Kunnioittava keskustelu -sanapari on palannut kirkollisiin otsikoihin piispainkokouksen kirkolliskokoukselle antaman vastauksen myötä. ”Kunnioittava keskustelu” liittyy nimenä alun perin kirkolliskokouksen kirkkohallitukselle antamaan tehtävään edistää rakentavaa keskustelua kirkossa avioliitosta eri tavalla ajattelevien kesken. Perusajatus keskustelumallissa oli tuoda erilaisten näkökantojen edustajat yhteen keskustelemaan ohjatusti siitä, mitä kirkko, avioliitto ja seksuaalisuus heille merkitsevät sekä millaiset elämänkokemukset ja arvot näkemysten takana vaikuttavat.
Tausta-ajatuksena oli helpottaa teologisia keskusteluja ja käytännön ratkaisuja tutustumalla eri tavalla ajatteleviin. Pyrittiin lisäämään ymmärrystä ja lieventämällä vastakkainasettelua. Pilottiviikonlopun saamasta hyvästä palautteesta huolimatta mikään taho kirkossa ei jatkanut vastaavien tilaisuuksien järjestämistä. Malli koettiin ehkä taloudellisesti raskaaksi, aikaa vieväksi tai vain liian vieraaksi Suomen ev.lut. kirkossa.
Keskustelu on jatkunut lähinnä teologisen argumentaation ja retoriikan keinoin. Inhimillistä kokemusta huomioivaa ”tunnepuhettakin” on kuultu, mutta usein omien argumenttien teroittaminen on ollut tärkeämpää kuin aito kuunteleminen. Vuosien keskusteluista huolimatta toisen osapuolen ymmärrys ja kunnioitus tuntuvat olevan yhä kauempana.
Kirkollisen keskustelun psykologiaa
Syntymästä asti fyysinen ja psyykkinen elossa pysyminen on ollut ihmisen kasvun ja kehityksen perimmäinen motiivi. Selvitäkseen ihminen tarvitsee yhteyttä toiseen. Ilman hoitavan aikuisen läsnäoloa vastasyntyneen mieli ei kestäisi kohtaamaansa ärsyketulvaa. Mieli kehittyy vähitellen, toisen auttamana, sulattamaan omia sisäisiä oloja sekä ulkoisia vaikutelmia ravinnoksi ja elämän voimaksi. Tyynnyttävän läsnäolon ja hyvän hoidon avulla mieli kehittyy sietämään todellisuutta sellaisena kuin se on.
Aikaisempien kehitysvaiheiden kokemukset tallentuvat mieleen. Varhaiset selviytymiskeinot heräävät eloon aina, kun psyykkisen apparaatin kyky prosessoida koettua ylittyy. Keskivertoihmisellä siis useita kertoja päivässä. Ahdistuksen ja epävarmuuden hetkillä mieli suojautuu automaattisesti keinoilla, jotka olivat käytössä ennen ajattelukyvyn kehittymistä.
Keskeisin varhainen suojautumiskeino on pitää paha ja hyvä erillään toisistaan, ettei hyvä tuhoutuisi. Kokemus hyvästä vahvistuu vasta vähitellen hyvässä hoitavassa vuorovaikutuksessa. Nälkäinen vauva tuntee kipua vatsassaan, mutta mieltää kivun tulevan ulkopuolelta. Se itkee ja raivoaa aivan kuin vanhempi olisi kivun aiheuttaja. Hoitava aikuinen muuttuu mielikuvissa vainoavaksi ja vaaralliseksi. Jos lasta ei tyynnytetä, hänen hätänsä yltyy. Itsessä oleva paha olo, joka on heijastettu toiseen, saa toisen näyttämään yhä vainoavammalta. Lapsen hätä helpottuu vasta, kun hoitava aikuinen ottaa viestin vastaan, mutta ei toimi sen mukaisesti vaan antaa hyvää hoitoa. Vanhempi siis vastaa pahaan hyvällä.
Näitä mikrohetkiä on jokaisen varhainen elämä ollut täynnä. Vanhempi pystyy vaihtelevasti muuttamaan pahaa hyväksi. Riittävän turvallisessa hoidossa luottamus hyvään vahvistuu ja sen myötä ”pahaa” eli vierasta ja outoa ei tarvitse enää pitää erillään ”hyvästä” eli tutusta ja turvallisesta. Lapsi voi nähdä itsensä sekä toisen kokonaisempana. Mieli alkaa eheytyä, maailmaa voi tutkia luottavaisemmin.
Samaan aikaa lapsi alkaa hahmottaa omaa osuuttaan vuorovaikutuksessa. Kyetessään liittämään ”pahaa” myös itseensä hän alkaa tuntemaan syyllisyyttä ja haluaa korjata aiheuttamaansa vahinkoa. Maailman mustavalkoisuus vähenee.
Hyvän vahvistuminen auttaa lasta hahmottamaan, että vanhempi on erillinen ja lapsen kontrollin ulottumattomissa. Tästä seuraa oman avuttomuuden tajuaminen. Lapsi voi selvitä vain, jos hän pystyy luottamaan, että erillinen toinen haluaa hänelle hyvää. Erillisyyden tajuaminen on siis mahdollista vain, jos on oppinut luottamaan rakkauteen ja huolenpitoon silloinkin, kun on itse kiukkuinen ja paha. Muussa tapauksessa mieli suojautuu todellisuudelta jatkamalla kaikkivoipuuden kuvitelmia. Sisäinen turvallisuus perustuu siihen, että toinen on minun vallassani.
Myös omaa outouttaan voi sietää vain kokemalla, että on hyväksytty omana itsenään. Jos lapsi oppii, että toisen rakkaus on ehdollista, hän alkaa muovata itseään vanhemman toiveiden mukaiseksi. Rakkauden ja hyväksynnän varmistamiseksi ihminen on valmis vieraantumaan itsestään hyvinkin kauas. Se, mistä on vieraannuttu, ei kuitenkaan katoa. Myöhemmin pienikin muistutus siitä, mikä itsessä on pitänyt kieltää, voi aiheuttaa käsittämätöntä turbulenssia sisäisessä maailmassa.
Aina, kun jaamme maailmaa meihin ja heihin, olemme halkomassa hyvää ja pahaa erilleen. Mieli tarvitsee hengähdystaukoja liian monimutkaisen todellisuuden ajattelemisesta. Hetkellinen suojautuminen riittää usein, ja pian jo näemme itsemme ja toiset monenlaisissa sävyissä. Uhkaavan tilanteen jatkuessa mieli ei pysty löytämään joustavuutta. Kontrollin, pakottamisen ja ulkopuolelta asetettujen ehtojen myötä vastakkainasettelu mielessä vain syvenee.
Muutos voi syntyä vain turvallisessa ilmapiirissä
Jyrkkenevät äänensävyt avioliittokeskustelussa kertovat turvattomuuden lisääntymisestä. Ehkä kaikki turvattomuus ei edes liity avioliittokäsityksiin, vaan mukana on muualta tulevaa epävarmuutta ja uhan tunnetta. Mustavalkoinen selkeys olisi houkuttelevaa. Historiassa ryhmät ovat aina epävarmuuden aikoina löytäneet pahalle ololle selityksen itsensä ulkopuolelta ja vähemmistöt ovat kärsineet.
Kirkko on hengellisestä ulottuvuudestaan huolimatta myös inhimillinen yhteisö. Vastakkainasettelu ei vähene pakottamalla ja rajoittamalla vaan rakentamalla luottamusta. Luottamus voi perustua vain siihen, että jokainen voi kokea olevansa hyväksytty omine outouksineen. Alkuperäisen Kunnioittavan keskustelun aikana oli nähtävissä hetkiä, jolloin mustavalkoisuus mureni ja eri tavalla ajattelevat näkivät toistensa todellisuutta uusin silmin. Toinen alkoi näyttää ihmiseltä, joka kaipaa rakkautta ja hyväksyntää samalla tavalla kuin minä itsekin. Näitä hetkiä me tarvitsemme kirkossa lisää. Tarvitsemme kokemuksia, jotka palauttavat luottamuksen oman olemassaolon jatkumiseen muutosten keskellä sekä vahvistavat kokemusta siitä, että toisen saama ihmisarvo ei vähennä omaa arvoani.
Sisäinen turvallisuus lisääntyy yhteydestä Jumalaan ja ulkoinen turvallisuus yhteydestä toisiin. Olemme kirkossa aidon hengellisen haasteen edessä siinä, millä tavalla vahvistamme keskinäistä luottamustamme sekä luottamusta Jumalan jatkuvasti uutta luovaan voimaan.
Vastakkainasetteluja kirkossakaan ei ratkaista opillisella terävyydellä vaan kyvyllä rakentaa luottamukseen ja vastavuoroisuuteen perustuvaa yhteisöä. Toivottavasti kirkossa ei ole vielä liian myöhäistä käydä aitoa kunnioittavaa keskustelua aitojen ihmisten ja heidän näkemystensä välillä.
Anne Anttonen
Kirjoittaja on pastori, psykoterapeutti, ja kirkon perheneuvonnan kouluttaja.
Otsikon kysymys: Onko avioliittokeskustelussa kysymys teologiasta vai psykologiasta?
Kysymys on varmasti molemmista.
Kunnioittavaa keskustelua edistäisi myös se, että näistä jompikumpi näkökulma voitaisiin laittaa välillä syrjään turvallisin mielin siitä, että keskustelua voidaan myöhemmin jatkaa asian välillä muuttumatta.
Tarvitaan siis luottamus siihen, ettei teologiaa muokata pelkästään psykologian näkökulmin eikä myöskään toisin päin.
Aivan, kysymys on tietysti molemmista, ja keskustelun ”taso” vaihtelee, koska olemme ihmisiä.
Biologia unohtui. Sitä käytetään nähdäkseni tukemaan teologiaa. Kirjoittajat vetoavat anatomian lisäksi kromosomeihinkin.
Unohtui myös, että Raamattu onkin tässä asiassa musta-valkoinen, eikä näitä ratkaista suinkaan mainituilla ihmissuhde taidoilla.
Raamattu on mustavalkoinen vain sellaiselle, joka sen sellaisena näkee. Se vaatii keskittymistä ainoastaan huolella valittuihin jakeisiin.
Anne Anttosen blogi on asioita yksinkertaistava. Kirkossa on käyty paljon hyvää ja rakentavaa keskustelua, on turha hakea ja syyllistää keskustelukulttuuria. En usko, että ihmiset ovat näin huonoja.
Keskustelua oppii keskustelemalla. Se ei tarkoita samanmielisyyttä, toisen ihmisen ajatusten hyväksymistä. Kirkossa keskustelua ohjaava prinsiippi on kirkon tunnustus ja muut oppiformulat.
Mikä oli haureutta ?
Haureuden harjoittaminen ja sen tuomitseminen historiallisesta näkökulmasta voisi tarkoittaa vaikka sitä, kun Dionysos, jonka kerrotaan muuttaneen veden viiniksi ja joka roomalaisittain oli viininjumala Baccus saivat aikaan sen, että ihmiset jotka viiniä joivat kuin vettä, olivat aina vähän hiprakassa ja erikseen olivat vielä juhlat, joita sanottiin Baccanaaleiksi.
” Bakkanaalit (lat. Bacchanalia) olivat roomalaisten pitämiä, viininjumala Bacchukselle omistettuja villejä juhlia. Niiden vietto tuli Roomaan eteläisestä Italiasta etruskien kautta. Alkuperäiset bakkanaalit pidettiin salassa ja niihin osallistui vain naisia. Kolmipäiväiset juhlat pidettiin vuosittain maaliskuun puolivälissä Similan laaksossa lähellä Aventinus-kukkulaa. Myöhemmin riitistä pääsivät osalliseksi myös miehet ja sitä vietettiin useammin, lopulta viisi kertaa kuukaudessa. Liviuksen mukaan juhlinnan yleistyminen tapahtui Paculla Annian ollessa Bacchus-kultin johdossa.
Myöhemmin sanalla bakkanaalit on kuvattu mitä tahansa ylenpalttisia juominkeja,[ etenkin opiskelijajärjestöissä. ”
……………………..
”Bakkanaalit olivat alun perin kreikkalaisesta Dionysoksen kultista kehittynyt viinijumala Bacchukselle omistettu juhla, joihin alun perin oli pääsy vain naisilla. Dionysos oli päihtymisen, ekstaasin ja viinin jumala, johon yhteyden saaminen, Parusis, oli dionyysisten mysteerien tavoite. Dionysoksen palvontaan ja dionyysisiin mysteereihin liitetään yleisesti profetointi, muuntuneet tajunnantilat sekä Aristoteleelta periytyvä ’traagisen erehdyksen’ tematiikka ja tästä juontuen kreikkalaisen teatterin, erityisesti tragedian synty. Vanhatestamentillinen termi synti tarkoitti kreikaksi samaa kuin ’traaginen erehdys’, viitaten erehdykseen joka lopulta määritteli ihmisen kohtalon. Sekä alkuperäinen syvyyspsykologia että Nietzcheläinen filosofia määritteli tragedian juuri tältä pohjalta ihmisen ja ihmisyyden peruspiirteeksi, jonka kautta avautui näköala ihmisen ja maailman suhteen todelliseen luonteeseen. Nietzchelle tämä merkitsi jumalsuhteen uudelleen määrittelyä, Freudille ja kumppaneille avainta ihmispsyykeen.
Kreikkalaisille traagisen erehdyksen ’käänteismekanismi’ oli katharsis eli emotionaalisen latauksen huipentuma ja tragediaan liittyvän tunnesisällön purkautuminen, eli eräänlainen synninpäästö. Kreikkalaisen – ja myöhemmin roomalaisen – teatterin perustehtävä liittyi siten tämän katharsiksen tuottamiseen hallitusti. Dionysos tunnetaan tähän liittyen nimillä Eleutherios, vapauttaja (Aletheia, totuus) ja Soter, pelastaja. ”
https://fi.wikipedia.org/wiki/Bakkanaalit
https://roomaan.com/historia/bakkanaalit/
Kysmys ollee paljolti myös pätemisentarpeesta, halusta päsmäröidä muita ihmisiä ja vallasta. Sukupuolisuus ja kuolema kun ovat fundamentalistien viimeisiä miehitettyjä linnakkeita,kun lähes kaiki muu on jo hävitty. Jos teologiasta olisi aikuisen oikeasti kysymys nämä kovimmat kiihkoilijat alkaisivat vaatia myös ilman hyväksyttyä syytä eronneiden vihkimimisen kieletöämistä ja myös muita syntejään liitoissaan oletettavasti jatkuvasti harjoittavien asettamista myös vihkimiskieltoon..
Synnin kadottavuus on menetetty Kristuksessa, jos menetyksistä puhutaan. Hänen sanansa on linnake, totta joo. On toki paljon menetetty tätä nykyä kristikunnassa juuri tästä perinnöstä. Ei pidä siis lähteä kompromissien ja myötäilyn tielle selvissä asioissa.
Mitä alotteita olet siis tehnyt, jotta muita jatkuvan synnintekijöitä ei vihittäisi avioliittoon?
Katarsis
”Katarsis eli katharsis (kreik. puhdistuminen) on äkkinäinen tunnetila tai kliimaksi, joka johtaa elämänhalun uudistumiseen, palautumiseen tai voimistumiseen.
Käsitettä on käytetty muun muassa teatterissa tragedian yhteydessä. Antiikin Kreikan runousoppien mukaan tragediassa esitetyn kärsimyksen herättämä pelko ja sääli puhdistavat lopulta näytelmän katsojan mielen. Katarsis-termiä käytetään myös uskonnollisesta puhdistautumisesta sekä jännityksen tai ahdistuksen laukeamisesta.
Katarsis liittyy myös mediaan ja mediaväkivallan tutkimukseen. Katharsismalli kuvaa mediaväkivallan vaikutuksia.
Katarsis liittyy myös freudilaiseen teoriaan ja psykoanalyyttiseen käytäntöön. ”
Jeesuksen ristiinnnaulitsemisnäytelmän tavoitteena on juuri tällaisen Katarsiksen aikaansaattaminen, jota sanotaan uskonnollisesti syntien sovitukseksi. tai vapautumiseksi ja mielen puhdistumiseksi.
Siihen tosin liittyy hyvin ristiriitaisia tunteita, kuten Jumalan suuri rakkaus ja hullaantuminen siitä, vaikka kysymys on kidutusnäytelmästä ja toisaalta juutalaisten syyttäminen tapahtumasta, eli suuri viha. Se ei siis yksinomaan vapauta mieltä uskoon jumalallisesta rakkaudesta, vaan myös synnyttää suuren vihan ja halun kostaa tämä annettu suuri rakkaus. Jolloin se on yhtä, kuin ei mitään hyvää siitä tragediasta.
Edellinen ei liittynyt avioliitton, pahoittelut siitä, mutta koska aloituksessa oli mainittu myös psykologia ja sisällössä oli paljon puhetta rakkaudesta, niin älköön kukaan kukaan sanoko, että ohitin aloituksen puhumalla asian vierestä.
Nämä avioliittokeskustelut alkavat jo huvittaa, ne ovat kuin parodia kirkosta. Kaikki navanalapuoliset asiat (sillä niistähän tässä on kyse) kuumottavat varsinkin miehiä. Kirkkopornografia voi hyvin.
8. Käsky.
Blogi on puhtaasti analyysia keskustelun metatasosta.
Olennainen on kysymys, mistä käsitykset (hyvästä ja pahasta) ym. syntyvät. Miten ne perustellaan tai falsifioidaan? Onko niillä jotakin suhdetta ns. todellisuuteen?
Jos esimerkiksi bussin sisällä saadaan hyvä fiilis ja yhteisymmärrys bussin suunnasta, mutta suunta on objektiivisesti väärä ja johtaa umpikujaan – jopa törmäykseen – voi ilmetä, että olisi kannattunut keskittyä miettimään ohjaukseen vaikuttavia bussinulkoisia eikä -sisäisiä tekijöitä.
Pahimmassa tapauksessa keskustelun ajamiseksi keskusteluksi keskustelusta on vaientamisen muoto ja väkivaltaa.
Ilmari, voisitko hiukan selventää kommentisi loppuosaa?
Oma tuntumani on, että usein ilmausulla ”keskustelu” tarkoitetaan sitä, että ”väärin ajatteleva” saadaan ”ymmäetämääm” että hän on väärässä ja hänen pitää muuttaa käsityksiään sekä asennoitumistaan. Opin tämän eräästä Porvoon hiippakunnan piispadebatista, jossa vastakkain olivat Gustav Björkstrand ja Henrik Perret.
Debatti onkin väittelyä eikä keskustelua.
Asia on juuri ,kuten Marko totesi.Onko se rehellisyyttä,jos puhutaan kautta rantain ja ehdoton vaatimus takataskussa on että ”muuta kantaasi” ja samalla argumentoidaan todellisten perustelujen ulkopuolelta löytäen ikään kuin ajattelun motiivit vastakkaisella puolella olisivat psykologisia. Kysymys on onko raamattu Jumalan ilmoitus?
Tämä on keskustelun ydin.
Harvinaisen hyvä kirjoitus siitä perustavaa laatua olevasta psykologiasta joka on ohjelmoinut meidät kaikki. Ilhaduin kun huomasin kirjoittajan olevan Pappi ja joka
uskaltaa tuoda psykologiaa keskusteluun joka on aivan liikaa ollut kiinni teologis-ideologisissa asenteissa. Musta valkoisen ajattelun juuret ovat todellakin noin aikaisia . Hyvällä tuurilla kehitys jatkuu ja lapsi kehittää kyvyn kestää ristiriitoja ja josta seuraa se että empatia saa tilaa ja lopulta kehitys opettaa eläytymisen kautta ymmärtämään myös niitä jotka ovat erimieltä kanssamme.
”Todistus” tulee kyseeseen oikeuden edessä, mielipide vaikkapa täällä.