Kiurun Antin saunassa
Keltossa rakennettiin kirkkoa, johon talkootyönä osallistui joukko suomalaisiakin asianharrastajia. Tekniikka, materiaalit ja rakennustavat olivat hienoja ja paikkakuntalaisten ihmetysten kohteita. Olihan se suunnittelun voittokulkua, kun voidaan toisessa maassa valmistaa palkkeja ja siirtää ne paikalleen ja pultata kokoon yhdeksi kokonaisuudeksi.
Ihmiset siellä käsittivät jotain lahjan arvosta ja tahtoivat osoittaa kiitollisuuttaan eri tavoin. Majoittaminen ja ruokkiminen kodeissa oli ylenpalttista ja sydämellistä. Oli myös yksi erikoisuus ja se oli saunakulttuuri. Me suomalaisina luulimme olevamme saunomisen taitajia, mutta siellä se sai ihan uudet määritteet. Rosmittalan Haikaralla saunoimme monesti ja kehujen jälkeen kiuas oli entistä punaisempi, kun saunaan menimme. Meitä oli joitakin, jota kutsuttiin haikaranpojiksi. Rakkaat muistot meijjän mammasta ovat vieläkin omaisuutenamme.
Tulipa sitten päivä jolloin saimme pienellä porukalla kutsun Kiurun Antin saunaan. Heti rakennus ja pukuhuone antoi osviitan siitä, että nyt olemme päässeet todellisen asianharrastajan pyhättöön. Kaikki oli niin taitavasti rakennettu. Saunanpuolella meitä odotti yllätys. Siellä oli menossa vihtomisrituaali. Mies makasi ylimmällä lauteella ja raavas mies pipo päässä ja rukkaset käsissään rummutti saunojan selkää kahdella vihdalla kuin orjakaleerin tahdinlyöjä. Lämpöä oli vähän vaihdellen 100-130 astetta, joten lämmintä oli. Jokainen vuorollamme kävimme käsiteltäväksi ja saimme kunnon löylytyksen kiireestä kantapäähän asti. Siitä penkiltä kuului mennä jossain sivuosassa oleeseen vesialtaaseen, jonka vesi oli todella kylmää.
Kun löylyhommat saatiin valmiiksi, niin alkoi teeseremonia pukuhuoneessa ja siinä jäähdytellessä joimme muutamaan mieheen kolme perinteistä samovaarillista teetä. Minulla ainakin tuli nesteet vaihdetuksi, niin valtava oli se jälkihikoilun määrä, mutta oloa ei voi sanoin kuvata niin hyvältä se tuntui. Jotenkin kaivaten muistelen niitä ystäviä, joihin sain tutustua. Monet heistä ovat jo menneet ajan rajojen taakse. Monille heille oli myös suuri armon osoitus kuulla Kelton kirkonkellon taas soivan.
Lauri Lahtinen :”Monille heille oli myös suuri armon osoitus kuulla Kelton kirkonkellon taas soivan.”
Monille itärajan takana oleville oli lohtu sekin, että Suomen Unicefin aktivisteina tai Suomen ortodoksikirkon jäseninä veimme matkoista aiheutuvat kustannukset itse maksaen apua esim. Pietarin katulapsille tai pienessä Volodarskin kylässä olevalle Pyhän Andreas Kreetalaisen hoitokodille, joka oli tarkoitettu vanhuksille, mutta joka vanhusten lisäksi huolehti myös koko kylän lapsista heidän vanhempiensa alkoholisoitumisen vuoksi puhumattakaan itärajan taakse jääneen Kirvun pitäjän vanhan pappilan tilalle rakennetusta hoitokodista, joka on perustettu huumeista riippuvaisten nuorten pelastamiseksi. Yhdellä noista matkoista slaavilainen laitapuolen kulkijalta näyttänyt mieshenkilö tuli vajavaista saksaa puhuen pyytämään, että ostaisin hänet, kun odotimme bussikuljetusta vanhan venäläisen taiteen museon edessä. Tuosta ”lähialueyhteistyöstä” kieltäydyin.
https://www.youtube.com/watch?v=0Cd6e2kN1R4
Joitakin kymmeniä matkoja minäkin tein, kun sitä kirkkoakin rakennettiin puolentoistavuoden ajan. Olihan siinä vissiin kolmekkin muuta projektia. Toksova, Tsalna ja Konnovo. Matkat oli omatoimimatkoja ainakin aluksi kaikki kulut maksettiin itse. Jossain vaiheessa osallistuin pieneen ryhmään, joka sai pieniä lahjoituksia, kun matkat olivat sitten myöhemmin tuhannenkin kilometrin pituisia, kun kylillä kävimme tervehtimässä ihmisiä. Jumala on ihmeellinen, Hän säilytti siemenen vaikka olosuhteet olivat olleet vaikeat. Autokuskit saivat joskus pientä bensarahaa.
Se teeseremonia oli hieno. Siellä oli vanha alkuperäinen samovaari, joka lämmitettiin pieniksi pilkotuilla puilla. siinä keskellä on sellanen putki, jossa niitä puita poltettiin.
Lauri Lahtinen :”Se teeseremonia oli hieno.”
Teeseremoniat voivat olla sykähdyttäviä. Vaikuttavin kokemani teeseremonia itärajan takana oli, kun Mustaltamereltä Siperian vankileirien kautta suvun entiselle kotitilalle päätynyt Pelogea-vanhus tarjosi teetä suvun sortuneen navetan kivijalassa ehjänä säilyneessä karjakeittiössä, jossa hän vanhuutensa jäjellä olevat päivät vietti. Kun makeutin teen hänen itse valmistamallaan metsämansikkahillolla, tein päätöksen, että en koskaan tule vaatimaan näiltä ihmisiltä yhtään mitään.