Juhannus 70 vuotta sitten: mitä pappi ehkä teki tuolloin? Jaakko Haavio oli 5. Divisioonan pappina Syvärillä. Puna-armeijan suurhyökkäys oli alkanut kymmenen päivää aikaisemmin. Tässä vaiheessa hän määräsi alaisiaan pappeja uusiin tehtäviin vetäytymisen mukaan ja organisoi sotilaskotien ja lottakanttiinien muuttoa. Hieman myöhemmin hän keskittyi kaatuneiden keräämiseen taistelun keskeltä maataistelukoneita väistellen – kuljetettavaksi omaisille. Siellä oli myös isoisäni (5. Div/KTR 3), Korpiselkä, Kollaa, Salmi, Rajakontu, Säntämä, Tuulos, Syväri, Mäkrä, Sammatus, Vitele, Syskyjärvi, Pitkäranta, Lemetti. Hän onneksi pääsi elävänä kotiin.
Runoilijapastori Haavion päiväkirjamerkintöihin ja kirjeisiin perustuva muisteluteos ”Ajalla vaaran vaivan” oli suuri lukuelämys. Luin sen viime viikolla junamatkalla Moskovaan, missä tapasin mm. Venäjän asevoimien sotilaspapistoa johtavaa rovasti Sergei Privalovia. Tämä tapaaminen antoi kuvaa Venäjän sotilaspapiston kehittymisestä. Neljä vuotta sitten perustettua 240 sotilaspapin virkaa on vähitellen täytetty. Nyt 132 sotilaspappia on virassa ja 15 odottaa määräystä virkoihinsa. 900 seurakuntapappia toimii lisäksi sivutoimisesti sotilaspappeina. Kirkollisen työn osaston nettisivuilla on sotilaspapiston opetusohjelma, 23 oppituntiaihetta ortodoksisesta kulttuurista, jota opetetaan varusmiehille. Opetusta pidetään keskeisenä hyvien arvojen, oikean ja väärän erottamisen kannalta.
Samaan aikaan Suomessa pohditaan, mitä ja keitä sotilaspappi saa opettaa varuskunnissa. Kanteluissa on korostettu negatiivista uskonnonvapautta ja papin sopimattomuutta yleisen etiikan opettajaksi. Uskonnonfilosofian dosentti Aku Visala analysoi hyvin vallalla olevaa ajattelua, jossa sekularisaatio etenee ja uskonnonvastaisuus lisääntyy (Sanansaattaja 19.6.).
_ _ _
Palaan Haavion kirjaan, jossa hän kertoo rohkeasti sotilaspapin työstä ja sotilaita kantavasta uskosta sodan keskellä. Kirjan merkitystä korostaa sen ilmestyminen 1970-luvun puolivälissä keskellä suomettuneisuuden aikaa. Nyt tuntuu siltä, että rähmällään olo suuntautuu heihin, jotka haluavat riisua uskonnon kaikesta julkisesta tilasta. Suvaitsevaisuus ei kai kuitenkaan ole sitä, että hukkaamme oman identiteettimme, kun äänekäs vähemmistö arvostelee perinteitämme?
”Uskonnonvapauteen kuuluu se, että uskoaan voi tunnustaa myös yksin tai yhteisesti, yksityisesti tai julkisesti. Uskonnonharjoituksen ajaminen vain yksityiselämän piiriin ja uskonnon yhteisöllisten muotojen kieltäminen on uskonnonvapauden rajoittamista. Tämä johtaisi ateistivaltioiden uskontopolitiikkaan. Näissä maissa saatetaan julkisuudessa korostaa uskonnonvapautta, mutta käytännössä uskonto ei saa näkyä julkisessa elämässä ja tilassa, vaan se suljetaan näkymättömiin, kodin seinien sisäpuolelle. ” Näin piispa Seppo Häkkinen totesi Kirkkopalvelut ry:n valtuuston kokouksessa 20.5.
_ _ _
”Hyvin täällä kaikki hurisee. Surina on joskus hieman ilkeääkin. Hyppäämme silloin autosta ojaan tai istumme korsun lattialla. Mieliala on kaikesta huolimatta reipas… Kotiin pääsyn olen jättänyt Jumalan käteen. Esimieheni ovat nyt niin kaukana, etten voi tiedustella tätä asiaa. Toimin paikallani kunnes toisin määrätään. Elämme ratkaisun aikaa. Jumala pitää Suomen kansasta huolen. Hän pitää huolen minusta ja teistä kaikista siellä. Menen maata. Levolle lasken Luojani.” (Jaakko Haavion kirje puolisolleen 20.6.1944).
_ _ _
Otsikon kuvassa alik. Uuno Särkiö 2. oikealta Syvärillä. Talvisodassa hän palveli tst-lähettiryhmän johtajana ja oli käynyt 1929 suojeluskuntalaisena ratsulähettikurssin. Hän ratsasti myös jatkosodassa.
Me erilaiset kristityt tarvitsemme rohkeutta juuri ”Ajalla vaaran vaivan” (virsi 170:1). Juhannus on perimmältään Kristuksesta todistamisen juhla. Johannes osoitti Kristusta sanoen: ”Hänen tulee kasvaa ja minun vähetä”. Sama suunta voisi olla tänäänkin kirkoissa. Johannes ei päässyt vähällä vaan menetti päänsä. ”Jos veis’ he henkemme,osamme onnemme, ne heidän olkohon, vaan meidän iät on, Jumalan valtakunta” (Virsi 170:4)
Perkka Särkiö :”Juhannus 70 vuotta sitten…”
Isäni rajan taakse jäänyt kotikylä tyhjeni asukkaista 22.6.1944. Asukkaille jäi aikaa poistumiseen ”alla kasvon kaikkivallan” n. puolitoista tuntia. Tuolloin 15-vuotias isäni oli muutamaa päivää aikaisemmin joutunut vakavasti sairastuttuaan sairaalahoitoon Kirvun Luonnonparantolassa toimineeseen kenttäsairaalaan. Kun hän pääsi sairaalasta, hän oli laihtunut eikä toipilaana jaksanut kävellä kilometrien mittaista matkaa sairaalasta kotikylään. Kotikylän ohi autoilla kohti rintamaa kulkevat sotilaat tarjosivat hänelle kyydin ja niin hän pääsi asukkaista jo tyhjentyneeseen kylään, jonne hänen isänsä oli jäänyt odottamaan poikaansa. Isänsä ja tämän ystävän saattamana hän pääsi Punkasalmelle, jossa muu perhe odotti epätietoisena siitä, palaako hän enää ollenkaan.
Viipuri oli menetetty 20.6.44. Neuvostoliitto oli esittänyt 22.6. Suomelle vaatimuksen ehdottomasta antautumisesta, joka olisi toteutuessaan tarkoittanut Suomen miehittämistä. Karjalan suuret taistelut olivat alkaneet: Laatokan-Karjala 20.6., Kivisalmi 22.6., Äyräpää ja Vuosalmi 22.6., Tali-Ihantala 25.6., Viipurinlahti 30.6…Historia kertoo, että Tali-Ihantalan taistelusta oli tuleva Pohjois-Euroopan suurin ja siihen osallistui n. 250 000 miestä. Neuvostoliitolla oli tässä taistelussa 150 jalkaväkipataljoonaa, joita vastassa oli 30 suomalaista pataljoonaa.
Voi vain kiittää kenttäpiispa Särkiön isoisää ja muita hänen tavallaan puolustustaisteluihin osallistuneita, jotka hengellään pelastivat meille tämän maan.
Kiitos Tuula oman isäsi koskettavasta selviämiskertomuksesta sekä maamme ratkaisuhetkien kertaamisesta. Viipuri, Suomen toiseksi suurin kaupunki, menetettiin tasan 70 v sitten. Siitä alkoivat ratkaisevat torjuntataistelut, joissa vihollisella oli 18 kertainen ylivoima. Se pysähtyi kuitenkin Ihantalan tasalle. Kiitos sotiemme veteraaneille. Reservit Laatokan pohjoispuolelta ja Saksan apu ehtivät ajoissa perille. Sisukkuuden ja aseiden lisäksi tuolloin turvauduttiin Jumalaan. Monet rukoilivat – ja kokivat maan pelastumisen Jumalan ihmeeksi. Nyt vaarat ja vaivat ovat toisenlaisia kuin 70 v sitten. Yhtenäisyys, vahva tahto, valmius uhrauksiin ja turvautuminen Jumalaan ovat nytkin tarpeen kun maan talouden pohja rapautuu.
” Siellä oli myös isoisäni (5. Div/KTR 3), Korpiselkä, Kollaa, Salmi, Rajakontu, Säntämä, Tuulos, Syväri, Mäkrä, Sammatus, Vitele, Syskyjärvi, Pitkäranta, Lemetti. ”
Pahuksen kovia paikkoja oli. Niissä taisteluissa olleet suomalaiset naiset ja miehet todella ansaitsevat kunnioituksemme.
Jussi, 5. Div ja sen Kenttätykistörykmentin sotatien tutuissa paikannimissä näkyy jatkosodan alun hyökkäysvaihe, asemasota ja kesän 44 vetäytyminen, joka Pitkärannassa saatiin hallintaan. Jokaiseen edelliseen taistelupaikkaan liittyy paljon kärsimystä ja venymistä. Periksi antaminen olisi merkinnyt Suomen häviämistä diktatuurin jalkoihin.
Koska joudun kiittämään olemassaolostani näitä Syvärin rantoja,
lisään piispa Särkiön tekstiin sen tiedon, että siellä palveli pataljoonan pastorina myös muuan Mikko Juva, josta myöhemmin tultiin kuulemaan paljon.
Komppanianpäällikkönä toimi muuan Yrjö Keinonen, loistava upseeri, joka hänkin piirsi nimensä Suomen historiaan.
Kekkonen nosti Keinosen, erittäin keskinkertaisen upseerin suosikkinaan puolustusvoimain komentajaksi ohi pätevimpien. Keinonen oli hyvä hiihtäjä.
Keinonen oli komppanianpäällikkönä erittäin taitava ja arvostettu upseeri. Hän johti joukkoaan miestensä keskellä, hallitsi tilanteet
ja tapasi reagoida nopeast ja taitavastii. Tämä soi hänelle menestystä Syvärin eteläpuolen kovissa taisteluissa 1941/42
Sieltä hänet pantiin Kadettikouluun. Mannerheim-ristin ritari.
Kadehdittu.
Joo Jorma, tarkistin joskus lukemaani. Sotilaana ehdotonta ykkösluokkaa. Poliittisesti nk. hyödyllinen idiootti.
Kiitos Jorma näistä lisäyksistä. Haavio mainitseekin nuoren sotilaspast. Juvan jossain päiväkirjamerkinnässään. Rintamapappina palvelu on ollut hänelle melkoinen koulu tuleviin tehtäviin mm. Liberaalisen kansanpuolueen pj:na, Yliopiston kanslerina ja arkkipiispana.Puhumattakaan Keinosesta ja hänen tavoin monista muista sodan jälkeisen ajan komentajista. Sota-aika lienee opettanut ihmisen hauraudesta ja toisaalta venymiskyvystä, yksimielisyyden merkityksestä sekä siitä, ettei maan hyvinvointia voi pitää itsestäänselvyytenä.
Keinonen oli sodan jälkeen Akateemisessa kirjakaupassa kirjoittamassa omistuskirjoituksia kirjaansa ”Kärkikomppaniana Syvärille”, kun Mikko Juva tuli paikalle ja kysyi: ”Miksi sinun komppaniassasi ei lainkaan kiroiltu eikä pelattu korttia”. Keinonen oli vastannut: ”Koskas olet kuullut hautajaisissa kiroiltavan?”.
Komppanian miehet olivat pääosin uskovaisia pohjalaisia, ja sen paras taistelija oli teuvalainen Yrjö Peltonen, Rokan tyylinen konepistoolimies, lestadiolainen mies. Hänen ystävyytensä Keinosen kanssa jatkui sodan jälkeen, ja hän on kertonut tämän anekdootin omakustanteena ilmestyneessä sotamuistelmissaan ”Syvärin saloilla”.
Pekka Särkiö ja jorma ojala.
Kari-Matti Laaksosen kommentti on realistinen. Kekkonen tosiaan nimitti Keinosen kenraalimajurina ohi useiden pätevien kenraaliluutnanttien puolustusvoimien komentajaksi. Keinonern syyllistyi komentajana ollessaan, muistaakseni, asevelvollisten käyttöön omalla kesämökillään.
En aliarvioi hänen toimintaansa komentajana, mutta on aivan epärealistista nostaa hänet jollekin jalustalle.
Arvostan suuresti itsenäisyytemme konkreettisesti puolustaneita aina ensimmäisistä Saksaan lähteneistä jääkäreistä, Tämä 1900 luvulta. Res. Kapt:na olen aktiisesti perehtynyt mamme itsenäisyyden puolustajiin.
Juuri kovienkin rintamakokemustensa perusteella Juvalla oli kanttia enemmän kuin vain hiukan sitten myöhemmin 1960-ja 1970-luvuilla kritisoida kirkossa ja muualla yhteiskunnassa vaikuttanutta ns hurraa-isänmaallisuutta. Juvan kaltaisia kirkonmiehiä kaivattaisiin kipeästi tänäkin päivänä.
Kannattaa siitä hurrata niin kauan kuin sitä tässä vielä on hurrattavaksi. Etelämpänä näkyy hurraaminen vaihtuvan rautaisella käskyllä uraamiseksi. Kansamme vasenta reunaa sellainen vaihdos ei ole koskaan huolettanut.
Juvan ”kantti” tuskin lähti rintamilta, vaan persoonasta, jossa
liberaali poliitikko yhdistyi humanistiin ja kirkonmieheen. Viimeksi mainitussa roolissakin oli aimo annos kansainvälisen tason järjestömiestä. Olemme erilaisia. Toisia kiinnostaa sydämen usko, toisia taas suuret linjat.
Tiedä tuota sitten… onko Keinosta tässä nostanut jalustalle kukaan muu kuin Reijo Suni?
Mainitsin Keinosen, kun hän oli samassa pataljoonassa kuin Mikko Juva, joka sitten myöhemmin vielä arkkipiispana oli yhteydessä aseveljiinsä, mm. mainitsemaani Peltoseen.
Olen kertonut Keinosesta rintamapäällikkönä, kun hän kerran oli ykkösluokkaa ja miestensä kunnioittama.
Kellarin rakennustyö koitui kohtaloksi, mutta ei se ollut syy, vaan aihe. Keinonen noudatti maan tapaa.
Kekkosella oli nimitysoikeus, hän myös vastasi ylennyksistä, ja jätti ylentämättä monia sellaisia jotka olivat ansioituneempia kuin ne, jotka saivat ylennyksen.
Ei tämä Keinosen ylentäminen siinä nimitystraditiossa poikkeuksellista ollut.
Sama peli koski piispojen nimitystä
Vastaan tuohon vaikka en olekaan Reijo Suni. Keinosen nimitys on ainutkertainen itsenäisyytemme aikana. Tietääkseni ei ole kertaakaan muulloin nimtetty puolustusvoimain komentajaksi henkilöä, joka ei olisi arvoasteikossa komentajaa seuraavassa ryhmässä. Mannerheim on oma lukunsa.
Muuten maan tapa ei ole Keinosen kellari tapa. Jos se olisi ei siitä seuraisi rangaistusta.
.
Rangaistusta ei ole tapana antaa sellaisista rikoksista, joista ei ole tehty ilmoitusta ja nostettu syytettä.