Yle uutisoi (Yle Kulttuuri 12.3.2015) seuraavasti: ”Lähetyssaarnaajat käännyttivät uudet kristityt myös omaan kulttuuriinsa.”
En lähde kiistämään tätä. Uskon, että näinkin on tapahtunut. Monien muiden maiden ja kirkkokuntien lähetystyöntekijät ovat tehneet paljon rankemminkin tätä kulttuurin vientiä, kuin – usein köyhistä oloista lähteneet – suomalaiset. Maaorjan poika Martti Rautasella tuskin oli kovin suurta ”herramentaliteettia” suhteessa ambolaisiin. Tai enhän minä tiedä hänen mielenliikkeitään. Näin keittiöpsykologian pohjalta vain aavistelen. Ainakin hänen asennoitumisensa sikäläiseen kulttuuriin on vaikuttanut Ylen jutunkin pohjalta etupäässä kiinnostuneelta ja innostuneelta.
Pohdintani kohdistuu kuitenkin vähän toiseen kohtaan. Mietin, onko evankeliumi edes mahdollista viestiä ilman kulttuurien kohtaamista? Silloin, kun lähestyn jota kuta toista ajatuksella, että minulla on sanottavaa, ylitän aina jonkin rajan. Se voi olla lähes pelkästään intimiteetin raja, mutta usein myös jonkinlainen kulttuuriraja. Lähetystyössä yhtenä oleellisena ulottuvuutena on sanoman välittäminen. Meillä kristityillä on mahtava sanoma, joka mielestäni jokaisella on oikeus kuulla. En haluaisi, että sen sanoman ohessa viedään mitään muuta, mutta tämä toive taas ei ole realistinen. Minne tahansa menenkin, olen pakotettu käyttämään kulttuurisidonnaisia välineitä toisten kohtaamisessa. Ja silloin, kun kahden kulttuurin ihmiset kohtaavat, maailma ei enää ole samanlainen.
Voin hyvin todeta, että on ollut väärin ohjata Ambo-Kavangon kasvatit laulamaan kuorolaulua liikkumatta ja kädet housunsaumalla. Toisaalta, on jälkijättöistä syyttää sen ajan ihmisiä taitamattomuudesta tällaisissa asioissa. Nykyään meidän tulisi olla viisaampia. Silti emme pääse eroon siitä, että aina kohtaamistilanteissa jotain muuttuu. Kristityn asenteena ei pitäisi olla odotus yksipuolisesta muutoksesta. Kohtaamisen tulisi olla dialogista. Evankeliumin julistaja ei saa sanomaansa perille, jos hän ei ole valmis ymmärtämään ja jossain määrin ottamaan vastaan toisen kulttuuria. Luterilaisen maailmanliiton lähetysasiakirjassa vuodelta 2004 todetaan: ”Evankeliumi on Jumalan elävää, luovaa sanaa, joka pitää lausua selvin sanoin sellaisella kielellä, jonka kulloisenkin kontekstin ja ajan ihmiset ymmärtävät.” (Lähetys kontekstissa 2004, s. 41) Jotta tähän päästään, on asetuttava keskelle kulttuuria, oltava nöyränä sen vaikutteille ja valmis dialogiin.
Eikä vieläkään päästä siitä, että silloin myös vaikutetaan toisinpäin. Senegalilaiset ystäväni joutuivat selittämään selittämästä päästyään minulle oman kielensä ja kulttuurinsa ilmiöitä. Selittäessään he samalla kertoivat uudelleen oman kulttuurinsa tarinaa. Ja kertominen puolestaan vie tarinaa eteenpäin, muuttaen sitä vähä vähältä.
Mutta onko se niin vaarallista?
Vai olisiko se peräti toivottavaa?
Kulttuurin vieminen oliisi aika helppo ongelma, jos kysymys olisi vain kuoromusiikista. Kulttuurin vieminen merkitsee myös ihmisoikeuksia, koulutuksen arvostamista ja järjestämistä, terveydenhoitoa ja terveellistä ravintoa. Joskus kulttuuri-imperialismista ovat puhuneet ne, jotka eivät olisi halunneet näihin asioihin muutosta.
Totta. Historian kirjoitus kertoo – kuten Ylen jutussakin ohuesti viitataan – että lähetystyön yhtenä vaikutuksena Afrikassa luotiin kirjakieliä. Sitä myötä annettiin välineitä kansojen identiteetin kehittymiselle ja lopulta vapaustaisteluille siirtomaavalta vastaan. Joku voi pitää tätä huonona kehityksenä. Minulle se on esimerkki evankeliumin voimasta.
Ja mukaan tulee lukea myös kaikki länsimainen läpikaupallinen roska ja ennenkaikkea moderni aseteknologia, jotka ovat tehokkasti raunioittaneet monta alkuperäiskulttuuria.
seppo heinola :”Ja mukaan tulee lukea myös kaikki länsimainen läpikaupallinen roska ja ennenkaikkea moderni aseteknologia, jotka ovat tehokkasti raunioittaneet monta alkuperäiskulttuuria.”
Olen samaa mieltä asiasta, mutta kirkko ei ole asiasta vastuussa vaan maallisen vallan käyttäjät sekä idässä että lännessä.
Kyllä siinä Tuula monet lähetystyöntekijät yhdistivät evankelioimisen ja bisneksen
ja vähintään avasivat portteja ko.bisnekselle.
Toteutuisipa lähetysasiakrjan ohje myös kotoisessa rippikoulutyössämme. Siinähän itse sanoma jää useimmille täysin käsittämättömäksi. Nuoret sitoutuvat työntekijöihin ja omaan rymäänsä. Eivät koko seurakuntaa, eivätkä varsinkaan sen sanomaan. Tämä näkyy sevimmin siinä, että kun he ovat kasvaneet rippikouluiästä ohi, niin heitä ei enää näe seurakunnassa. Olisikohan tässäkin tarvetta jonkun uskaltaa kysyä: ”miksi kuninkaalla ei ole vaatteita”.
Pekka, en tiedä, kuinka hyvin tunnet nykyaikaista rippikoulua. Sitä kehitetään jatkuvasti juuri sen mukaan, että opetus olisi nuorille ymmärrettävää. Paljon pistetään painoa yhteiselle rukoukselle, Raamatun sanoman tuomiselle nykyaikaan ja kristinuskon perusasioiden yhteiselle selvittämiselle.
En usko, että tämä selittää nuorten aikuisten kirkosta eroamista tai seurakunnan toiminnasta vieraantumista. Näitä selittää enemmän se, että seurakunnan toiminta ohjautuu liiaksi sellaisen perinteen mukaan, jota nuoret ja aikuistuvat eivät koe omakseen. Samaan liittyy se, että opiskelu ja työelämä vievät heidät kovin usein toiselle paikkakunnalle. Siellä on vaikea päästä mukaan siihen sosiaaliseen verkostoon, jota kutsutaan paikallisseurakunnaksi. Sellaisiakin seurakuntia on, joissa ihminen otetaan hyvin vastaan ja huomioidaan. Näitä vain on liian vähän.
Perinne = kulttuuri. Ainakin tässä, ne ovat yksi ja sama asia.
Kun kosketuspinta puuttuu, niin sanoma ei mene perille.
Toiselle paikkakunnalle menneet nuoret myös yleensä menettävät kiinnostuksensa hakeutua itselleen vieraan kulttuurin pariin.
Seurakunnnan toiminta ohjauu aivan liikaa kirkon oman perinteen vaalimiseen. Kirkko paneutuu innolla rippikoulutyöhön, mutta jättää nuoret sen jälkeen oman onnensa nojaan. Juuri silloin, kun he eniten kirkon tukea tarvisisivat.
Tämä tilanne johtuu kirkon työntekijäkeskeisestä perinteestä. Eihän työntekijän rahkeet mitenkään riitä huolehtimaan kaikista, kun joka vuosi tulee uudet kuvioon.
Aika hassua puhua seurakunnasta vieraantuneista nuorista. Eiväthän he ole koskaan siihen mitenkään sitoutuneetkaan. Miten sellaisesta voisi vieraantua?
Millä varmuudella sanot noin? Ehkä kannattaisi jututtaa niitä nuoria, jotka vuodesta toiseen antavat aikaansa, osaamistaan ja energiaansa Kristuksen kirkon rakentamiseen. Minun tuntemani nuoret ovat erittäin sitoutuneita. Enkä puhu mistään perinnetyöstä ja siinä mukana olemisesta.
Valitettavasti he törmäävät aikuistuttuaan liian usein siihen, että ”aikuisten” seurakunta hyväksyy vain yhden (kenties herätysliikepohjaisen) tavan elää kristittynä.
Tunnen kyllä kenttää melko laajasti, joten näköalaa on. Kotiseurakunnassani on osattu tämä asia hoitaa mallikaasti. On kuitenkin liian monia seurakuntia, joissa varsinainen nuorisotyö ( rippikoulutyön ulkopuolella) jää hoitamatta.
En ole surullinen niiden nuorten puolesta jotka ovat löytäneet seurakunnan ja siihen sitoutuneet. Sellainen nuori itsekkin olin joskus. Nämä nuoret eivät kirkosta lähde. Heistä kasvaa seurakunnan aktiiveja. Mikäpä sen hienompaa.
Huoleni koskee niitä nuoria joille rippikoulukuvioissa ei ole tilaa ja muuta seurakunta ei kykene heille tarjoamaan.
En esitä tätä kritiikkiäni kirkkoa halventavassa, vaan sitä rakentavassa mielessä.
Ehkä kritiikkini koetaan liian hyökkäävänä. Niinpä siihen usein suhtaudutaan aivan samoin, kuin nytkin. Eli aletaan puolustamaan kirkon nuorisotyötä. Ikäänkuin näköalani olisi aivan tuulesta temmattu ja ilman minkäälaisia järkeviä perusteita.
Aivankuin minulla ei olisi mitään käsitystä koko asiasta.
Nuorisotyössä toimineena ja siihen myös koulutuksen saaneena en usko puhuvani aivan pehmoisia.
Eräässäkin seurakunnassa ripari pidetään nyt 4 päiväisenä. Jokainen rippikoulutyötä tehnyt ymmärtää, ettei siinä ajassa tapahdu minkäälaista sitotumista edes rippikouluryhmään.
Varat vähenevät ja nuorisotyö on ensimmäisenä tulilinjalla.
Saan silti jatkuvasti kuulla miten valtavan ihmeellistä rippikoulutyötä Suomessa tehdään.
On hyvin surullista nuorten, sekä koko kirkon tulevaisuuden kannalta, ettei kirkko kykene ottamaan edes asiallista kritiikkiä vastaan. Ryhtymättä heti puolustelemaan itseään.
Mitään todellista keskustelua asiasta ei synny. Eikä epäkohtiin yritettäkkään puuttua. Koska niitä ei haluta uskoa olevan olemassa. Tyypillistä kirkon perinteessä on painaa vaikeat asiat maton alle.
Minä uskallan puolustaa sitä, minkä olen seurakuntatyössä nähnyt: hyvää, antautuvaa ja nuoret osallistavaa työtä, joka perustuu Jeesuksen seuraamiseen. Ja miksi on niin, että omassa seurakunnasssa asiat on hyvin, mutta kaikkialla muualla retuperällä?
Se mitä kyselen, on nuorten sitoutumisasteen arviointi. Itse en lähtisi sitä arvioimaan.
Annat hyvän esimerkin: nelipäiväinen rippikoululeiri ei sitoutua ryhmään. Mihin siis olet sitouttamassa nuoria: uskoon, seurakuntaan vai ryhmään? Eikö rippikoulun tavoitteena ole nuoren uskon vahvistuminen?
Kirjoitukseni tarkoitus oli kuitenkin pohtia sitä, miten evankeliumin välittäminen ei tapahdu koskaan tyhjiössä. Jokainen siihen osallistuva vaikuttavat lopputulokseen. Millään järjestelmällä, suunnittelulla tai metodilla emme pysty takaamaan sitä, että jokainen evankeliumin kuullut (tai rippikoulun käynyt) kokisi evankeliumin omakseen. Tämän tosiasian edessä meidän on syytä olla nöyriä ja etsiä ratkaisuja yhdessä. Mieluummin kannustamalla kuin lyttäämällä.
En missään tapauksessa halua olla toimintaa lyttäämässä.
Siilipuolustuksesi on minun kohdallani aivan turhaa.
Haluaisin ainoastaan nostaa keskustelun aiheeksi näkemäni epäkohdat. Keskustella niistä asiallisesti ja saada niihin kysymyksiin uusia näköaloja. Varmasti ne ovat jokaisen rippikoulutyötä tekevän tiedossa jo ennestäänkin. Niistä vain ei juurikaan puhuta.
Työ, on se mitä tahansa sokeuttaa. Silloin jää näkemättä se, että saman voisi tehdä toisella tavalla ja paremmilla tuloksilla.
Nyt lähdet puolustamaan sitä mitä olet nähnyt. Esitänkin asioita, joita työssäsi et ehkä näe. Kannan syvää huolta nuorista, joita seurakuntatyö ei saavuta nykyisillä toimintatavoilla. Toisella tavalla toimien voisi tulos olla paljon parempi. Tätä näköalaako et haluaisi ollenkaan ottaa huomioon?
Jollen voi tuoda keskustelussa esiin epäkohtia, niin ei miten sitten voisin keskustella mahdollisuuksista niiden korjaamiseen.
Netti on kyllä heikko keskustelkanavaksi, koska se ei välitä keskustelijoiden todellisia tunteita. Vain huonosti jäsennellyt lauseemme. Vastaaottaja tulkitsee tämän kaiken omien tunteittesa kautta.Niinpä vastaanottajan omat tunteet voivat herkästi pilata koko todella mielenkiintoisen keskustelun. Enkä tässä viittaa vain juuri sinuun. Näin vain netissä usein käy.
Kulttuuri, joka museoidaan muuttumattomaksi on kuolemaantuomittu. Läpi historian ovat ihmisyhteisöjen kulttuurit muuttuneet päästyään/jouduttuaan kosketuksiin toistensa kanssa. Kulttuurilainat sitten ajan myötä sopeutuvat uuteen ympäristöön. Afrikkalaisetkin kulttuurit ovat toki muuttuneet paljonkin kristinuskon vaikutuksesta, niin kuin aikoinaan suomalainenkin kulttuuri, mutta samoin on myös kristinusko saanut uusia ja ennen tuntemattomia ilmenemismuotoja Afrikassa. Sieltä taas on vaikutteita heijastunut myös takaisin tänne Eurooppaan. Kun esim. ambokirkossa veisataan paljonkin suomalaisia ja saksalaisia virsiä, niin on myös meidän virsikirjassamme nyttemmin useitakin afrikkalaisperäisiä virsiä, yhden näkyvän esimerkin mainitakseni.