Arabikevättä rinnassa

Kauhu ja järkytys tarttuivat minuun ulkomaantoimittaja Antti Kurosen silmistä. Hänen esiintymisensä televisiouutisissa oli äärimmäisen koskettava. Mies on pienen automatkan päässä kurkunleikkaajista. Ja hän on vääräuskoinen. Luulen, että aika harvoin on suomalainen journalisti niin vaarallisessa paikassa.

Seuraan tilannetta – tätä Lähi-itäää – puolikorvalla. Näkökenttää hämärtää ”arabikevät”. Se muka alkoi 2010-2011 Tunisiasta. Moni hurrasi, vihdoin demokratia.

Arabikevät on hieman varhaisempi ilmiö. 1950-luvulta alkaen kehittynyt, hieman jännitteisesti pan-arabismia ja nationalismia yhdistänyt arabisosialismi johti sotilasdiktatuureihin, jotka eivät olleet islamismiin nähden erityisen uskonnollisia. Afganistanissa 1960-luvulla nainen pukeutui länsimaiseen hameeseen ja teki konttorilla töitä.

Arabikevään ”demokratiassa” on tavoitteena näiden sotilasdiktatuurien kukistaminen. Siinä mielessä arabikevättä oli jo USA:n ristiretki Irakiin 2003 alkaen. Seuraava arabikevään pieni, muusta maailmasta toki eristetty, etappi oli Hamasin vallankaappaus Gazassa 2007. Arabikevät perustuu siihen, että korruptoituneiden byrokraattisten sotilasdiktatuurien ikeestä päästään, kun luovutaan vanhan arabisosialismin aikaisista sekulaarisista tavoitteista korvaamalla ne uskonnolla. Kukistetaan diktaattori ja korvataan se toisella diktaattorilla – islamilaisella teokratialla. Iranissa ”arabikevät” oli jo 1979, joskaan kyse ei ole arabimaasta. Siihen aikaan Kirkko ja kaupunki -lehden haastattelussa Jussi Aro, Hämeen-Anttilan kaukainen edeltäjä menneiltä vuosikymmeniltä, sanoi kaikki ne asiat, joita islamintuntijat tänä päivänä puhuvat televisiossa.

WTC-iskut kohdistuivat länteen, ja niin kuin nytkin Syyrian sisällissodan aikana on ilmennyt, tätä poliittisen islamin trendiä ei voi tarkastella ainoastaan Lähi-itää koskevana asiana. Se vaikuttaa myös Eurooppaan. Mutta ensisijaisesti siellä päässä maailmaa pitää ensin saada maata jalkojen alle. Nyt kun sitten kansainvälisten uutistoimistojen kamerat kuvaavat Kerryä Israel-Palestiina-rauhanneuvottelujen tiimoilta, koko se kissa-hiiri-leikki on kärpäsen kakka tuossa isossa kokonaisuudessa. Päälle tietenkin pitää ynnätä Iranin ydinvoimakampanja sekä Venäjän ja Kiinan intressit. Ei erityisen lupaavalta näytä.

Olen ruvennut ajattelemaan, että sadan vuoden kuluttua historioitsijat suhtautuvat ymmärtäväisesti George W. Bushiin. George W. Bush eli ”Dubya” oli mainettaan parempi. Hän joutui vaikeaan asemaan, koska isänsä ei vienyt työtä loppuun. Hän jätti Obamalle hirveän perinnön. Nyt Obama ei voi lähettää joukkoja Irakiin. Jos lähettäisi, nyt minä kannattaisin Irakin sotaa.

Mutta Bush Junior. Olen alkanut pitää hänestä. Lokakuussa 2007 Bush sanoi toimittaja Elie Nakouzin haastattelussa:

”Meillä on tänään iftar-päivällinen [ramadan-kuussa päivän ensimmäinen ateria] – sanon ’meillä’ – siis minulla ja vaimollani… Tämä on seitsemäs kerta minulle seitsemänä vuotenani presidenttinä. Se tekee minulle mahdolliseksi sanoa: ’Ramadan Mubarak!’ Syy, miksi teen näin, on, että haluan ihmisten ymmärtävän jotain kotimaastani… Haluan ihmisten ymmärtävän, että yksi suurimmista vapauksista Amerikassa on ihmisten oikeus palvoa itselle sopivalla tavalla. Vaikka olisit muslimi, agnostikko, kristitty, juutalainen, hindu, olet samanarvoisesti amerikkalainen.”

Vaikuttaa siltä, että vihreillä ja Bush nuoremmalla on paljon yhteistä. Minustakin ajatus on kaunis.

Helsingin Sanomat kertoi tänään tutkijasta, jonka mielestä Suomi on maailman viidenneksi islamilaisin maa, ” jos tutkitaan sitä, kuinka hyvin islamin muslimien pyhän kirjan Koraanin opit ja arvot toteutuvat taloudellisesti, poliittisesti ja sosiaalisesti”. Mutta ”islamilaiset valtiot sen sijaan eivät ole juuri lainkaan islamilaisia, kertoo Britannian yleisradio BBC”.

Taisin kirjoittaa jokin aika sitten Olof Palmesta, joka soittaa lankapuhelimella sittemmin Nobel-palkitulle maa- ja vesirakennusinsinöörille Jasser Arafatille. Arafatista liikkuu sitkeä juoru, että hän oli homoseksuaali. Olof Palmeasta liikkuuu sitkeä juoru, että hän oli kiinnostunut lapsista.

Nykyinen pohjoismaisten sosialidemokraattien hellimä kuva islamista edelleen painottaa ”rauhan asiaa” samaan tyyliin kuin Neuvostoliitto puhui rauhasta. Vasemmistolainen antiamerikkalaisuus kulkee käsi kädessä Pro Palestine -uskonnon kanssa. Sitä kuvastaa, miten ruotsalainen Olof Palme -säätiö rahoittaa eräitä Kirkkojen Maailmanneuvostonkin hankkeita Lähi-idässä.

Ei ole aivan sattumaa, että Osama Bin Laden julistaessaan tuhoa Yhdysvalloille saattoi samaan aikaan luvata, että Ruotsi ei ole vaarassa. Niin oli, koska arabisosialismin ja stalinismin aikaiset yhteydet (lankapuhelin, heh-heh) vielä toimivat. Mutta kun katsotte ”al-Qaidan tien kulkijoita” (kuten eräässä laulussani sanotaan), niin eivät he ole mitään pohjoismaisia liberaaleja HLBT-oikeuksien airuita. Melkein poikkeuksetta jokainen islamilainen suuri kirjailija tai runoilija elää maanpaossa. Kuitenkin islamistit osaavat manipulaation jalon taidon, ja mediasodassa he ovat äärimmäisen taitavia. Harva on samanlainen hyödyllinen idiootti kuin Mavi Marmaralle kiivennyt Henning Mankell.

George W. Bush muuten puhui niin kuin Jaakko Hämeen-Anttila. Hän puhui oikeastaan aivan samoin sanoin kuin Mikkelin piispa Seppo Häkkinen Breivikistä. Breivik ei ollut todellinen kristitty, sen todisti hänen tekonsa, jolla hän sanoutui irti kristinuskosta.

Elie Nakouzille Bush selitti:

”Uskon, että ihmiset, jotka murhaavat viattomia ihmisiä saavuttaakseen poliittisia tavoitteita, eivät ole uskonnollisiä, olivatpa kristittyjä, jotka niin tekevät – meillä oli henkilö, joka räjäytti… räjäytti liittovaltion rakennuksen Oklahoma Cityssä ja joka oli tunnustautuva kristitty, mutta ei ole kristillinen teko tappaa viattomia ihmisiä.”

Kurdialueelle Erbiliin on saapunut 300 000 pakolaista Mosulista, jonka ISIS kaappasi. Muutaman tuhannen miehen rosvojoukko leikkaa kauloja sapelilla. Tämä julmuus ei ole aivan tavatonta näissä piireissä. Sellaiseen pystyi taannoin myös afrikkalainen jihadisti keskellä kirkasta päivää – Lontoossa. Tämä poikakerho ISIS puhuu islamilaisesta valtiosta Irakissa ja Levantissa.

Poliittinen islam ottaa milloin minkäkin nimen. Pohjois-Afrikka kärsii siitä, Itä-Afrikka sairastaa sitä syöpää, Lähi-itä sairastaa samaa tappavaa tautia. Ja tähän mennessä enemmistö uhreista on ollut tavallisia muslimeja. Al-Qaida, Al-Shabaab, Boko Haram… Näitä tulee koko ajan, ja vielä niin, että suomenkielisessä mediassa kun asiasta kerrotaan ensi kerran, kyseessä on käännös ulkomaankielisistä lähteistä, joissa sanotaan, että järjestö on toiminut jo vuoden, ehkä kaksi, kuka tietää mitäkin.

Hirvittää ajatus, että sunnalaiset Mosulissa olivat olleet tuon ISIS-liikkeen kannattajia. Arabikevättä rinnassa.

Alueelle ei voi lähettää ihmisoikeustarkkailijoita. Sinne, missä tehdään maailman pahimmat ihmisoikeusrikokset, ei voi lähettää turistiviisumilla länsimaisia hippejä digipokkarit kaulassa tarkkailijoiksi ja bloggaajiksi. Sinne pitää lähettää postipaketissa nikkeliä ja lyijyä, sinne pitää lennättää armeija. Täytyy vain toivoa, että nyt on akkuja ja latureita puhelimiin. Ja että netti pelaa. Että joku näkee. Ja että kaikkia ei tapeta. USA:n on pakko lähettää joukkoja, sillä siitä ei voi seurata mitään myönteistä, että Irakin shiialaista hallitusta kiirehtisi tukemaan Iran, jolla on keskeneräinen uraanin rikastuttamisen projekti. Enkä usko, että Saudi-Arabiastakaan löytyy ratkaisu. Olisi tässä yhteydessä liian rajua huumoria pohtia Venäjän mahdollisuuksia. EU ei tule kyseeseen, koska täällä ei ole sotilaallista yhtenäisyyttä. YK on pelkkä lelu. Jäljelle ei jää kuin YK:n turvaneuvoston luvan kanssa tai ilman Yhdysvaltojen invaasio, ja Obama on samassa paskassa kuin George W. Bush.

Minua kauhistuttaa, että ihmisoikeustarkkailijana nyt on Irakissa ulkomaantoimittaja Antti Kuronen. En itse pystyisi sellaiseen, en päivääkään. Ne, jotka rukoilevat, voivat rukoilla luotettavaa fikseriä ja pelottomia palkkasotureita turvamiehiksi. Rukoilevaiset voisivat rukoilla kaikkien ulkomaantoimittajien puolesta.