Helmikuussa 2020 tein serkkuni ja rakennusmestari Kalevin kanssa matkan Nairobin slummiin. Kaavoitimme koulun rakennusprojektia. Vielä paluulennolla ihmettelimme niitä kanssamatkustajia, joilla oli maski yllään.
Maaliskuussa eli siis hyvin pian paluumme jälkeen, yhteiskuntamme -enemmän tai vähemmän- sulkeutui. Tuolloin keväällä monet ajattelivat, että viruksen aikaansaama tilanne oli hyväkin. Mietimme ystävien kanssa, että hiljentyminen tekee maailmalle hyvää. Kun tahti on liian luja tarvitaan jonkinlainen pysäytys.
Olemmehan länsimaissa luoneet yhteiskunnan, joka on omalla tavallaan aika poikkeuksellinen koko maailmanhistoriassa. Se on pysyvyyttä ja ennalta-arvattavuutta tarjoava yhteiskunta, joka viime vuosikymmeninä on mennyt yhä enemmän kerskakulutuksen ja kertakäyttöisyyden suuntaan. Virus vaikuttaisi tähän hillitsevästi. Tuolloin koimme siis tilanteen jokseekin positiivisena.
Oliko myös niin, että kevät, aurinko ja uuden kasvu silmiemme edessä teki tilanteesta siedettävän? Ja kuvittelimmeko, että syyskuuhun mennessä virus pandemia olisi kokonaan takanapäin?
Entä nyt?
Zoom puheluissa eri puolilla maailmaa asuvien ystävien kanssa olemme huomanneet, että puhelua ei hennoisikaan lopettaa. Moni on maininnut pelon, jota tuntee ajatellessaan, että kansainvälisiä matkoja ei enää tulisikaan. Tapaammeko enää koskaan? Eri maiden sulkutoimenpiteet vaikuttavat paniikinomaisilta tai sekavilta. Terveydellinenkin informaatio on sekavaa ja sitä tulee eri muodoissa jopa liikaa. Kaikki tämä on alkanut ahdistaa monia ihmisiä. Määräykset ovat määräyksiä. Esimerkiksi Lontoossa asuva ystäväni ei saa mennä kahville sosiaalisen seurustelun merkeissä kuin pienen ennalta valitun ydinjoukon kanssa. Jos tulisin Lontooseen emme voisi tietenkään tavata; enhän kuulu hänen ydinjoukkoonsa. Mutta jos hän pystyisi sanomaan, että olenkin hänen liikekontaktinsa, silloin saisimme viranomaisten puolesta tavata. Tämä on ymmärrettävästi aika hämmentävää.
Olemme miettineet myös henkisen terveyden arvoa. Onko mahdollista, että ruumiimme terveys on nostettu huomattavasti tärkeämmälle sijalle kuin henkinen hyvinvointimme? Esimerkiksi vanhukset ovat joutuneet kestämään suurta yksinäisyyttä, vaikka tapaamiset voisi järjestää lasien takana. Tästä aiheesta eräs geriatrian lääkäri kirjoitti Helsingin Sanomissa äskettäin erittäin ansiokkaasti. Itsenäisyyspäivä, joulu ja uusi vuosi muuttuvat kaikki ahdistuksen juhliksi niille, jotka ovat täysin yksin. Pitäisikö siis painottaa enemmän henkistä hyvinvointia ja yhteisöllisyyttä? Pitäisikö ratkaisut tapaamisille ja kontakteille nähdä ainakin yhtä tärkeinä kuin virukseen keskittyvät ratkaisut? Onko niin, että viruksen joskus jo mentyä ”sinne, minne virukset katoavat”, henkisen terveyden laskua aletaan vasta maksamaan?
Nämä ovat pohdintoja, joihin ei ole suoria tai helppoja vastauksia. On kuitenkin rehellistä myöntää, että tilanne näyttäytyy nyt muunakin kuin kulutusjuhlan hyvänä katkaisuhoitona. Anno Domini 2020 on näyttänyt maailmamme todellisen haavoittuvuuden. Maailma ei olekaan ennalta-arvattavissa.
Viime uutena vuotena, kun katselimme värikkäitä raketteja parvekkeelta, olin varma, että 2020 tulisi olemaan ihmeellisen ihana vuosi. Kävi niin, että ihanasta vuodesta tuli yllätysten vuosi. Jotain ihanaa siinä on ollut, mutta enemmän yllätyksellisyyttä. Ehkä siksi on pakko todeta, että ainoastaan iankaikkisiin käsivarsiin voi luottaa, kun kaikki muu horjuu. Saakoon siis ensi vuosi olla meille kaikille yhdessä ja erikseen Armon vuosi – tuli mitä tuli.
Olisiko tämä nyt kuitenkin sitä aikaa, jossa meitä kehotetaan nostamaan päämme?
Niin se on toki mahdollista! Emme tarkkaan tiedä miten asiat lähtevät etenemään, mutta ihan vain inhimmilliseltä kannalta katsoen hätää tulisi aina lievittää. Samalla voimme rukoilla ja luottaa…
Ihminen luonnostaan ei haluaisi vastaanottaa mitään huonoja viestejä,korona-aika on ollut ihmisille erityinen aika pysähtyä tarkkaamaan omaa elämää ja maailmanmenoa. Uskon sen synnyttäneen kristityissä huolta läheisistä,yhteiskunnan menosta ja silloin asiat voi priorisoitua , että mikä on lopulta tärkeää ja mikä kaikista tärkeintä.
Jeesus puhuu ajasta, jolloin ei voi enää työtä tehdä ja olemme menossa niitä aikoja kohti.Raamattu kuitenkin lohduttaa monin tavoin kuten Pekka kirjoitti edellä ja lohdullisinta on että se ei ole meidän varassa pelastus,mutta nyt on myös aika etsiytyä sinne uskovien joukkoon missä saadaan olla Jumalan työn kohteena.
Masentavaa aikaa elämme . Totta kai, jos vain tätä aikaa jäämme murehtimaan.
Pään nostaminen merkitsee samalla ryhdistäytymistä ja katsomista eteenpäin ja pitkälle.
Tätä rohkaisua tarvitsen nyt itse paljon. Nyt on aika nostaa pää ja katsella Jumalan mahdollisuuksia.