Kun vanhoillislestadiolaisten ehkäisykielto tulee aina säännöllisin välein puheenaiheeksi, nousee esille perusteltu vasta-argumentti: eikö pariskunnalla ole oikeus hankkia useampiakin lapsia kuin ne tilastoissa mainitut 1.7, jos he lapsia rakastavat ja kykenevät niistä huolehtimaan?
Kun keskustelleen jehovantodistajien tavoista; vaikkapa joulunvietosta tai nimipäivistä kieltäytymistä, nousee silloinkin esille kriittinen ajatus siitä, onko jokaisen todella pakko ahmia kinkkua 24.12. tai tarjoilla täytekakkua kerran vuodessa vain joutuakseen kuuntelemaan työporukan epävireistä ”Paljon onnea Annamarja-Terttutuulikki, paljon onnea vaan”-hoilotusta?
Näiden vasta-argumenttien vasta-argumentiksi esitetään usein epäily lapsitusinan tahtomisen tai joulunvietosta kieltäytymisen henkilökohtaisuudesta. Haluaako nainen todella olla suurimman osan elinvuosistaan 20–40 raskaana, vai onko se häneen yhteisön sisältä ujutettu tila, johon hän on painostusta välttääkseen suostunut? Entä jos jehovantodistaja haaveilee laulavansa kauneimpia joululauluja kotiseutunsa luterilaisessa kirkossa ja nauttivansa sen jälkeen glögiä ja piparkakkuja? Onko hänen kieltäytymisensä moisista kinkereistä aito, vai onko sen taustalla oman yhteisön säännöt ja niihin liittyvä pelko yhteisön ja läheisten menettämisestä? Onko yhteisöllä valtaa tai oikeutta määritellä jäsentensä perhesuunnittelua tai juhlapäivien viettoa?
Jos joku saa vihapostia tai ilkeitä kommentteja somessa vaikkapa seksuaalisesta suuntautumisestaan tai kriittisyydestään naispappeutta kohtaan, puolustellaan usein vihapuheen lähdettä sillä, että ”se on hänen vilpitön uskonsa”. Aivan yhtä vilpittömäksi puolustellaan jokaisen vl-perheen toivetta televisiottomasta kodista tai jehovantodistajan kieltäytymistä armeijasta. Onko vilpittömyys tai laajemmin ajateltuna autenttisuus ensinnäkään riittävä peruste ja toisekseen onko se mitenkään luotettavin menetelmin mitattavissa oleva suure? Tai edes toisesta ihmisestä luotettavasti havaittavissa? Jaska Jokusen baseball-joukkue häviää joka ainoan pelinsä, vaikka he aina ovat kaikista joukkueista vilpittömimpiä.
Vanhassa Testamentissa on ihmeellinen ristiriita kahden ensimmäisen suuren kuninkaan välillä. Kuningas Saul saa kovat nuhteet ja Jumalan henki siirtyy hänestä pois, kun hän uhraa Jumalalle väärin ja ilman profeetta Samuelin läsnäoloa (1. Sam.15). Sen sijaan Daavid paistattelee armossa ja pitkään kansansuosiossakin, vaikka viettelee toisen miehen vaimon ja vielä tapattaa tämän miehen. Onko tässäkin kyse vilpittömyydestä? Mittaako sitä vain Hän, joka näkee ihmiseen salatuimpaan saakka (1. Sam.16:7)?
Uuden Testamentin teologian tutkijat taas näkevät paljon erilaisuutta Jeesuksen ja Paavalin julistuksissa, tai tarkalleen ottaen evankeliumien ja kirjetekstien teologioiden välillä. Tämän kysymyksen kohdalla nämä miehet, niin Jeesus (Matt.25:40) kuin Paavalikin (Gal.5.22) ovat kuitenkin yksimielisiä: käyttäytymistä ja tekoja tulee tarkkailla, eikä mennä halpaan näennäispsykologisointiin. Vai voiko vilpittömyyttä, kokemuksen ja valinnan autenttisuutta mitata? Miten määritellä ihmisen auttamisen ja hänen rajojensa rikkomisen ero?
Petri, minä olen kyllä ajatellut aina noin kuten aiemmassa kommentissani kirjoitin
Ymmärrän Vuokon esittämät näkemykset. Jos kasvaa lapsesta asti sisälle johonkin kahlitsevaan ”kulttuuriin” niin se iskostuu vahvasti identiteettiin.
Vaatii vahvaa itsetuntoa ja ihan tietoakin, että osaa/uskaltaa alkaa toimimaan toisin.
Ihminen voi alkaa haluamaan tavallaan vastoin omaa luontoaankin, jos ympäristön odotukset ovat sellaiset. Esimerkiksi vl-liikkeessä odotetaan paloa suurperheyteen ja siihen sitten itse kukanenkin yrittää itseään muotittaa.
Mulle se oli helppoa, koska olin luontaisestikkin lapsirakas, koin lapsuuden suurperheessä kasvamisen ihanana ja rikkautena. Mutta olen kuullut useita tarinoita siitä, että jo ihan pienenä vl-ihminen on saattanut pelätä mahdollista tulevaa surperheen vanhemmuuttaan ja jopa inhota koko ajatusta. Ja kohta on sitten löytänyt itsensä pelkäämästään roolista. Tämä on kamalaa
Taas kerran taidan olla Salmen linjoilla. Luulen olevani Eliaksenkin linjoilla, vaikka en ole ihan varma, tarkoittiko hän sitä, miten ymmärsin hänen viestinsä.
Näyttää olevan aina vaarana se, että ”ne toiset” määräävät esim naisen ”ihan oikeasti sallittua” käytöstä. Miksi oikeastaan olisi pakko ehkäistä tai värjätä tukkaansa tai käyttää huulipunaa tai käyttää korviksia jne? Miksi tasa-arvon vaatimus ei salli oikeasti naisen omia ratkaisuja? Jos joku joskus on joutunut sorretuksi, onko aivan varmaa, että kaikki muut samoin käyttäytyvät ovat sorrettuja..
Olen yhä enenevässä määrin alkanut etsiä perusteluja kaikilta tahoilta. On aivan selvää, että useimmat jostain pois kääntyneet turhentavat taustansa – ainakin jonkin aikaa. Totta kai se on heille sallittua, mutta mikä tekee tuon uuden löydön ainoaksi oikeaksi totuudeksi. Henkilökohtainen totuus se saattaa silti oikeutetusti olla.
Muistan hyvin ajan, jolloin esim YTHS:n lääkäri ei suositellut pillereitä kenellekään – niiden vaarallisuuden takia, ekä hän ollut minkään sortin uskovainenkaan.. Tai miten oma ei-lestadiolainen mummoni lähes sata vuotta sitten joutui vastaamaan kälylleen, joka syytti häntä liian suuresta perheestä. Mummo laittoi lapsensa riviin, suurimmasta pienempään ja kysyi kälyltään, äitini muistiinpanojen mukaan: ”Valitse sinä nyt tuosta joukosta se, joka siinä on liikaa. Minä en löydä siitä yhtään, joka olisi liikaa.”
Kysyn siis samaa kuin Elias: ”Miten määritellä ihmisen auttamisen ja hänen rajojensa rikkomisen ero?”
Erinomainen blogi ja erinomaisia kommentteja. Itse asia on niin vaikea, että olisi ehkä viisainta olla sanomatta siitä mitään.
On varmaan tilanteita, joissa epäautenttisuus on niin ilmeinen, ettei sitä kiistä kuin korkeintaan uskonnollisen yhteisön johtajat ja uskolliset jäsenet. Mutta epäautenttisuuden osoittaminen ja mittaaminen on usein vaikeaa ellei mahdotonta.
Aivan ilmeisesti on myös ihmisiä, joilla on tarve elää eksklusiivisessa yhteisössä, joka normittaa eläman tiukkaan pakettiin. Miten määrittää autenttisuutta ihmiseltä, joka ei halua autenttisuutta? Elämä on helpompaa, kun ei tarvitse itse varsinaisesti miettiä oikeaa ja väärää. Yhteisössä tämä muotoillaan kuuliaisuudeksi Raamatulle ja Pyhän Hengen johtamalle seurakunnalle.
Eksklusiiviselle yhteisölle ongelmallisia ovat ne jäsenet, jotka kaipaavat aitoa autenttisuutta pelkän sokean kuuliaisuuden sijaan. Nyt menen vaarallisille vesille, mutta totean kuitenkin, että ilman vallitsevien ja perinteisten käytäntöjen ja käsitysten kysenalaistamista eläisimme kovin erilaisessa yhteiskunnassa.
Jaana Hallamaata (TA 1/2011) lainaten ”orjuus olisi yhä vallalla monissa länsimaissakin, kansalaisoikeudet riippuisivat ihmisen säädystä ja varallisuudesta, naiset eläisivät koko ikänsä miesten holhouksessa vailla yhteiskunnallisia oikeuksia, avioeroja ei myönnettäisi ja homoseksuaalisuuden harjoittaminen olisi vieläkin rikos”.
En tiedä onko väärin sanoa, että em. asioiden muuttuminen on edellyttänyt joidenkin ihmisten kykyä aitoon itsensä (ja Raamatun) kuulemiseen. Käytännössä se on tarkoittanut – taas inhottava leimakirves heilahtaa – liberaalia ajattelua. Kun joukko on kasvanut tarpeeksi suureksi, muutos on tapahtunut.
Maija kirjoitti: ”Näyttää olevan aina vaarana se, että ”ne toiset” määräävät esim naisen ”ihan oikeasti sallittua” käytöstä. Miksi oikeastaan olisi pakko ehkäistä tai värjätä tukkaansa tai käyttää huulipunaa tai käyttää korviksia jne?”
Jatkan ihmettelyä siltä pohjalta, mitä ensimmäisessa kommentissani kirjoitin. Miksi ehkäisykiellon, korvakorukiellon tms. vasta-argumentiksi niin kovin usein (aivan liian usein) asetetaan kysymys, onko kaikkien sitten pakko ehkäistä, käyttää korvakoruja tms.? Hyvin kummallisesti asiassa nähdään vain kaksi vaihtoehtoa, joista valita, ja jotka ovat molemmat pakkoja. Entäpä jos olisi vapaus ehkäistä tai olla ehkäisemättä, vapaus käyttää korvakoruja tai olla käyttämättä? Jospa pyrittäisiin siihen?
Panu kirjoitti: ”Nyt menen vaarallisille vesille, mutta totean kuitenkin, että ilman vallitsevien ja perinteisten käytäntöjen ja käsitysten kysenalaistamista eläisimme kovin erilaisessa yhteiskunnassa”
Ei tuo nyt vielä kovin vaarallisille ja spekulatiivisille vesille menemistä vielä ole. Noinhan se juuri on.
Maailma muuttuu pienten yksityiskohtien kyseenalaistamisella. Yleensä vähän kerrallaan ja huomaamattomasti.
Panu Saarela. Kommenttisi auttoi minua siirtymään eri kontekstiin, jossa kuitenkin on kyse samantapaisesta asiasta, jonka sinä (ja monet muut) näemmä liität vain kirkkoon ja kristinuskoon liittyviin eksklusiivisiin yhteisöihin.
Idässä asuessani kohtasin samantapaista ajattelua yleensäkin sikäläisessä autoritatiivisessa kulttuurissa. Se ei liittynyt mitenkään kristinuskoon. Siellä kulttuuri perinteisesti on pohjautunut eri tavoin määriteltyjen ”vanhempien” tottelemiseen. Ei ole ollut eikä kyllä vieläkään ole soveliasta nousta vastaan mm suvun tai muutenkaan ”yläpuolella” olevien auktoriteettia vastaan. On väitetty, että se on hidastanut uusien löytöjen käyttöön ottoa. Nuoremman/alaisen ei ole ollut soveliasta asettaa vanhemman/johtajan auktoriteettia kyseenalaiseksi esim ehdottamalla uudistuksia.
Käytit termiä ”vallitsevien ja perinteisten käytäntöjen ja käsitysten kyseenalaistaminen”. Se viehättää minuakin ja voisin olla tässä samaa mieltä kanssasi. Se mitä siitä seuraa, on ehkä toinen asia. Voi olla, että kriittisen tarkastelun kautta voidaan päätyä myös entiseen, jos se on parempi kuin muutos. En kannata vapaaehtoista pakkoa enkä pakollista vapaaehtoisuutta.
Petri. Mitähän luit kommentistani. Pyrin sanomaan samaa kuin sinä sanoit. Tai sitten ymmärrän sinut väärin
Maija Mäkelä, olen kanssasi täysin samaa mieltä. Ilmiö ei todellakaan rajoitu vain kristillisiin maihin tai yhteisöihin. Mahtaapa konservatiivisuus, kaiken muutoksen vastustaminen ja uuden demonisoiminen, olla keskeinen syy esimerkiksi islamilaisen maailman nykyiseen tilaan.
Sydänkeskiajalla se oli korkean ajattelun, kulttuurin, sivistyksen ja kehityksen kehto. Ei tarvinne todeta, mikä on tilanne nykyään. Konservatiivisuudesta – mikä tarkoittaa käytännössä kaiken pitämistä ”islamin vastaisena” – maksetaan korkeaa hintaa.
En muista nähneeni kommenttia, jossa väitettäisiin konservatiivisuuden olevan pelkästään kristinuskon ongelma. Joskus kun puhutaan perunoista, on hyvä puhua vain niistä, eikä vetää mukaan porkkanoita, vaikka molemmat ovatkin juureksia.
Konservatiivisuus lienee kaiken uskonnollisen toiminnan tyypillinen ongelma, miutta ei se rajoitu pelkästään uskonnollisiin yhteisöihin. Aika ajoin uskontojen sisälläkin voi tapahtua suuria hyppäyksiä esim. silloin, kun päävirrasta erkanee lahkoja, mutta nopeasti nekin muodostavat oman sisäisen konservatiivisuuden ilmastonsa.
Yhteiskunnallinen, sosiaalinen ja kulttuurillinen muutos on faktisesti vääjäämätöntä. Sen suuntaan ja vauhtiin voidaan kyllä vaikuttaa.