Arkkipiispa Tapio Luoman haastattelusta ”Meitä yhdistää Kristus, ei avioliittokäsitys” (Kotimaa 19.4. 2024) kirvonneita ajatuksia:
Luoma sanoo: ”Jos puhutaan nimenomaan kirkolliskokouksesta, niin etsimme siellä yhdessä kirkon yhteistä hyvää ja Jumalan tahtoa.” Eikö se, että etsitään yhteistä hyvää, pitäisi olla niin itsestäänselvää jokaisessa yhteisössä, ettei sitä tarvitsisi ääneen sanoa. Ja seurakunnan paimenena ja Raamattua lukeneena luulisi Luoman laittavan aina etusijalle sen, jonka hän mainitsee jälkimmäisenä. Viittaan siis Jeesuksen vuorisaarnan yhteen oleellisimmasta kohdista ”Etsikää ensin…” (Matt. 6:33).
Vielä surullisempaa luettavaa on seuraava: ”Minulle ja piispoille tämä on ollut hengellinen prosessi. Se on pakottanut kysymään Jumalan tahtoa.” Kuten Raamattua tuntevat tietävät: Jumala ei pakota ketään etsimään hänen tahtoaan. Hän kyllä kehottaa ja käskee siihen, mutta ei pakota. Näin ollen se vastaus, joka tämän hengelliseksi prosessiksi kutsumansa prosessin tuloksena on tullut, tuskin tämänkään perusteella on Jumalasta. Ja muuten, luulisi sellaisessa asemassa, kuin piispat ovat, hengellisen prosessin olevan koko ajan käynnissä.
Sitten taas yksi itsestäänselvyys, joka kerrotaan näin: ”homoseksuaalisten ihmisten ihmisarvo on aina ollut hänelle selviö”. Ihmisen arvo on mittaamaton aina sikiämisestä hautaan saakka. Olemmehan me ihmiset Jumalan kuvaksi luodut (1. Moos. 1:26), ja joiden kaikkien sydämeen on Jumala laittanut iankaikkisuuden (Saarn. 3:11). Se arvo ei häviä koskaan keneltäkään. Jos ymmärtäisimme kuinka arvokkaita olemme, kohtelisimme itseämme ja toisiamme paljon paremmin. Jos tämä, mitä nyt kirjoitan, ei vielä mene niin sanotusti tunteisiin, niin kuuntelepa vaikka Pave Maijasen ”Ikävä” tähän väliin, jossa tätä asiaa käsitellään.
Luoma puolustaa vallitsevaa tilannetta samoin kuin ihminen pienestä pitäen kautta aikojen on yrittänyt pahuuksiaan lievittää: ”Tätä on tapahtunut jo kauan, ei tässä ole mitään ihmeellistä.” Jutussa asia on muotoiltu näin: ”Luoma muistuttaa piispojen jo vuonna 2020 todenneen, että kirkossa on kaksi teologisesti perusteltua käsitystä avioliitosta.”
Luoman lausahduksesta ”Ihmisen hyvä ja kirkon hyvä eivät voi olla eri asioita.” johtui mieleeni Matteuksen evankeliumin kohta 16:21-23, jossa Jeesus nuhtelee Pietaria, kun saatana oli Pietarin suulla yrittänyt saada Jeesusta luopumaan tehtävästään. ”…sillä sinä et etsi sitä, mikä on Jumalan, vaan sitä mikä on ihmisten.” Kirkko vertautuu tässä siis Jeesukseen ja Pietari ihmisiin. Toisin kuin Jeesus, niin evankelis-luterilainen kirkko piispojensa johdolla horjuu jumalattoman edessä ja siitä tulee enenevässä määrin kuin sekoitettu lähde ja turmeltunut kaivo (Sananl 25:26). En näe muuta vaihtoehtoa kuin erota kirkosta. En ihmisistä, joihinka olen sen piirissä tutustunut ja lukuisia ikimuistoisia hetkiä heidän kanssaan viettänyt enkä lukuisien esi-isien ja -äitien Raamatunmukaisesta uskosta ja sen mukaan ojentautuneesta elämästä, joka esirukouksineen on kantanut meitä osaltaan, vaan jumalattomista opeista ja toimista, joita kirkko yhä enemmän tekee.
Näin räikeää Jumalan sanan vastaisuutta kuin tämä homoseksuaalisuuden hyväksyminen on, ei Suomen kirkkohistoria tietääkseni tunne. Viimeisimpänä niin sanottuna taivaanmerkkinä tähän asiaan itselleni oli, kun viime tiistaina olimme käyneet gospel-kuoromme jäsenien kanssa keskustelua asiasta ja illalla aloittaessani lukemaan jotain Vanhan testametin kirjoitusta tuli kehoitus: ”Ilmestyskirja 18”. Aloin lukemaan tuota Ilmestyskirjan lukua, ja neljännen jakeen kohdalla pysähdyin. Sen sanat kävivät kohti ja toivat varmuutta eropäätökseen.
Kun kerroin Mäntsälän luterilaisen seurakunnan ”Miehet Sanan äärellä”- kokoontumisessa eroavani kirkosta, yksi miehistä kysyi: ”Minne aiot sitten mennä?”. Sanoin, että varmaan helluntaiseurakunnassa tulen käymään, jossa olen luterilaisen kirkon lisäksi käynyt. Tärkeintä seurakuntayhteydessä kuitenkin on, oli fyysinen paikka mikä vaan, että voi virkistäytyä yhteisestä uskosta ja kulkea kohti ykseyttä, joka tarkoittaa paljolti sitä, että opista vallitsee yksimielisyys sekä tietysti keskinäinen rakkaus, joka ei aina ole pelkkää kehujen antamista, puhumattakaan synnin katsomista sormien läpi, josta tässä homoseksuaalisuuden hyväksymisessä on kyse. Mäntsälän gospelkuorosta, jossa olen yli kymmenen vuotta laulanut, tulee minulle ikävä kyllä myös nyt historiaa. Eilen viimeisessä treeneissä lauloimme kappaleen ”Edessämme avautuu tie”, ja sen sanat lohduttivat ja lohduttakoon ja rohkaiskoon kaikkia, jotka asian kanssa kamppailevat: ”Jälleen edessämme avautuu tie, yksin sinä tiedät minne se vie. Ja olet edeltä jo kulkenut sen, oi Herra olet edeltä jo kulkenut sen.”
Mäntsälässä 20.4. 2024
Tapani Elonheimo