioliittojen suhteen, nimittäin avioerot.En ole nähnyt yhtäkään keskustelua siitä teemasta lähivuosina.
Elämme jatkuvassa konfliktissa arvomaailmamme kanssa. Ihanteemme yrittää antaa suuntaviivaa siihen miten tulisi elää ja omatuntomme taas kieltää rikkomasta noita ihanteita vastaan ja rankaisee rikkomuksista. Voiko avioeroa puolustaa eettisin periaattein?
Yksi raamatullinen ihanne on avioliiton pysyvyys kunnes kuolema heidät erottaa. Kirkko ja yhteiskunta oli samaa mieltä aina viime vuosisadalle asti ,sallien avioeron vain hyvin harvoissa tapauksissa.
Länsimaissa tapahtui radikaallinen käänne 60- ja 70 luvulla. Sen jälkeen avioero tuli mahdolliseksi vain sitä haluamalla ,ilman että muuta syytä tuli olla. Seurauksena se ,että n 40-50 % avioliitoista päättyy eroon. vuonna 2000 eroon päättyneitten liitojen kestoaika Suomessa oli 12, 3 vuotta mutta jo vuonna 2009 se oli pudonnut 9,4 vuoteen. Eli hyvin suuri määrä suomalaisista on kokemut avioeron ja sen seuraukset.
Voiko avioeroja perustella eettisesti, vai onko sitä tukevat eettiset periaatteet painavampia?
Avioliiton ihanne on elämän mittainen suhde. Käytäntö ei tue ihannetta. Mutta löytyykö arvoja jotka voivat tukea avioeroa? Mielestäni löytyy.
Yksi sellainen , lyhyt mutta ytimekäs on Paavalilta . Hän sanoo avioliitosta ,että on parempi mennä naimisiin kun palaa. Hän viittaa tässä eroottisen vietin voimaan. Mutta samaa voi soveltaa avioeroon : On parempi erota kun palaa. Eli kun aviosuhde on tullut kestämättömäksi, niin on parempi erota kun tuhota toinen toisensa ja lasten , ja sukulaisten välinen elämä.
Useimmissa tapauksissa rakkaus on avioliiton solmimisen perusta. Mutta rakkaus kuluu ja lopulta loppuu jos sitä ei onnistu uudistamaan ja/ tai sopeutumaan sen muuttuessa kiihkeästä rakastamisesta ystävä ja toverisuhteeksi joka silloin tällöin leimahtaa uudelleen liekkiin.
Kun rakkaus loppuu ,niin alkaa hyvin kuluttava vaihe jossa vahingoitetaan toinen toistaan. Niin kuin avioerotilastot osoittavat, sovintoon pääseminen ,vaikka sekin on ihanne, ei ole aina mahdolliusta.
Eli voisi sanoa ,että elämän suojeleminen on yksi eron eettisistä motiiveista. Vaikka ero jättää arpensa ,niin se avaa mahdollisuuden uuteen elämään. Eron jälkeen monella pariskunnalla on mahdollista , sopivan ajan kuluttua, jatkaa ystävinä pitäen yhdessä huolta yhteisistä lapsista. Joskus ero on niin traumaattista , että toinen toisensa tuhoava riita jatkuu eron jälkeen ja uuden elämän luomisen mahdollisuus on kaventunut mutta silti mahdollista. Ero suojelee näissä tapauksissa elämää.
Perheneuvontatyö on ollut yksi kirkon parhaita diakoniatyömuotoja. Kirkko on ottanut vakavasti aviollisten vaikeuksien mahdollisuuden ja yrittää auttaa niissä. Nyt ,kun kirkon talous on heikentymässä ,niin on noussut ääniä myös perheneuvontatyön vähentämisetä. Sellainen olisi todella katastrofi. Kirkon toiminta saattaa heikentyä muualla mutta perheneuvonnan kysyntä on jatkuvasti suurta.
Neuvontatyö saattaa estää avioeroja niinkuin perustamisajatus oli. Mutta yhtä tärkeää on sellainen sovittelutyö joka helpottaa elämisen jatkamista eron jälkeen.
Avioliitto on suuri haaste ja valitettavasti emme selviä kaikista elämän haasteista saamatta pahoja mustelmia. Avioliitto on yritys rakkauden pohjalta elää yhdessä ja luoda olemisen yhteiskunnallinen perusta. Niin usein se ei kestä ,luoden pettymystä ja henkisiä ja sosiaalisia vammoja.
Yksi merkki siitä, että yhteiskunta on kehittymässä on se , että avioeroihin ei enään suhtauduta tuomitsevasti vaan enemmän tai vähemmän ymmärtävästi. Yhteiselämän suhteen alamme , toivon mukaan, ymmärtämään sen , että ei ole hyvä tuhota omaa eikä lähimmäisen elämää.
Avioero on niin vaikea kriisi elämässä ,että moni on kokemut koko elämänsä tuhoutuneen. Mutta jonkun ajan kuluttua ero on kuitenkin osoittautunut uutta elämää antavaksi mahdollisuudeksi.
Kiitos ajatuksista.
Yksi mahdollinen näkäkulma on asumusero, jossa otetaan etäisyyttä suhteeseen ja samalla mietitään sen mahdollisuutta jatkua. Tämä vaihtoehto voi olla taloudellisesti raskas joskus jopa mahdoton.
Nykyisin ollaan jo siinä pisteessä, ettei avioliittoa edes nähdä pysyvyyden näkökulmasta, vaan monet menevät avioliittoon sillä ajatuksella, että pääseehän siitä, jos tästä liitosta ei tule mitään.
Jokainen joka on elänyt pitkässä liitossa, tietää kyllä, että niitä hetkiä kyllä tulee, missä liitosta ei tule mitään, mutta liitto, joka kaikista vaikeuksista huolimatta pysyy kasassa saa yleensä lopulta sen siunauksen, mikä ikävä kyllä jää lyhyiltä liitoilta saamatta.
Itse olen sitä mieltä, että yksipuolinen vain toisen osapuolen tekemän eroilmoituksen salliminen oli huono ratkaisu.
Ehdotan: Pitkä kihlaus aika pakolliseksi esim.5 vuotta ja liittoon vain, jos pariskunta sitoutuu julkisesti liittoon, josta ei voi erota. Back to basic.
Markku Hirn. Kirjoitat asiaa. Tässä on useampi puoli. Peruslinja on ytimekäs: avioliitto on miehen ja naisen välinen elinikäiseksi tarkoitettu instituutio. (Ei siis ainoastaan ihanne). Tältä perusteelta on tietenkin pyrittävä tekemään kaikki mahdollinen, että puolisot voivat olla ja pysyä onnellisesti yhdessä. Tämä taas tarkoittaa hyvää oloa ja turvallisuutta. Minun näkökulmastani konservatiivisissa kristityissä piireissä on liian usein tuijotettu tekopyhästi Jeesuksen sanoja avioerosta ottamatta ollenkaan huomioon sitä kärsimystä, mikä monen avioliiton kulissien takana on. Ns.liberaaleissa piireissä taas myötäillään kansanuskomusta: se, mikä tuntuu hyvältä ja vastuulliselta, on myös sitä. Kristillinen avioliitto ei saa olla elinikäinen kuritushuonetuomio, mutta ei myöskään läpihuutojuttu.
Tunnustuskirjojen mukaan avioeroon syyttömällä osapuolella on oikeus mennä uudestaan naimisiin. Ongelma onkin yhtäältä siinä, että erilaiset avo- ja muut seksisuhteet ovat muodostuneet uudeksi normaaliksi ja koko kristillinen avioliittonäkemys on murtunut (kuten toisessa blogissa todetaan). Toisaalta myös kirkon oma itseymmärrys siitä, mitä avioliitto oikein on, on hajonnut.
Kestävä ratkaisu voisi olla hallitussa kurinpalautuksessa. Kirkko luopuu nykyisen mallisista ”liukuhihnavihkimisistä”. Todetaan, että on olemassa sekä kristillisen uskon kanssa yhteensopivia että yhteensopimattomia avioero- ja vihkimisperusteita. Ne kirjattaisiin näkyville ja niitä myös noudatettaisiin, jotta ketään ei kohdella mielivaltaisesti. Tämä tarkoittaisi myös (itse)kurin palautusta ja satsaamista avioliitto-opetukseen laajalla rintamalla. Sekä tietoista vastavirtaan uimista kirkolta aina seksuaaliopetusta myöten. Ja tämän rinnalla sateenkaaripappien omavaltaisuuksiin puuttuminen on näpertelyä.
Heitän lopuksi rippikoululaiselta kuulemani kysymyksen: ”Onko avioero synti?”
> Sekä tietoista vastavirtaan uimista kirkolta aina seksuaaliopetusta myöten.
Pippelit takaisin kirkon kalustoon ja eikun vahtaamaan toistemme sänkykamaripuuhia. Tämäkö on se ihanne kirkon tulevaisuudesta?
Toisaalta kirkkohan on alusta alkaen sallinut eroamisen ja uudelleen vihkimisen, vaikka sitä on tietenkin pidetty huonona hommana eikä se ole ollut niin helppoa kuin nyt.
Yksi maailmanhistoriallinen avioero oli Englannin kunikaan Henrik VIII n avioero. Paavi ei siihen suostunut joten Hanrik sanoutui irti paavista ja rupesi oman kirkkokunnan päämieheksi jota Englannin nykyinen kuningatarkin on Henrikin perintönä. Hauska ironia tuo että on olemassa suuri kirkkokunta joka perustuu kuninkaaliseen avioeroon.
Ihmisen hyvät työt ovat kuin haiseva vaate. Ovatko pahat työ jotain enemmän?
Kaikki minkä ihminen tekee, sen motiivi on itsekkyys. Kärsimyksistä pitäisi seurata jotain hyvää, saada palkka. Ihminen ei parhaimmillaankaan muuhun pysty, kun iankaikkisuus- kulmasta asiaa tarkastellaan.
Luterilaisuudenkin syntyyn taisi liittyä tietty irtiotto Rooman avioliitto-opista.
Mikko Nieminen. En viitsi vastata asiattomaan ja härskiin ”kysymykseesi”.
Avioliitto on ajallinen, mutta Jumalan asettama.
Toistan, useinkin, että Raamattu, sen ohjeet, ei sido ’lavean tien’ kulkijoita.
Jumala on asettanut ajallisia lakeja ja hengellisiä lakeja, lainalaisuuksia. Hengellinen on ikuista, ajallinen loppuu, kun aika loppuu, eli tulee maailmanloppu. Raamatussa on ohjeet kaikkeen ajalliseenkin ja ne ohjeet ovat tiivistetysti Kymmenen Käskyä. Kymmenen käskyn seuraamukset kohdataan jo tässä ajassa ja niiden rikkominen on synnin hedelmää, uskovalle, mutta uskomattomalle se on tapa elää, vaikka muotojumalisuus sitä paheksuukin. Erehdykset ja lankeamiset korjataan, kadutaan tässä ajassa ja synti hyljätään. Joskus se on pitkäkin taistelu, mutta se on myös tila ja asenne minkä Jumala lukee eduksemme.
Avioero on Raamatun mukaan synti. Kaikesta synnistä voi tehdä parannuksen. Tiedän eronneita uskovia, jotka ovat katkerasti katuneen (eivät kaikki) eroamistaan. Uudelleen avioliitto alkuperäisen vaimon kanssa ei ole yleensä mahdollista, koska on jo uusi kumppani.
Evioeron, hylkäämisen synnillä on seuraamukset, jotka kestävät koko elämän ajan. Näiden seuraamuksienkin parissa Jumala on armelias ja usein ihmisetkin. Ihmisten armeliaisuus on harvinaisempaa, katuvallekin, muttei estä saavuttamasta rauhaa Jumalan kanssa, oikeaa rauhaa, ei paatumusta.
Keskustelu paljastaa tässä sovinnaisen argumentaation ongelmakohtia: avioero mielletään hylkäämiseksi. Tällöin avioliittoa tarkastellaan vain kahden aikuisen välisenä suhteena, mitä se ei useinkaan ole.
Avioliitto instituutiona on melko selvästi olemassa heikompien edun suojaamiseksi, ja näitä heikoimpia ovat liitossa lapset. (Vuosisata sitten vielä nainenkin, mutta ero harvoin asettaa nyky-yhteiskunnassa naista sellaiseen tilenteeseen, jossa hän tulee eron vuoksi objektiivisesti hyljeksityksi. Näin käy nykyään helpommin pikemminkin miehelle.)
On selvää, että on tilanteita, joissa suhteen toisen osapuolen toiminta lapsia kohtaan voi olla sellaista, jossa ero on ainoa, lasten etua suojeleva, ja siten eettinen vaihtoehto.
Tällaisia voi kuvitella myös puolisoiden välillä.
Ilmari Karimies. Hyviä ja tärkeitä täsmennyksiä, joista olen pitkälti samaa mieltä. Tilanne, jossa toinen osapuoli ”lähtee lätkimään” on kyllä aikamoinen hylkääminen (hylkäämiskokemus).Pointtini on, että kristillisen kirkon ei tulisi hyväksyä ja osoittaa hyväksyntää avioerolle ”mistä syystä tahansa” ja asettua näin heikomman osapuolen tueksi.
Kyllä ja kirkkomme on kovasti kiinnostunut toimitusten määrästä.
Itse useamman kerran olen suorasanaisesti kertonut kirkkomme toimivan ajattelemattomasti, ja ajassa törkeästi, kun ennen seremoniaa avion konsensuksen vahvistamista varten ei ole esittää aviosopimusta.
Kirkkohallitus virkamiestyönä kahdessa viikossa tekisi halutessaan pohjan mikä ajassa olisi uudistuvaa mallia otettavaksi ja tulostettavaksi kirkkoherranvirastosta.
Kun tähän ei päästä on tuloksena täysi välinpitämättömyys haluta ja katsoa vain toimituksia eikä muuta.
Jospa avioliitot saisivat yhtä paljon tukea, kuin eroamiset. Varsinkin tuki ennen avioliittoa on melko olematonta. Johtuen paljolti siitä ettei sellaiseen parien mielestä ole mitään tarvetta. Kuitenkin kriisit tulevat yllättäen ja silloin olisi hyvä tietää miten toimia. Pitkään kestäneet liitot ovat käyneet läpi useampia vaikeita vaiheita, kuin eronneet. Se mikä ei tapa, se vahvistaa. Se pätee avioliittoon oikein hyvin. ”Nimerkillä” apua saanut. Hyvään ja onnelliseen liittoon pääsee vain tuskallisen kokemusten läpi käymisellä yhdessä. Sillä oikeasti avioliitot on psyykkinen matka sisäiseen kasvuun. Jollei siihen suostu, niin paras jää kokematta.
Näin rohkeasti en kehdannut kirjoittaa.
Kuitenkin avion haasteet jättävät aina jälkensä, ja puhdistautumisriitit harvoin palauttavat alkuperäistä vaikka kirkassilmisinä asiaa olisimme lupaamassa toisillemme.
Näin vaikka ennustajana en tahdo olla on kuitenkin kovin suuri mahdollisuus eteenpäin katsoa vielä kirkkaampia silmiä.
Meidän mahdollisuutemme kiusausten edessä kuitenkin usein johtavat tulokseen mikä jatkuessaan synnyttää yhä lisääntyvää huomaamista eroamiselle.
Yksi vaihtoehto mahdollisuuksissa on antaa tämän kiusauksen johtaa sinne asti jolloin toinen pois hakeutunut osapuoli alkaa katsoa palaamista vanhaan malliin.
Ihmisinä olemme heikkoja, ja harvoinhan tämä onnistuu varsinkin kun tulisi anteeksiantamuksesta ja siihen liittyvästä muistaa jotakin.
Ja otappa se omalle kohdallesi.
Näin jo reilun kymmenen vuoden päässä olemme tilanteessa missä EU.n taakanjakopolitiikan intohimot tuomat maahamme omasta kulttuuristamme tietämättömiä Ihmisiä.
Kun haluamme omasta substanssistamme pitää kiinni on silloin velkautuneisuutemme asteella missä ylikansalliset korporaatiot sanelevat paljon.
Näin Suomi nopeasti voi muuttua toiseksi mitä aiemmin on ymmärretty.
Kaupallisuuden tuleminen yhdessä kelvottoman opetuksen kanssa on maamme tulevaisuuden haaste. Kun tähän ei haluta tarttua on poliittisista intohimoista puhuminen nyt kansan ja täällä asuvien suurta loukkausta, ja tämä varsinkin loukkausta ennen täällä eläneiden sukupolvien työlle.
Maamme työväestön asian parantuminenki on hiukka yli 120.tä vanhaa asiaa, ja se alkoi viinapirusta irrottaumisessa missä säädyillä papisto lukien ei ollut mitään merkitystä, saati asiaan johdattavaa sanaa.
Pekka toteat:””Jospa avioliitot saisivat yhtä paljon tukea, kuin eroamiset. Varsinkin tuki ennen avioliittoa on melko olematonta. Johtuen paljolti siitä ettei sellaiseen parien mielestä ole mitään tarvetta.””
En siis ole elänyt avioliitossa, avoliitossa kyllä ja seurustellut ”vakavasti” muuten.
Toteamuksesi ettei ”tukea” ole, on oikea kun puhutaan uskomattomista tai uskonnollisista, mutta kyllä uudestisytyneillä on vaan mahtavat eväät kun on Jumalan rakkaus itsessään, siinä on kaikki mitä avioliittoo tarvitaan, rakkaus jolla vasta voi todella rakastaa Jumalan tahdon mukaan.
Tässä takavuosina muuan tunnettu teologi ja Kari Mäkisen vastaehdokas arkkipiispanvaalissakin eleli silloin jo kolmannessa avioliitossaan, kaikki ilmeisesti vieläpä ihan kristillisesti vihittyjä liittoja. Tämän päivän tilannetta en tiedä.
Onkos se pappisväen ja muitten uskovaisten piirissäkin niin, että – Älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon?
Nimimerkki: 54. aviovuosi menossa saman naisen kanssa.
Kimmo Wallentin. Hieno homma! Yhtä pitkiä avioliittoja löytyy kristittyjenkin parista.
Minä ja vaimoni olemme olleet yhdessä lähemmäs 40 vuotta. Ajatelkaa sitä! Aika pitkä taival. Monet heterotkaan ei pysty tähän. Ja me ollaan tultu läpi näitten vuosikymmenten jopa uskollisina kirkon jäseninä, vaikka varsinkin alussa meidän kasvoille syljettiin (ja joku porukka vieläkin sylkee).
Kun minulla oli ensimmäinen tyttöystävä, niin me olimme Suomen lain mukaan sekä sairaita että rikollisia. Emme siis tehneet mitään muuta kuin pidimme toisiamme kädestä ja salaa haparoiden suutelimme. Ja kirkossa käydessämme… saatoimme toki istua samassa penkissä, mutta varoimme katsomasta toisiimme.
On se sentään ollut upea taival, että nyt saan elää kirkollisestikin vihityn vaimoni kanssa yhdessä, koska kumminkin meistä molemmat haluavat olla – ja ovatkin oikeasti – rakentamassa meidän näköistä kirkkoa. Siis Suomen ev.lut. kirkkoa.
Seija: ”Minä ja vaimoni olemme olleet yhdessä lähemmäs 40 vuotta.”
Vilpittömät onnentoivotukseni. Ihailen rohkeuttanne olla oma itsenne – ulkopuolella ”kaapin”.
Sjöblom: ”Yhtä pitkiä avioliittoja löytyy kristittyjenkin parista.”
En tiedä sitten minkä sorttinen tämä meidän liittomme on – kristillinen vai mikä? Rippileirillä on eka kerran tavattu -62 ja kirkossa vihitty -66.
Kiitos Kimmo onnitteluista ja onnittelut myös Sinulle ja vaimollesi! Upeaa, että saa vanheta oman rakkaansa kanssa.