Ateismi nykyisessä muodossaan on nuori liike. Tarkoitan sellaista ateismia, jonka Jori Mäntysalo on täällä esittänyt uskomusperäisen väittämän muodossa ”Ei ole mitään jumalia”. Väite ei perustu mihinkään tieteelliseen maailmankatsomukseen, mitä termiä jotkut harhauttamismielessä käyttävät. Tieteellistä maailmankatsomusta ei nimittäin ole. Tiede ei ole katsomusasia.
Toki ateismia on ollut ennen nykyaikaakin. Antiikissa ateismi ei ollut muodoltaan jumaluuksien kieltämistä vaan pikemminkin kilpailua niiden kanssa. Jumalat olivat ikään kuin inhimillisiä olentoja. Niitäkään ei kuitenkaan sopinut pilkata, siitä seurasi rangaistus. Historian ironiaa on, että ensimmäisiä kristittyjä väitettiin ateisteiksi.
Antiikin ateismi jossakin mielessä muistutti sitä, mitä myöhemmin on kutsuttu maallistumiseksi. Sillä ei kuitenkaan ollut varsinaisesti jumalia syrjäyttävää voimaa vaan antiikin jumalat syrjäytyivät vasta yhden Jumalan, kristinuskon myötä.
Ateismi nykyisessä tunnustuksellisessa mielessä syntyi protestanttisen uskonpuhdistuksen jälkeen. ”Ei ole mitään jumalia” on nimittäin muodoltaan ja luonteeltaan samanlainen tunnustuslausuma kuin ”Jeesus on Herra” tai ”Ash-hadu alla ilaaha illAllah. Wa ash-hadu anna Muhammad-ar-rasuul Ullaah”. Kyseessä siis ei ole tieto vastaan uskomus vaan uskomus vastaan uskomus.
Antiikin ateismi ja myöhempi maallistuminen ovat olleet yhteiskunnallisesti harmittomia ilmiöitä. Uskonnoille niistä toki on ollut harmia tai modernisti sanoen haastetta, mutta se on vähän eri juttu.
Toista on pari vuosisataa sitten syntyneen ideologisen ateismin kanssa. Mielenkiintoista uskonto vs. ateismi keskustelussa on ollutkin ateistien vaikeneminen aatteensa historian pimeästä puolesta. Ateistit mielellään esittävät väitteitä kirkkojen ja uskontojen väkivaltaisuudesta ja sotaisuudesta. Historiallisia vääryyksiä kukaan rehellinen ihminen tuskin kieltääkään.
Entä miten on ateismin levittäjien laita? Jäljet pelottavat, vestigia terrent, sanoisivat antiikin Kettu ja leijonan luola -sadun tuntevat.
Aatteellisen ateismin kulta-aika alkoi Ranskan vallankumouksesta v. 1789. Taustalla oli kansan vuosisatainen kauna kuningasta ja kirkkoa kohtaan. Kirkon katsottiin väärinkäytöksillään ja hallitsijaan sitoutumisellaan edustavan sortovaltaa. Siksi vallankumous ei suuntautunut vain tyranniaa vastaan vaan saman tien haluttiin antaa kyytiä taikauskolle ja poistaa Jumala kuvioista.
Kansa kaikkivaltias oli vaatimuksissaan paljolti oikeassa. Jostakin syystä mopo kuitenkin karkasi. 1790-luvulla alkoi kirkon vastustajien hirmuvalta. Vallankumouksessa vangittuja surmattiin joukolla. Vastavallankumoukselliset liikkeet murskattiin säälimättä. Monilla alueilla kristinuskoa hävitettiin tappamalla ja uskonnon vastustamisen nimissä vallitsi yleinen anarkia.
Ranskan vallankumous on surullinen esimerkki siitä, miten vääryyden vastustamisessa ajauduttiin ojasta allikkoon. Ne, jotka syyttivät uskontoa kauheuksista, syyllistyivät itse vielä suurempaan brutaaliuteen. Järjen voitoksi ei voi kutsua systemaattista väkivaltaa ja ihmisten tappamista. Eipä ihme, että Napoleon palautti uskonnonharjoituksen aseman jo 1700-luvun päättyessä. Järki voitti järjettömyyden.
Ateismin hiljaisemman ja älyllisemmän kauden jälkeen tultiin 1900-luvun institutionaaliseen ateismiin. Syntyivät historialliset kokeilut, joista nykyateistit irtisanoutuvat tai kieltäytyvät niitä muistelemasta. Aate, josta piti tulla vapauttaja, muuttui sortajaksi natsi-Saksassa, Neuvostoliitossa satelliittivaltioineen, Kiinassa, Pohjois-Koreassa, Albaniassa, Kuubassa ja monissa muissa maissa. Laskelmien mukaan jonkin aikaa maapallon väestön enemmistö eli ateistiseksi tunnustautuneissa valtioissa. Lännessä ja Suomessa säännöllisesti suljettiin silmät näiltä kauheuksilta. Jotkut sulkevat ehkä edelleen. 1900 –luvun karmeimmat ja historian laajimmat massamurhat tehtiin niiden toimesta, jotka suhtautuivat vihamielisesti uskontoihin ja halusivat niistä eroon.
Ateististen valtioiden historiassa mielenkiintoista on filosofisen marxilaisuuden vääristyminen vähemmistöjen ja toisin ajattelevien sorroksi, piinaamiseksi ja hävittämiseksi eli kollektiiviseksi kansalaisten tuhoamiseksi. Paradoksaalisesti tänä päivänä elää hankkeita tämän filosofian historian väärinkäsityksen korjaamiseksi. Aika näyttää, minkä kohtelun yritykset saavat.
Kun ateistit, mm. Richard Dawkins väittävät, että kukaan ei ole murhannut ateismin nimissä, niin epärehellisempää ja todellisuuspakoisempaa väitettä ei ole. Marxilaisuutta mukaillen voi kysyä, missä todellisuuspakoisuus siis varsinaisesti elää.
Ehkä tuntemattomin episodi ateismin pimeässä historiassa on amerikkalainen Madalyn Murray O´Hair ja hänen perustamansa American Atheists –lehti ja saman niminen järjestö. Tämä narsistinen kommunisti tuhosi ympäriltään kaiken mahdollisen, syyllistyi massiivisiin taloudellisiin väärinkäytöksiin ja psyykkisiin hyväksikäyttöihin sekä nepotismiin, riitaantui omien ja vieraitten kanssa, pyrki Neuvostoliittoon jonne häntä ei huolittu ja perusti savijaloilla seisseen valtakunnallisen järjestön, joka lopulta paljastui suureksi huijaukseksi ja puhallukseksi. Periamerikkalaiseen tapaan pitkien oikeudenkäyntien tuloksena hän sai amerikkalaisen koulujärjestelmän lakkauttamaan raamattuoppitunnit ja rukoukset koulussa.
Madalynin lausuntoa Life-lehdessä v. 1963 kiilusilmäisimmät ateistit toistavat edelleen papukaijan lailla: ”Meistä Raamattu on ikävystyttävä, historiallisesti paikkansapitämätön ja täynnään sekopäiden vouhotuksia. Meistä Jumala on sadistinen, brutaali ja edustaa vihaa ja kostoa. Meistä Isä Meidän –rukous on jotakin, missä maan madot anelevat laihaa lohtua traumaattisessa, vainoharhaisessa maailmassa.” Jopa Madalynin kannattajat havahtuivat hänen uskonnon vastaisuutensa epäterveyteen ja vetäytyivät tukemasta tämän loputonta käräjöintiä uskontoa ja kirkkoja vastaan.
1960 –luvulla Madalayta kohtasi kuitenkin traaginen takaisku. Hänen poikansa tuli uskoon. Äiti oli levittänyt sanomaa kaikkien ihmisten välisestä rakkaudesta ja huolenpidosta. Pojan julkaisema kirja kertoi äidistään aivan toisen puolen, hirviömäinen kotityranni, toisten hyväksikäyttäjä, muista ihmisistä piittaamaton ahnehtija, joka oli jopa yrittänyt myrkyttää oman isänsä.
Tarina oli isku koko amerikkalaiselle ateistiselle liikkeelle. Kun liikkeen esikuvan väärinkäytökset, epärehellisyys ja kaksinaamaisuus alkoivat paljastumaan, ateismi koki valtavan kolauksen Amerikassa. Tämä ei kuitenkaan estänyt Suomessa Vapaa-ajattelijoitten liittoa suomentamasta ja julkaisemasta v. 1986 tämän häiriintyneen ihmispolon kirjaa An Atheist Primer, Ateismin aakkoset. Tarkoitus pyhittää keinot, oikea asia ei kysy etiikkaa tai moraalia.
Miten ateismi voi sitten nykyisin? On olemassa sekä rauhallista että aggressiivista ateismia. Näyttää, että ateismin viehätys maailmanlaajasti on kuitenkin kadonnut. Syyksi voidaan osoittaa ainakin kaksi suuntaa.
Ensinnäkin sen surkea historia. Ateismi historiallisine kokeiluineen on saanut maailmassa valtavasti pahaa aikaan. Ateismin pimeä historia odottaa todella läpivalaisuaan. Yritykset mustamaalata lähinnä kirkkoja näyttäytyvät epätoivoisina omien kasvojen kirkastamishankkeina.
Toiseksi, edelliseen liittyen ateismi näyttäytyy sekundaarisena ilmiönä. Sillä ei ole omaa agendaa vaan sen agenda on jonkun vastustaminen ja kieltäminen. Tässä se muistuttaa populistista poliittista liikettä. Tällainen agenda johtaa julkisuustemppuihin, mutta pienetkin voitot osoittautuvat hetkellisiksi.
Epäilemättä ateismilla on kuitenkin myös tulevaisuus, toivottavasti menneisyyttä avoimempi, rehellisempi ja ihmiskasvoisempi. Suurta menestystä sille ei järjellisesti voi kuitenkaan ennustaa. Uskomusten markkinoilla on paljon viehkompia ja ihmisiin vetoavimpia ilmiöitä. Jo tunnettu ateisti, Sigmund Freud, totesi, ettei ihminen ole ollenkaan niin rationaalinen kuin kuvittelee olevansa.
Tätä Freud ei todennut murehtien vaan lähtökohtana yritykselle ymmärtää ihmistä ja maailmaa.
Kommunisti en ole.
Uskoon en hurahda.
Olen siis (kai) ateisti, tai ihan vaan pelkkä pakana.
Eli nyt vain samalla asenteella kaikkien muidenkin Jumalan kieltävien uskomusten kimppuun. 5/7 osaa maapallon väestöstä kieltää kristillisen version ”jumalolento yhtyy ihmiseen” -tarinasta, joten varmaan niidenkin keskuudesta löytyy ”häiriintyneitä ihmispoloja”.
Yki. Kysyt monta kysymystä.
”Onko islamin Allah olemassa?” Sanoisin, että niille jotka näin uskovat, on. Jos näin ei usko, niin ilmeisesti ei ole. Varmaa tietoa meillä ei voi olla sen enempää olemisesta kuin ei-olemisestakaan, uskomuskysymyksiä siis. Tätä halusin sanoa, että ateismikin on uskomus eikä tieto.
”Onko muhamettilaisten Jumala sama kuin kristinuskon?” Uskonnollisessa, uskontojen kirjojen ja historian mielessä näyttäisi, että on. Sen, miksi tästä yhdestä Jumalasta on tehty niin kovin eri suuntiin meneviä johtopäätöksiä, voinee rinnastaa kysymykseen, miksi ihmiset ylipäätään tekevät samoista asioista kovin erilaisia johtopäätöksiä. Tätähän esim. kulttuuritutkimuksessa ja kokeellisessa psykologiassa on tutkittu melko paljon ja erilaisia teorioita löytyy.
”Onko Ahti, hiippa, Hiisi, Jahve, Mithra, Krishna, Zeus,Vishnu, Gaia, Artemis, ja mitä niitä onkaan. olemassa?” Viittaan ensimmäiseen vastaukseen. Voi myös ajatella, että historian eri aikoina ja eri kulttuureissa ihmiset antavat samoille peruskokemuksilleen erilaisia nimiä.
@Kimmo Wallentin. Ettet vain olisi agnostikko?
@Markus Holmsten. En aivan saa logiikastasi kiinni. Suurin osa maailman väestöstä ei ole ateisteja ateistisen uskontunnustuksen ”Mitään Jumalia ei ole olemassa” mukaan. Maailman uskontotilastojen mukaan uskonnottomia maailman väestöstä on noin 9 % ja ateisteja noin 2 %. Loput ovat jonkun uskonnon kannattajia, suurimpina ryhminä kristityt 33 % ja muslimit 22 %.
Pyydän anteeksi, jos luonnehdintani Madalyn Murray O´Hairista oli loukkaava. Näin häntä tosin luonnehtivat hänen läheisensä ja hänet jättäneet kannattajansa. Surullinen tapaus.
Ateismi ei tarkoita uskonnottomuutta. Toiseksi teologitkaan eivät oikein tiedä (paitsi jokainen omasta mielestään), mitä on usko. Ei ole yksimielisyyttä siitäkään, joten ei voi olla yksimielisyyttä siitä, mitä olisi ”ilman uskoa oleminen”, kun ei tiedetä, mitä ilman sitten ollaan.
Jumala-kuva historiassa muuttuu, ja muinainen ”Jumala” ei ole sama kuin nykypäivän ”Jumala”. On täysin anakronistisista esittää, että ateismi nyt olisi sovellettavissa ”ateismiin” antiikissa.
Ateismin arkinen olemassaoloa ei tarvitse perustella sen historiallisilla juurilla. Arkiateismin lähtökohta ei välttämättä ole aktiivinen jumalakielteisyys vaan arkikokemus jumalan poissaolosta.
Länsimainen arkiateismi ei ole edes milläänlailla taistelevaa ateismia tiettyjä aktivisteja lukuunottamatta . Tavallisin asenne on välinpitäpättömyys asiaan ,siisuskontoon, joka ei kosketa heitä millään lailla, vaan sihen törmätessä herättää ihmetystä ja varautuneisuutta.
Aktiivien ateistien kanssa on hyvä olla dialogissa, koska uskonnon ihmiset joutuvat sellaisessa dialogissa täsmentämään ja muotilemaan kannanottojaan tavalla johon muuten ei ole mahdollista.
Ateistien perustelut nojautuvat usein luonnontieteestä haetuille esimerkeille. Monet uskonnolliset ihmiset joutuvat tässä vaikeuksiin.
Sellainen dialogi ateistien kanssa voi ajaa uskonnollisia ihmisiä syventymään varsinkin luonnontieteisiin ja löytämään uudet perusteet Jumala käsitteelleen sen syvemmässä merkityksessä .
Keskustelusta uuttuu minulle selkeä kysymys: Millainen Euroopppamme olisi tänään i l m a n humanismia renessansia, Valistusta ja Ranskan vallankumousta?
Näissä kaikissa aatehistoriallisissa virtauksissa kun oli mukana myös kristinuskon kritiikki?
Raimo Turunen: kirkkohin kuuluminen ei mittaa noiden kirkkojen sisältämien uskomusten tosiasiallista totenapitämistä tai edes kannatusta.
Allah on arabiankielinen nimitys sille todelliselle ja elävälle Jumalalle, jota myös kristityt ja juutalaiset palvelevat, ja jota Vanha Testamentti nimittää Jahveksi. Ajattelen kuitenkin niin, että muslimit ja juutalaiset eivät pääse todellisen yhteyteen Jumalan kanssa, koska he eivät tunnusta Jeesusta Jumalan Pojaksi. Kristittyjen Raamattu (siis Uusi Testamentti) vakuuttaa, että Jeesus Kristus on ainoa tie Jumalan yhteyteen. Hiippa on piispan juhla-asun päähine, muut mainitut ovat polyteististen uskontojen jumaluuksia, jotka ovat ainakin muinoin olleet olemassa ihmisten mielikuvituksessa, mutta ei muuten. Sensijaan monoteististen uskontojen Jumala (Huom! isolla J:llä) on olemassa ja vaikuttamassa täysin riippumatta siitä, uskotaanko häneen vai ei. Hän ei ole kuitenkaan millään tieteellisellä menetelmällä havaittavissa, mutta kylläkin ihmisen koettavissa.
Seppo Heinola. Tietenkään ”kirkkohin kuuluminen ei mittaa noiden kirkkojen sisältämien uskomusten tosiasiallista totenapitämistä tai edes kannatusta”, koska kyse on eri asioista. Minua ei edes kiinnosta keskustella tuosta teemasta, vaikka jotakin kyselydataa siitäkin löytyy ainakin kotimaasta. Se muistuttaa liikaa teologisia vääntöjä siitä, kuka uskoo oikein ja kuka ei ja onko uskominen totena pitämistä vai mitä se on. Jätän sen kentän mielelläni kaikenlaisille jänkkäjille.
Minua ei myöskään kiinnosta keskustella ateismin ja uskon suhteesta sen enempää kuin minkä totesin blogissani: molemmat ovat uskomusjärjestelmiä. Lainaukseni ”Ei ole olemassa mitää Jumalia” on suoraan aktiivi ateisti Jori Mäntysalon keskusteluista näillä saiteilla.
Bloggasin ateismin luonteesta ja sen historiallisista hirveyksistä. Mielenkiintoista, että tästä ei haluta keskustella. Kun yksi ateistien tai kirkon tai uskon vastustajien argumentti oman asiansa puolesta on kirkon historiallisten vääryyksien luetteleminen, niin mitä pitää sanoa ateistien ja kirkon vastustajien historiallisista jäljistä?
Pitäisi siis kysyä, mitä näillä argumenteilla todistetaan? Vastaukseni: Ei mitään muuta kuin ihmisen raadollisuus ja muita sosiaalipsykologisia juttuja.
Vastaan saman tien kysymykseesi ”Millainen Euroopppamme olisi tänään i l m a n humanismia renessansia, Valistusta ja Ranskan vallankumousta?” Kukapa sen tietää, koska kysymyksesi on hypoteettinen. Siihen voi vastata mitä tahansa eikä vastausta voi perustella. Ajassa ja paikassa voi tapahtua vain yksi asia miljoonista vaihtoehdoista kerrallaan eikä paluuta ole. En tiedä onko keinotodellisuudessa ja mitä siitä seuraa.