Joskus pohdin, miltä länsimainen kulttuuri näyttäisi, jos kirkkoisä Augustinus (354–430) olisi suhtautunut itseensä hiukan lempeämmin. Jos hänen Tunnustuksensa eivät kaluaisi sivutolkulla niin piinallisen yksityiskohtaisesti hänen jokaista syntiään tai oletettua syntiään. Jos hänen aataminsa ei olisi vetänyt koko ihmiskuntaa mukanaan turmeltuneisuuteen ja pahuuteen. Toisin sanoen, miltä näyttäisi kulttuurimme, jos sen ihmiskuva olisi optimistisempi?
Johduin pohtimaan tätä luettuani Irving Stonen kirjoittaman elämäkerran Michelangelosta. Michelangelo oli rohkea oman tiensä kulkija, joka pyrki viimeiseen saakka säilyttämään taiteellisen itsenäisyytensä. Aina se ei onnistunut, mutta silloinkin, kun hän oli pakotettu maalaamaan paaville mitä pyydettiin, hän vei työt monta astetta korkeammalle tasolle. Vaikka hän ei useinkaan saanut veistää marmoria, kuten olisi halunnut, vaan joutui maalaamaan freskoja, hän toteutti niissä oman visionsa jopa terveytensä kustannuksella. Hän uhmasi oman aikansa sovinnollisia taidekäsityksiä ja teki ihmishahmoistaan vahvasti fyysisiä. Ja silloin, kun hän sai itse valita veistoksensa teeman, se nousi usein antiikin myyteistä, jotka hänen aikalaisensa mielsivät pakanallisiksi, epäsopiviksi aiheiksi.
Michelangelo vähät välitti. Miksi? Koska hänen ihmiskäsityksensä ja jumalakuvansa oli toinen kuin silloisen kirkon. Michelangelo otti todesta Genesiksen sanat siitä, että Jumala loi ihmisen kuvakseen ja kaltaisekseen. Näin ollen taiteilija katsoi Jumalan arvostavan ihmisen älyä, kauneudentajua, dynaamisuutta ja jopa fyysisyyttä. Hänelle ei ollut olemassa pakanallisia aiheita, oli vain Jumalalta saatu luovuuden lahja.
Taiteilijan teologia ilmenee parhaiten hänen työssään Aatamin luominen. Siinä Jumala kurkottaa ihmistä kohti lahjoittaakseen hänelle elämän. Taiteilija antaa molempien säkenöidä voimaa, niin Jumalan kuin ihmisenkin. Ylipäänsä kuva pursuaa energiaa, niin fyysistä, henkistä kuin älyllistäkin – Michelangelo piilotti maalaukseen aivot punaiseen verhoon ja enkelten hahmoihin, joiden siivittämänä Kaikkivaltias liikkuu.
Michelangelo eli merkittävän elämän. Hänen rohkeutensa, luomisvimmansa ja työteliäisyytensä tähden taide sai kokonaan uuden tyylisuunnan ja hän jäi historiankirjoihin yhtenä suurimmista taiteilijaneroista. Uskallan väittää, että jos hänen ihmiskuvansa olisi ollut toinen, olisimme jääneet vaille hänen ajasta aikaan puhuttelevia töitään. Ehkä nuori Michelangelo ei olisi uskaltautunut taiteilijaksi ensinkään vaan taipunut isänsä tahtoon hakeutua kaupalliselle alalle. Tai ehkä hän olisi kuunnellut munkki-veljeään, kunnon kristittyä, ja luopunut omista taiteellisista visioistaan.
En tarkoita mittailla Michelangeloa ja Augustinusta millään arvoasteikolla. Augustinus oli nerokas ajattelija, jonka vaikutus kirkon teologiaan yhtä lailla kuin maailmankirjallisuuteen on ollut hyvä ja huomattava. Kuitenkin hänen kehittelemässään perisyntiopissa on jotakin tavattoman synkeää ja pessimististä. Aikanaan siitä käytiin mittelöä Augustinuksen aikalaisteologin Pelagiuksen kanssa, joka näki perisyntiopin epäjohdonmukaisena ja sisäisesti ristiriitaisena. Kirkko julisti Pelagiuksen opin heresiaksi. En tunne asiaa tarkasti, mutta yksi syy on ilmeisesti ollut se, että Pelagius näki ihmisen voivan löytää Jumalan ilman kirkkoakin. Asia saattoi olla kirkolle jossain määrin valtakysymys, joskin taustalla oli myös vakavasti otettavia teologisia syitä.
Tiedän liikkuvani nyt heikoilla jäillä, koska perisyntioppi on yksi luterilaisuuden kulmakivistä, jota muun muassa augustinolaismunkki Martti Luther kiivaasti puolusti (samalla hän muuten torjui Augustinuksen predestinaatio-opin, jonka oli aikanaan torjunut myös Pelagius). Selvennettäköön siis, että en tässä blogissani väitä mitään perisyntiopista. Minä vain pohdiskelen sitä, sillä asia aidosti mietityttää minua. Ihmiskuva nimittäin vaikuttaa kaikessa taustalla, vaikka emme useinkaan tule ajatelleeksi sitä.
Moderni esimerkki voisi olla vaikka tapa puhua ilmastonmuutoksesta. Puhe on syyllistävää ja masentavaa: ihminen on pilannut maailman hirvittävässä itsekkyydessään ja nyt olisi syytä tehdä parannus tai kuolemme kaikki. Kuulostaako tutulta? Kuulostaa, koska tämä on länsimaiseen kulttuuriin uuttunutta kristillistä puhetta. Jo Vanhan testamentin profeetat julistivat samaa sanomaa. Paha ihminen ei osaa tehdä mitään oikein.
En väitä, etteikö ilmastonmuutos olisi totta. On se. Sekin on totta, että ihminen toimillaan sen vaikuttaa. Mutta se ei välttämättä ole totta, että ihminen on pahuuttaan ja itsekkyyttään tuhoamassa ilmaston. Ihminen on älykäs, kekseliäs ja tavattoman luova. Kaikki älyn tuotoksemme ovat vain johtamassa järkyttäviin sivuvaikutuksiin, joita emme aikanaan osanneet ennakoida. Ja kun aloimme ymmärtää niiden seuraukset, olimme jo niin syvällä keksintöjemme varassa lepäävässä modernissa kulttuurissamme, että emme osanneet lopettaa – ainakaan heti.
Tietenkin on myös oikeaa pirullista pahuutta, kuten lihan tehotuotanto (tarkoitan amerikkalaista mallia, jolla ei ole tavallisen karjatilallisen kanssa mitään tekemistä) tai halpavaatetuotanto ja niin edelleen. Ymmärrätte kuitenkin varmasti jutun jujun: ihminen ei ole keksinyt lentokonetta, laivoja tai autoja pilatakseen ympäristön, vaan päästäkseen nopeasti paikkoihin, nähdäkseen maailmaa ja sujuvoittaakseen kaupankäyntiä. Mikään näistä ei ole synti, vaan aplodit ansaitsevaa älyn käyttöä.
Ajattelen, että jos ihmiskuvamme olisi myönteisempi, ehkä ilmastopuhe olisi toisenlaista. Sen sijaan, että moittisimme ihmistä hänen suuresta itsekkyydestään, me ehkä kiittäisimme hänen kekseliäisyyttään ja älyään. Tämä luultavasti motivoisi ihmistä syytöspuhetta enemmän etsimään luovia ratkaisuja vaikeassa tilanteessa. Sen sijaan, hän helposti vetäytyy kyyryyn ja kieltäytyy muuttamasta käytöstään – toisin sanoen joutuu puolustuskannalle. Asia ei toki ole näin yksinkertainen, tämä on tarkoituksellisesti karrikoitu esimerkki, jotta pohdiskeluni ydin piirtyisi esiin.
Mikä kaikki muu olisi toisenlaista? Sitä on vaikea edes kuvitella, koska olemme 1500 vuotta kulkeneet Augustinuksen viitoittamaa tietä, jossa ihminen on jo syntyessään täysin turmeltunut ja kykenemätön hyvään. Mitä jos olisimme kulkeneet Pelagiuksen jalanjäljissä tai jonkun Michelangelon kaltaisen ennakkoluulottoman mielen? Jos muistaisimme, että ihminen on – jo syntyessään – myös Jumalan kuva? Olisimmeko lähempänä vai kauempana Jumalasta?
Tahdon painottaa sitä, että en väitä, etteikö ihminen ole syntinen ja etteikö hän kykene käsittämättömiin pahuuksiin ja tarvitse armoa. Etteikö ihmiskunta kokonaisuudessaan tarvitse armoa, vapautusta ja Vapahtajaa. En ylipäänsä väitä blogissani mitään. Mutta pohdin – lupaukseni mukaan – sitä, mikä on ihminen.
”Jumala ei vaadi ihmiseltä absoluuttista käskyjen täyttämistä, riittää kun ihminen tekee parhaansa ja turvaa Jumalaan vapaalla tahdollaan ja tällöin Jumalan armo tulee avuksi.” Sami
Hmmm… Olen kuullut tuollaista ennenkin, enkä edes Kirkossa, vaan yhden toisen suuren uskonnon edustajan suusta… Ei siis kristillisen.
Ymmärrettävästi tämä aihe aiheuttaa monia näkökulmia, mutta sitä tärkeämpää on selvittää, miten ihminen löytää rauhan ja ilon Kristuksessa, sen sijaan, että ”Jaakobin paini” jatkuu…
Ismo, jos Jumala vaatisi ihmiseltä absoluuttista käskyjen noudattamista, kukaan ei pelastuisi. Jeesus on täyttänyt lain puolestamme ja lain vaatima vanhurskaus luetaan meidän hyväksemme. Ihminen on objektiivisesti sovitettu. Näin ollen kristitty ottaa ristinsä ja täyttää Jumalan käskyjä ja laittaa turvansa Jumalan armoon, sovitettuna hän elää syntien anteeksiantamauksesta ja luottaa Jeesuksen veren puhdistavaan voimaan ( 1 Joh 1-2). Näin hän tekee voitavansa, ottaa vastuun ja antautuu yhteistyöhön synergismiin Jumalan kanssa.
Kukaan kristitty ei täytä käskyjä absoluuttisessa mielessä vaikka se onkin ihanne, tämä on yleinen kristillinen kokemus, himottomuuden ihminen voi saavuttaa ja siihen prosessiin meitä kutsutaan, se on elämän tarkoitus, jumalallistuminen. Jos sen sijaan olisi niin, että ihmiseltä vaadittaisiin Psalmin kuvaamaa ( Ps 15 ) pelastuksen ehtona, kukaan ei pelastuisi. Ihmisen toivo on siis jossakin muualla kuin hänen vaelluksessaan, protestanttina ymmärrät sen, että se on vieraassa vanhusrkaudessa.
Niin Ismo, tuo ”Jaakobin paini”- mitä me voimme ja mitä Jumala edeltätietää – ei taida tulla päätökseen tämän elämän aikana.
Jumala ei kiellä armoansa niiltä, jotka ensin tekevät voitavansa”. Jumala ei pakota ihmistä mihinkään, hän kunnioittaa ihmisen vapautta ja odottaa, että ihminen tekee aloitteen ja vapaasti ja katuvaisena kääntyy Jumalan puoleen hänen armoaan etsien. Jumala odottaa vain pienintä mahdollista katumuksen mielenliikettä – niin sitten Jumalan armo tulee avuksi.
Edellinen katkelma on hyvin tunnettu skolastinen opetusmetodi Jumalan armon löytämiseksi. (Variantteja esiintyy myös nykyään, kuten totesit). Tuolla kaavallahan myös Lutheria opetettiin löytämän noita vapaan tahdon / katumuksen / rakkauden pisaroita sielustaan, josko ne Jumala huomaisi ja armonsa antaisi. Ei huomannut, eikä myöskään antanut.
Luther hikoili tuon asian kanssa todella pitkään. Tuo pelko Jumalasta tuomarina oli istutettu niin syvälle keskiajan ihmisen uskon mielenmaisemaan, että ei ole ihme, kuinka syvälle ahdistuksen syövereihin Luther joutui, ennenkuin armo hänelle valkeni. Ja tottakai, yksin Jumalan armosta ja uskosta Kristuksen tähden.
Kosti, ihminen voi todella huutaa Herra armahda, tämä tapahtuu vapaasta tahdosta, oman tahdon toimintona. Raamatusta löydämme runsaasti esimerkkejä. Ihmisen tahdon vapaus ja hänen pelastuksensa riippuu hänen vapaaehtoisesta, itse valitsemasta toiminnasta ( 5 Ms. 11:26-27, Mt 16:24). Skolastiikka on asia erikseen, samoin lutherin luostariseikkailut.
Toisaalta voidaan jumittua, ajatukseen, ihminen ei omista vapaata tahtoa ja Jumala käännyttää, pelastaa, vanhurskauttaa ja pyhittää ihmisen väkisin, vastoin hänen tahtoaan. Jumala predestinoi ja armahtaa ketä armahtaa, mielivaltaisesti – salaisesti kaikkia puupölkkyjä, joilla on sidottu tahto. Sitä on pelastus. ?