Viime aikoina on kirkon piirissä tuotu lisääntyvässä määrin esille vapaaehtoistyön kasvava merkitys osana kirkon perustehtävää ja ihmisten palvelua. Seurakunnista palkkaa saavien määrä ei näillä näkymin ainakaan kasva, päinvastoin. Kuitenkaan toimintaa ja työmuotoja ei tulisi mielestäni karsia. Niitä pitäisi pikemminkin vahvistaa, jotta kirkon sanoma ja muu vaikutus yhteiskunnassa pysyisi voimissaan ja mielellään jopa kasvaisi. Pelkällä työntekijöiden tunnetulla innostuksella ja vahvalla sitoutumisella se ei väen vähetessä onnistu. Tarvitaan siis jostakin lisävoimaa ja sellaista löytyy vapaaehtoisista.
Kirkon piirissä olevat ihmiset – niin luottamushenkilöt kuin eriasteisesti kirkon toimituksiin ja tilaisuuksiin osallistuvat seurakuntalaiset omaisineen ja tuttavineen- muodostavat reservin, jolla olisi uskoakseni entistä enemmän annettavaa. On osaamista ja kokemusta liki kaikista ammateista. On nuoria, keski-ikäisiä ja vanhoja. On yhteyksiä ja verkostoja moniin tahoihin. Ja ennen kaikkea on kutsumuksellista halua tuoda omaa panosta yhteiseksi hyväksi.
Tämä arvokas joukko pitäisi ehkä entistä paremmin ja tehokkaammin valjastaa mielekkääseen tekemiseen sekä sen suunnitteluun ja arviointiin. Tulisi antaa selkeitä vastuualueita ja myös vastuuta muustakin kuin – hieman kieli poskessa sanottuna – kahvin kaatamisesta ja virsikirjojen jakamisesta kirkon ovella. Tällaista toimintaa on mm. erilaisten tapahtumien ideointi yhdessä viranhaltijoiden kanssa sekä toteutukseen osallistuminen. Vertais- ja pienryhmien vetäminen käy luontevasti vapaaehtoisille omasta elämänpiiristä ja –kokemuksesta pontta ottaen.
Vapaaehtoisten valmentaminen ja evästys sekä johtaminen lienee asia, jossa tarvitaan petraamista. Muutamia periaatteita tältä alueelta seuraavassa:
Jokaiselle tulisi löytää sellainen toiminta- alue ja tehtävät, joista vapaaehtoinen saa itselleen mielekkyyden ja merkityksellisyyden tunteen.
Jokainen tekee mielellään sellaista, jossa voi käyttää kykyjään sekä antaa omastaan parastaan. Tekemisen tulisi antaa myös mahdollisuuksia kehittymiseen ja kehittämiseen. Pienissä työryhmissä, jotka keskittyvät rajattuun tehtävään, se onnistuu parhaiten. Jos toiminta on liian laajaa ja hajanaista joka suuntaan rönsyävää, on kehitystä turha odottaa. Sellainen päinvastoin vie voimia ja jopa turhauttaa. Onkin tärkeää, että työllä on mahdollisimman selkeät ja myös pysyvät pelisäännöt – mitä, miten, kuka, milloin, miksi.
Toiminnan tulisi olla jotenkin mitattavaa tai arvioitavaa. Mikäli on asetettu selvät tavoitteet, voidaan aina katsoa, miten ne saavutettiin. Meillä kaikilla on halu tietää kuinka onnistuttiin ja kaipaamme kovasti palautetta. Tukea ja kannustusta tarvitaan etenkin henkilöiden taholta, jotka vapaaehtoistyötä ”viran puolesta” johtavat ja ohjaavat. Myös toverivapaaehtoisen tuki ja apu tarvittaessa on tärkeää. Kantakaamme siis toistemme kuormia.
Avoin tiedonkulku ja tiivis vuorovaikutus ovat itsestään selviä edellytyksiä onnistuneelle vapaaehtoisjoukkueen toiminnalle. Niinpä pitäisi luoda vuosikello, kuukausi- ja viikko-ohjelma sekä sopia jatkuvasta tiedonkulusta ja tavoista pitää itsekukin ajan tasalla.
Monissa seurakunnissa on vapaaehtoistyölle tehty strategia ja mietitty miten se saadaan käytäntöön. Paljon on siis tehty ja varmaankin paljon on vielä edessä tekemistä, jotta vapaaehtoistoiminta pääsee kunnolla levittämään siipensä ja nousemaan korkeuksiin.
Hienoa Upi, kun nostit yhden mieliaiheistani esiin.
Hengellinen kasvu ei taida olla oikein muuten mahdollista, jollei ole myös hengellistä vastuuta. Joten jäämme passiivisiksi sivusta seuraajiksi. Hengellisesti pikkulapsiksi. Jollei saa hengellistä vastuuta, niin ei siinä kasva.
Miksikö on niin vähän mahdollisuuksia vapaaehtoiselle? Ei auta, vaikka olisi pätevyyttä tehtäviin. Aikaakin vaikka kuinka. Syy on siinä, ettei meitä oikeasti sinne haluta. Me aiheutamme viranhaltioille lisää työtä. Sitä heillä on jo muutenkin liikaa. Talouden kiristyessä heidän kiireensä vain lisääntyy. Ei heillä ole aikaa meille. Niinpä useimmat tuntemani akttiivit etsivät toimintamahdollisuutensa muualta. Mikäli haluaa työskennellä hengellisessä toiminnassa, on asia järjestettävä itse. Eikä se saa aiheuttaa viranhaltioille lisätyötä.
Siihenkö tämäkin keskustelu lopahti. Meidän kai Upi pitäisi alkaa tosissaan miettimään tätä juttua ihan käytännön tasolta.
Kiitos hyvästä kommentistasi ja aloiteajatuksestasi Pekka. Minua on jo pitempään hieman kummeksuttanut se, että kehittämistoimintaa ei ole vahvemmin resursoitu kirkossa ja ainakaan kehitystyön tuloksia ei kovin tehokkaasti ja laajasti jaeta sekä hyödynnetä läpi koko Suomen ev.lut. kirkon. Kukin seurakunta tahollaan saattaa ”keksiä pyörää” yhä uudelleen, kun naapurissa se olisi jo keksitty.
Vapaaehtoistyö on tärkeä sarka ja siinä lienee tosi paljon mahdollisuuksia ja uudistustarpeita. Minunkin mielestä tätä aihetta pitäisi käsitellä paljon enemmän ja harmi on, jos tämä yritys jää meidän kahden vuoropuheluun. Mitenkähän voisi aktivoida asian pohdiskelua ja ideoiden tuottamista ja levittämistä?
Laitoin saman sisältöisen kirjoituksen (plogin) myös Kotimaa- Pron puolelle, jolta tietääkseni viranhaltijat ja luottamushenkilöt käyttävät. Voisit myös siellä keskustelua vauhdittaa, jos haluat.
Seurakunta ei aiemmalla kotikonnullani noteerannut haluani tehdä nuorisotyötä. No, niinpä aloin tehdä sitä itsenäisesti. Se poiki sittemmin Isovelitoiminnan. En tiennyt vastaavista toimijoista silloin mitään. Ideoin sen ihan yksi alkuun. Sitten kehiteltiin sitä yhdessä.Vasta myöhemmin pääsin tutustumaan vastaavaan Pienperheydistyksen toimintaan Helsigissä. Sieltä se laajeni myös Tampereelle. Taitaa olla Kaveritoiminnan nimellä Ahjolassa. Vein omat puuhailuni MLL:n huoleksi. Siellä se on nyt kasvanut korkoa. Siinä toiminnassa on jo paljon syrjäytymisen estoon vaikutettu. Valtion varoja muutama miljoona on jo voitu säästää. Kukapa sen tietää. Kaikki oli – ja on mukana ihan vapaehtoispohjalta.
Nyt kun en ole enää siellä, enkä täälläkään pitkään, niin mieli tekisi tehdä taas jotain.
Jotenkin laittaa pohtimaan sitä, kannattaako kirkon rattaisiin parasta antiaan laittaa. Ehkäpä kuitenkin olisi parempi puuhailla yksin. Sinne kirkon byrokratian rattaisiin on paljon parempiakin ideoita kadonnut.
Upi hyvä, luin kirjoituksesi ja pidän sitä täysin oikeaan osuvana.
Juuri noin minäkin ajattelen : vapaaehtoisille enemmän tilaa toimia kirkon piirissä. Yhdessä kirkon työntekijöidenkanssa. Ohjatusti ja hallitusti. Yksi keino olisi järjestää säännöllisin väliajoin seurakunnissa kaikille avoimia ideailtoja / tuumausiltoja , joissa pohdittaisiin vapaaehtoistoimimnnan tarvetta ja miten se organisoitaisiin ja kartoitettaisiin halukkaat vapaaehtoistoimijat. Sen jälkeen seurakunnan työntekijät kokoustavat ja tekevät toimintasuunnitelmat jne.
Tällä hetkellä on varmaan aika vaikea ryhtyä vapaaehtoistoimijaksi monella paikkakunnalla. Ainakin se vaatii etsijältä rohkeutta astua esiin ja ilmoittaa halukkuutensa johonkin tehtävään.
Kirkko jää vieraaksi, jos emme pääse itse myös siihen jollakin tavalla vaikuttamaan. Kaikilla ei ole toki tälläistä halua. Itse kun muutin muutama vuosi sitten ihan uudelle paikkakunnalle, lähdin seurakuntavaaliehdokkaaksi ja sitä kautta pääsin pienen lähiökirkon piirineuvoston varajäseneksi. Eihän minua kukaan vielä edes tuntenut uudella paikkakunnalla. Mutta tämä varajäsenyys kuitenkin poiki sen, että minulle tuli tilaisuus kokouksissa esitellä ideoitani ja nyt vedän yhtä tälläistä omaa ehdotustani. Omaa aktiivisuutta tarvitaan vaan , niin kyllä se varmastii oma paikka sieltä vapaaehtoistyöstä vielä löytyy. Mutta kuten, Upi, kirjoitat, seurakunnat voisivat olla paljon aktiivisempia näiden vapaaehtoisten työpanosten saamisen suhteen ja myös pitää resurssejakin budjetoida vapaaehtoistoiminnan pyörittämiseksi.