Kun pahoja asioita tapahtuu, syntyy tarve saada jokin looginen selitys sille, miksi joku toimii niin epäinhimillisesti. Loogisia selityksiä ovat esimerkiksi huonot kotiolot, kaltoinkohtelu, koulukiusaaminen tai jopa se, että henkilö on ollut syrjäänvetäytyvä. Kun loogiset selitykset on kartoitettu, pannaan asialle ennaltaehkäisevä tiimi. Siihen kuuluu moniammatillinen työryhmä, jossa on poliiseja, opettajia, lastensuojelun väkeä, ehkä seurakunnan työntekijä, koulukuraattori, koulupsykologi ja nuorisopsykiatrian edustus.
Ennaltaehkäisemisen ja varhaisen puuttumisen mallia harvoin kritisoidaan tai kyseenalaistetaan. Ymmärrykseni mukaan niiden idea on se, että asioihin puututaan ennen kuin mitään on tapahtunut. Minusta se on ongelmallista. Siinä on vivahde tuomion langettamisesta ennen kuin rikosta on tapahtunut.
On mahdollista, että nuori selvittää ongelmansa paremmin ilman varhaista puuttumista. Kun iso koneisto päättää, että nuorella on vaikeuksia ja puuttuu siihen, nuori on kaiken hyväntahtoisesti annetun pakkotuen keskellä todella yksin. Hän miettii, miksi minä olen silmätikkuna, mikä minussa on vikana. Varhainen puuttuminen voi olla traumatisoivaa. Ei välttämättä, mutta voi olla. En voi sille mitään, että minua karmii ajatus moniammatillisesta tiimistä, joka ruotii jonkun yhden yksittäisen nuoren vointia ja keksii tässä hoitosuunnitelmien ja byrokratian luvatussa maassa ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä, ettei hänestä tulisi koulusurmaajaa. Kuka haluaa tulla leimatuksi ”riskinuoreksi”?
Kyllä. ”Riskinuori”. Sellaista termiä käytti tänään Hesarissa Helsingin poliisin komisario Jarmo Heinonen kertoessaan melko vakuuttavasti Helsingissä toimivasta moniammatillisesta ryhmästä, joka ”tunnistaa riskinuoria ja ohjaa heitä nopeasti avun luo”. Jos olet siis koulukiusattu, sinulla on vaikeaa kotona tai olet syrjäänvetäytyvä, olet myös ”riskinuori” ja mitä varhaisemmin elämääsi puututaan, sitä todennäköisemmin sinusta ei tule koulusurmaajaa.
Noh, minä en tiedä mitä käytännössä tarkoittaa ”ohjaaminen nopeasti avun luo”. Jos se merkitsee määrättyjä käyntejä vaikka psykologilla, niin ”Herra anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät”. Jos se merkitsee ohjaamista vaikka moponkorjauskerhoon tai ratsastusterapiaan, hyvä niin.
Ennaltaehkäisyä on se, että on nuoren elämässä on riittävästi turvallisuutta, rakkautta ja toimintaa. Kahta ensimmäistä yhteiskunta ei voi tarjota, vaikka nuoren ympärillä hääräisi kuinka moniammatillinen tiimi. Jälkimmäistä voi. Palkattakoon siis koulupsykologien sijaan nuorisotyöntekijöitä ja lakkauttamisen sijaan perustettakoon nuorisotaloja. Tyttöjen taloja. Poikien taloja. Tarjottakoon harrastusmahdollisuuksia. Marssitetaan psykiatria areenalle vasta sitten, kun ei enää muita mahdollisuuksia ole. Kun jotakin on jo tapahtunut. Ei ennaltaehkäisevästi vaan jälkihoidollisesti.
Suunta, johon nähtävästi tragedioiden jälkeinen aika on viemässä, on todella hankala niin nuorten kuin nuorten kanssa työskentelevien aikuistenkin näkökulmasta. Nuoria pitäisi leimata riskinuoriksi ja kun jotakin tapahtuu, aikuisten olisi pitänyt tietää ja nähdä jostain kristallipallosta etukäteen. Vaikka nuorten elämään puututtaisiin heti, kun he ovat ensimmäisen kerran haukanneet happea, emme voi estää Myllytullin, Kauhajoen tai Jokelan kaltaisia tragedioita. Maailma ei ole hallittavissa. Aina tulee se, josta kaikki sanovat: ”En olisi ikinä uskonut hänestä”.
Helena kirjoittaa hyvin.
Me uskomme valtioon, viranomaisiin ja varhaiseen puuttumiseen.
Elämä, maailma on täynnä riskejä, mutta niitä voi hallita, eikö niin? Aina voimme kouluttaa lisää virkamiehiä, psykologeja, sosiaalityöntekijöitä, varhaiseen puuttumiseen pätevöityneitä moniosaajia.
Voimme perustaa lisää strategiatyöryhmiä. Kirkko on tässä ollut edelläkävijä. Vakuuttaa itsemme siitä, että asiat ovat hoidossa ja hallinnassa.
Tehokkainta tietysti olisi, jos me kaikki hiukan kiinnittäisimme huomiota naapurin tai naapurin kakaroiden käyttäytymiseen. Ei kaikkea voi sentään voi sysätä viranomaisille. Ehkä.
Varhaisen puuttumisen ideologiassa haiskahtaa totalitarismi. Kuka tahansa nuori voi koska tahansa joutua varhaiseen puuttumiseen erikoistuneen moniammatillisen työryhmän uhriksi.
Varhaisen puuttumiseen erikoistuneiden ammattilaisten uhriksi joutuneella on todella suuri riski luisua itseään toteuttavaksi ennusteeksi: riskinuoreksi.
Joo. Mä luulen, että tuo varhainen puuttuminen on syntynyt tarpeesta tuntea olevansa jotenkin hallintapaneelissa kiinni. Että jos oikein varhain puututaan, niin mitään pahaa ei maailmassa tapahdu. Ja sitten jos pahaa tapahtuu, niin ei suinkaan saateta edesvastuuseen ainoastaan sitä, joka pahaa on tehnyt, vaan hänen mukanaan on mentävä myös joitain satunnaisia viranomaisia, jotka eivät ole puuttuneet varhain.
Mutta kun maailma on tällainen. Täällä sattuu pahoja asioita eikä niin aukotonta järjestelmää ole olemassakaan ettei niitä tapahtuisi.
” Palkattakoon siis koulupsykologien sijaan nuorisotyöntekijöitä ja lakkauttamisen sijaan perustettakoon nuorisotaloja. ”
Toi ennaltaehkäisy voi yksinkertaisimmillaan olla nuoren lisäksi huomion kiinnittämistä ympäristötekijöihin ja niiden muuttamista. Tämä tarkoittaa myös koulua. Koulussa esimerkiksi on jatkuva pula psykologeista ja yleensä he enemminkin testaavat, jos sellainen ihmeyksilö kuin koulupsykologi on edes saatu palkattua jostain.
Kun oppilashuolto kokoontuu, niin yleensä siellä korkeintaan on mukana äiti tai isä, eikä suinkaan nuori. Siellä pohditaan lähinnä keinoja nuoren auttamiseksi. Toiset sitten toteuttavat niitä keinoja, joita on keksitty. Jos ongelmat on jo päällä, niin mahdolliset kuraattori tai psyykkari ohjaavat mahdollisesti eteenpäin, jos hyvin käy.
Tällä hetkellä olemattomien psykologien sijaan on palkattu psyykkareita, jotka toki tekevät ihan eri töitä kuin psykologit ollen koulumaailmassa tosi tärkeitä. Käytännössä jo yksikin pahasti oireileva nuori voi saada kierteen aikaan, jossa on kohta monta oireilevaa.
Kannatan huomion kiinnittämistä ympäristöön. Sillä mielellä, että miten siitä voitaisiin tehdä mahdollisimman hyvä ja turvallinen niille, jotka ovat syrjäänvetäytyviä, joilla on kotona ongelmia, joita kiusataan tai jotka oireilevat jollakin tavalla. Mutta olen melko varma, että psykologien läsnäolosta tai -olemattomuudesta huolimatta koulussa ei pystytä spottaamaan kouluampujia/-puukottajia eikä se edes ole koulun tehtävä.
En tässä blogissa pyri ottamaan kantaa siihen, miten pitäisi toimia siinä tapauksessa, kun ongelmia on jo syntynyt. Vaikka on minulla tietysti siitäkin mielipiteitä. Otan kantaa ”varhaiseen puuttumiseen”. ”Varhaista puuttumista” peräänkuulutetaan kaikissa katastrofeissa ottamatta huomioon niitä lieveilmiöitä, mitkä siihen väistämättä liittyvät.
Miksei oppilashuoltoryhmään kutsuta nuorta, jota asia koskee? Kuulostaa nuoren kannalta erittäin ikävältä menettelyltä, ettei hän pääse mukaan käsittelyyn jossa puhutaan häntä itseään koskevista asioista.
On vielä sanottava, että toki pidän koulupsykologin hommaa tärkeänä ja arvostettavana. Mutta olen myös huolissani ihan perusnuorisotyöstä, koska varsinkin kuntien puolella tuntuu, ettei rahaa sinne saakka tahdo yltää. Seurakunnissa nuorisotyö on vielä aika lailla arvossaan. Tai sitten minulla on näköharha, koska olen tehnyt pääasiallisesti nuorisotyötä.
Mielenterveysongelmia voi tulla ihan kenelle vain. Tärkeintä, että apua saa silloin kun sitä tarvitsee. Ihan sama, jos saisi sydänkohtauksen ja apua ei saa tai avun saisi vasta viikkojen päästä. En tiedä minkälaiseen kuntoon itse olisin mennyt, jos apua en olisi saanut ajoissa.
Itse asiassa kirjoitin äidin kulmasta tuon oppilashuolto ryhmän asian. Olen ollut kunnassa, jossa tällainen ylellisyys on puuttunut. Itse lähdin aktiivisesti etsimään tietoa sellaisessa tilanteessa ja vaikutamaan, jossa olisi voinut olla vaikka mitä seurauksia. Laitan linkin, joka kuvaa paremmin kuin tuhat sanaa miksi varhainen puuttuminen on niin tärkeä, että sitä kannattaa pohtia, joka onnettomuuden kohdalla. Kaikkea ei tietenkään voi estää, mutta paljon voi.
Varhaisen puuttumisen ammattilaiset harjoittavat myös hirvittävää rakenteellista väkivaltaa, joka on tässä yhteiskunnassa tabu ja samalla sen syöpä.
Ainiin tuo Helenan kysymys
” Miksei oppilashuoltoryhmään kutsuta nuorta, jota asia koskee? ”
Lisään vielä sen verran, että nuorta on hyvä kuunnella, mutta hänen ei tarvitse kuunnella kun aikuiset pohtivat hänen tilannettaan ja kaikkea sitä mitä hän on tehnyt ja miten siihen voisi vaikuttaa. Nuoren on turvallisempi tuoda asiansa esiin turvallisissa ja rauhallisissa oloissa. Ilman tietoisuutta, että kuusi tai kymmenen ihmistä häntä pohtii. Eikä näin varmasti missään tehdäkään. Se on vanhemmillekin tosi rankaa, mutta lasta pitää auttaa. Kaikkeen mihin pystyy on hyvä ottaa nuori itse mukaan.
Eija, käsityksemme varhaisesta puuttumisesta ovat ehkä hiukan erilaiset. Linkissä kuvaamassasi tapauksessa minusta ei ollut niinkään kyse varhaisesta puuttumisesta kuin todellisesta avun tarpeesta.
Tuntuu vähän huonolta alkaa kommentoimaan asiaan, jonka toinen on kirjoittanut sydänverellään. En näet tahdo vuodattaa kenenkään sydänverta.