Anni Pesonen: Koronajärkytys pakottaa elämään äkkikuoleman mahdollisuuden kanssa

Saarna Nurmijärven kirkossa 3.5.

Sen tähden me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä. Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden. Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti. 2. Kor. 4: 16-18

Paavali puhuu tässä elämästä ja kuolemasta. Sama Paavali, joka tiivisti käsityksensä elämästä ja kuolemasta Filippiläiskirjeessä sanomalla: ”Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto (Fil. 1:21).”

Paavali joutui ajattelemaan kuolemaa paljon. Hänen elämäänsä mahtui monenlaisia vainoja, vaaroja ja uhkia ja myös suuria fyysisiä kärsimyksiä. Tämän alussa lukemani saarnatekstin jälkeen Paavali jatkaa: ”Vaikka tämä maallinen telttamajamme puretaankin, Jumalalla on taivaassa meitä varten ikuinen asunto, joka ei ole ihmiskätten työtä.” Kuolemassa ihminen joutuu luopumaan tutusta kodistaan, tästä ruumiista, niin kuin leiripaikasta silloin, kun teltta pannan kasaan ja jatketaan matkaa. Teltan purkaminen, ihmisen riisuminen tästä ruumiista, on Paavalistakin pelottavaa luopumista. Silti hän kaipaa Jumalan luo, taivaan kotiin. Hän on varma, että Jumala pukee ihmisen siellä uuteen, loistavan kirkkaaseen ylösnousemusruumiiseen. Vasta siellä eletään todellisinta elämää.

Paavalin rohkeus on kuvaamatonta. Kaikki pelottava, mikä meitä täällä, tässä elämässä, voi kohdata, on hänestä vain hetkellistä ja vähäistä ahdinkoa, joka tuottaa määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden. Näkyvä, tämä näillä meidän aisteillamme havaittava todellisuus, ei ole kaikki. Tärkeintä on se, mikä on näkymätöntä ja ikuista, Jumala ja Jumalan maailma. Tässä elämässä tärkeää on vain se, mikä yhdistää meidät näkymättömään ja ikuiseen, kuolemanjälkeiseen elämään. Siis Jeesus Kristus, ja rakkaus.

Tämä on käsittääkseni todella erilainen näkemys kuin se yleinen eetos, mikä on ohjannut Suomea tämän koronakevään ajan. Otan nyt yhden pienen esimerkin viime viikolta. Helsingin Sanomat haastatteli suurten kesätapahtumien järjestäjiä sen jälkeen, kun hallitus peruutti kesäjuhlat kesä-heinäkuulta (23.4.2020). Erään suuren festivaalin toimitusjohtaja totesi silloin asiasta tyynesti:  ”Ikävä päätös, mutta … tämän kanssa on nyt elettävä. Terveys on tärkeintä.”

”Terveys on tärkeintä.” Se oli rohkea ja lojaali sivuhuomautus ihmiseltä, joka oli juuri kuullut omaa yritystään koskevan todella huonon uutisen. Hän halusi ajatella kokonaisuutta, ei vain omaa nurkkaansa siinä. Ja silti tuo huomautus kertoo meistä ja meidän arvomaailmastamme todella paljon.

”Terveys on tärkeintä.” Pienissä sivuhuomautuksissa sanotaan usein sellaista, mitä ihminen pitää itsestäänselvyytenä. Heitetään lyhyesti ilmaan käsitys, joista kaikkien tai ainakin ihan melkein kaikkien oletetaan olevan samaa mieltä. Vasta toisesta ajasta tai kulttuurista käsin voi huomata, että itsestäänselvyydet eivät olekaan itsestäänselviä.

Otan nyt esimerkin tällaisesta sivuhuomautuksesta todella kaukaa. Eräs antiikin ajan filosofi ja kirjailija, Plutarkhos, kirjoitti teoksiaan samoihin aikoihin kuin Uutta testamenttiakin kirjoitettiin. Teoksessaan Moralia (113) Plutarkhos pohtii ihmisten suhtautumista kuolemaan, ja tekee sitten tällaisen huomautuksen: ”Ennenaikaista kuolemaa pidetään pahana. Kaikkein ennenaikaisin kuolema on kuitenkin vauvan tai lapsen kuolema, erityisesti vastasyntyneen kuolema, ja kuitenkin juuri tällaiset kuolemantapaukset voi kestää helposti ja iloisin mielin.”

Kuvitelkaapa, jos joku päästäisi tuon nykyaikana suustaan: että vauvan kuolema nyt ei tunnu paljon missään. Sen sanoja lynkattaisiin sosiaalisessa mediassa muutamassa tunnissa, koska hänen sanomansa loukkaisi lähes kaikkia. Mutta Plutarkhos kirjoitti tämän melkein 2000 vuotta sitten, aikana, jolloin lapsikuolleisuus oli todella yleistä. Melkein jokainen perhe oli menettänyt lapsen tai lapsia, ja ihmisten oli ollut pakko tottua siihen, että suuri osa lapsista kuoli varhain. Pidettiin aika lailla itsestään selvänä, että lasta surtiin sitä enemmän, mitä kauemmin hänen kanssaan oli saatu elää. Plutarkhos sanoi siis ohimennen jotain, mistä hän oletti kaikkien olevan samaa mieltä. Se oli kuitenkin vahvasti aikaansa sidottu mielipide.

Aikaan sidottu on tämäkin väite, että terveys on tärkeintä. Mitähän jos Suomen hallitus olisi nostanut terveyden kaikkein tärkeimmäksi arvoksi, kun talvisota alkoi vuonna 1939? Neuvostoliiton hyökättyä kansalle viestittiin nopeasti ja joka tuutista, että itsenäinen isänmaa on tärkein, ja siitä pidetään kiinni, vaikka uhreja tulee — siis vaikka henki tai terveys menevät nyt monelta. Se oli sellainen tilanne. On monia arvoja, eikä terveys ole mitenkään itsestään selvästi aina ykkönen.

Korona-Suomessa on menty alkuvaiheessa yksinomaan terveys edellä, mutta sekin on valinta, ja tällä valinnalla on varjopuolensa ja kärsijänsä. En tarkoita että järjenkäyttö olisi keneltäkään pois. On hyvä pestä käsiä usein, ja on hyvä olla pärskimättä päin muita. On hyvä jäädä pientenkin flunssaoireiden takia kotiin niin kaupasta, töistä kuin muistakin tapaamisista. On hyvä, että riskiryhmiin kuuluville mahdollistetaan eristäytyminen. Mutta onko terveys, elämän pidentäminen, kuitenkaan lopulta tärkeämpää kuin vaikka se, että vanhakin ihminen saa nähdä lapsiaan ja lapsenlapsiaan? Tai että omaiset saavat olla pitkään kuolevan lähellä viimeisinä päivinä? Tai että kuoleva voi yhä saada ehtoollista ja hengellistä tukea, jos hän niin toivoo?

Lisäksi on valtava määrä ihmisiä, jotka eivät kuulu riskiryhmiin, mutta joiden tulevaisuutta koronaeristys on syönyt ja syö. Kymmenet tuhannet ovat nyt menettämässä työnsä ja toimeentulonsa. Lähes kaikkien muiden sairauksien hoito on lykkääntynyt koronan takia. Monet yksinasuvat eivät voi jutella kenenkään kanssa kasvokkain. Asunnottomat ovat vailla ruokaa ja suojaa. Ja on jo korkea aika avata koulut. On tuhansittain lapsia ja nuoria, joille koulu tarjoaa paremmin turvaa ja jopa ruokaa kuin koti. Lisäksi lapset ja nuoret, joilla on oppimiseen tai opetuskieleen liittyviä erityisvaikeuksia, ovat jo jääneet pahasti jälkeen ilman kontaktiopetusta.

Tähän mennessä koronapolitiikassa on menty terveys edellä, ja samalla on päätetty, että terveys on nyt ainakin jonkin aikaa tärkeämpää kuin muut arvot. Mutta pitkän päälle se ei voi olla tärkeämpää kuin kaikki muu. Tasapainoon tarvitaan muutakin viisautta kuin lääketiedettä. On paljon muutakin kärsimystä kuin sairaudesta ja kuolemasta johtuvaa, ja sen vuoksi terveyttä ei voi nostaa ainoaksi arvoksi.

Sekin on hyvä kysymys, onko terveys lopulta tärkeämpää kuin rakkaus, mahdollisuus välittää ja auttaa muutenkin kuin ruudun takaa tai metrien päästä. Mitä mieltä lopultakaan on elämän pidentämisessä, jos elämä ei ole elämisen arvoista niiden kuukausien tai vuosien aikana, jotka eristämisellä voitetaan?

Minusta meiltä puuttuu myös historian taju. Olemme vähitellen tottuneet pois siitä ajatuksesta, että tappaviakin tarttuvia tauteja on. On kuin joku olisi luvannut, ettei niitä koskaan enää tule, ainakaan tänne meidän keskuuteemme. Luin juuri isotätini päiväkirjaa noin sadan vuoden takaa. Hän syntyi suunnilleen vuonna 1905 ja sairasti lapsena ja teini-ikäisenä kolmekin tappavaa tautia: tulirokon, kurkkumädän ja espanjantaudin. Niitä kaikkia oli tarjolla Tampereella hänen kasvuvuosinaan, eikä lista edes jäänyt siihen. Moni kuoli näihin sairauksiin, ja moni niistä myös parani, kuten minun Aino-tätinikin. Sairauksista huolimatta oli selvää, että kaupungissa käytiin töissä, kuka tehtaassa, kuka kaupassa tai konttorissa, ja että lapset kävivät koulua. Maallakin piti hoitaa eläimet ja peltotyöt, oli kylässä sitten kurkkumätää tai ei.

Koronajärkytys tiivistyy siihen, että olemme uskoneet olevamme turvassa äkkikuolemalta, eikä se ehkä pidäkään paikkaansa.

Perimmäinen haaste koronajärkytyksessä on, että meidän on nyt osattava elää myös kuoleman mahdollisuuden kanssa, jopa äkkikuoleman mahdollisuuden kanssa. Me kuitenkin kuolemme kaikki, kuka ennemmin, kuka myöhemmin. Elämä on hauraampaa, kuin olemme halunneet uskoa tai muistaa. Missä meidän turvamme nyt on?

On kuitenkin niin, että ihmiskuntana olemme eläneet satoja tuhansia vuosia kulkutautien ja äkkikuoleman kanssa ja vasta joitakin vuosikymmeniä siinä harhassa, ettei sellainen voi koskettaa meitä. Miten entisajan ihmiset sitten kestivät?

Arvelen, että he enimmäkseen kestivät kahden ison tukipilarin varassa. Ensimmäinen oli se paljon puhuttu yhteisöllisyys — perheen, suvun, naapurien ja ystävien tuki. Kulkutautipotilaatkin hoidettiin, haudattiin ja surtiin yhdessä. Epidemiologian kannalta tämä kaikki ei ehkä ollut viisasta, mutta ihmissuhteiden ja mielenterveyden kannalta se oli todennäköisesti paljon parempi asenne kuin ihmisten mahdollisimman täysi eristäminen ja eristäytyminen toisistaan.

Toinen tukipilari oli usko Jumalaan ja kuolemanjälkeiseen elämään. Ihmisiä kannatteli sama usko ja toivo kuin Paavalia, joka sanoi: ”Elämmepä tai kuolemme, me olemme Herran omat (Room. 14:8).” Heitä kantoi se sitkeä vakaumus, että jopa sairaus ja kuolema ovat vain hetkellistä ja vähäistä ahdinkoa, joka tuottaa määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden. Siksi katse kannattaa kiinnittää näkymättömään eikä näkyvään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti.

Kirjoittaja on seurakuntapastori ja teologian tohtori

Oheinen saarna myös Digipostillassa