Tulin kirkollisvaaleissa syksyllä 2022 valituksi Espoon yhteiseen kirkkovaltuustoon. Nyt olen ollut vuoden ajan sekä kirkkovaltuuston, sen henkilöstöjohtokunnan, että oman seurakuntani Tapiolan seurakuntaneuvoston jäsen. Jotkut asiat ovat ihmetyttäneet, jotkut ilahduttaneet, jossain olen pettynyt ja jossain löytänyt uutta onneakin.
Tärkein ilahtumisen aihe ovat olleet ihmiset. Sekä kirkkovaltuustossa että seurakuntaneuvostossa on mukana ihmisiä, jotka sekä tavoittelevat hyvää että haluavat tehdä asiat hyvin. Erimielisyyksiä on, joskus periaatteellisiakin, mutta sarkasmia tai kyynistä puhetta ei juuri kuule, vihapuheesta nyt puhumattakaan. Oikean ratkaisun tavoittelu on vilpitöntä ja muidenkin mielipidettä arvostetaan.
Suhteet virkamiesten ja luottamushenkilöiden kesken aika ajoin ihmetyttävät. Luottamushenkilöt korjaavat pikkuasioita, virheitä etsitään, ja etsivä löytää. Kirkon suurten haasteiden edessä voisi kuvitella, että yhteinen vaikea tulevaisuudenkuva jotenkin yhdistäisi, mutta työskentely on aika junnaavaa ja epäolennaisuuksiin takertuvaa. Se näyttää minun silmiini siltä, kuin yhteinen tavoite puuttuisi: mutta eihän se oikeasti voi puuttua, kun kirkko ja kristillinen usko suorastaan taistelevat olemassaolostaan ja merkityksestään.
Selvää kuitenkin on, että usko yhdistää. Se näkyy yhteisinä hartauksina, puheen parsissa, keskinäisessä kunnioituksessa ja monissa toiminnan tavoissa. Kaikki ovat Jumalalle yhtä arvokkaita. Ehkä usko sitten näkyy myös arkuutena, kun pitää tehdä taloudellisia, vaikeitakin päätöksiä. Lähimmäistään pitää rakastaa, mutta ei tarvitse rakastaa jokaista leirikeskusta, seurakuntataloa ja kosteusvaurioista kappelia.
Henkilöstötyössä yhtenäiset, sovitut toimintatavat ovat erittäin tärkeitä, eikä kristinusko edellytä, että sallimme kaikkien toimintatapojen kukkia tai parsimme kuntoon niiden esihenkilöiden tekemisiä, jotka eivät hoida asioita. Päätöksiä pitäisi kirkossakin voida tehdä yleisen hyvän, järkevän taloudenpidon ja hyvän johtamisen perusteella. On ihan oikein, että uusien toimintamuotojen kohdalla kysytään, kuinka moni sitä tarvitsee, ja samanlaista arviota on hyvä tehdä vanhojenkin toimintatapojen – ja toimipaikkojen – osalta. Ei jumalanpalvelusta tarvitse laittaa nettiin joka seurakunnasta eikä tarvitse ylläpitää jokaista kerhotilaa, jossa kokoontuu aktiivinen lapsikerho. Lähellä on muitakin vaihtoehtoja.
Hämmästyttävää on myös ollut perehtyä kirkon ja seurakuntien monimutkaiseen hallintoon. Päätöksenteko on suoraan sanoen sekavaa, eri orgaaneja on huomattavan paljon, ja koska kirkko on uskonnollinen yhteisö, uskon asioiden ohjaus tapahtuukin eri ketjussa kuin muu johtaminen. Vahvan teologisen ohjauksen yhdistäminen kunnallisen demokratian toimintatapoihin ei suju ihan elegantisti. Näin monipolvinen hallinto vie myös aikaa ja huomiota; en yhtään enää ihmettele sitä, että kirkkoherrat ovat eri suunnista tulevan hallinnon ja ohjauksen ristitulessa joskus pulassa.
Seurakunta on tietysti kirkon keskeisin toimija, se on kristittyjen yhteisö, eikä mikään ketjuohjattu tytäryhtiö. Joistain muun taloudellisen elämän opeista voisi silti olla hyötyä, samalla tavalla juurista latvaan rakentuvat vaikkapa osuuskunnatkin.
Olen saanut myös tutustua omaan osaamattomuuteeni. Jotkut kirjoittamattomat säännöt vallitsevat, ja kaikki muut näyttävät ne tuntevan. Pelkästään tilinpäätöksen lukeminen on vaikeaa, luvut ja katteet ovat jotenkin erilaisia kuin muualla. Ja monella on sellainen syvällinen Raamatun ja teologian osaaminen, jonka edessä ihan hiljenen. On myös ihanaa löytää uusi maailma, jossa toimii maailman vanhin yhteisö, kristillinen kirkko. Kun muu maailma ympärillä on muuttunut, on kirkko seurannut muutoksessa mukana, hitaasti ja vitkastellen, mutta kuitenkin, ja samalla se on silti säilyttänyt ainutlaatuisuutensa. Sillä onhan ainutlaatuinen tämä viesti siitä, että jokainen on arvokas, armo kuuluu sinullekin, sinä saat olla keskeneräinen ja saat virheesi anteeksi. Sinun ei tarvitse olla paras versio itsestäsi, vaan voit tulla sellaisena kuin olet. Kuunnelkaa tarkkaan – sellaista viestiä ei kuule missään muualla.
Olen hyvin iloinen siitä, että olen päässyt mukaan tähän kirkon elämään ja päätöksentekoon. Kiireisten työelämän vuosien jälkeen olen tullut takaisin seurakuntatyöhön. Se on avannut silmiäni uusille asioille, ja vanhalle sanomalle. Kannatan ehdottomasti yhdenvertaisuutta kirkossakin: minusta se on evankeliumin ydintä. Kirkon vuosituhantinen menetystarina perustuu sen viestiin, sanomaan. Matkan varrella kirkossa on tehty virheitä, pahojakin. Ja yhä kiivaasti väitellään monista asioista, ihmisiä kun olemme. Minusta kirkolla ja seurakunnalla on silti mahtavat vahvuudet tulevaisuuteen: yhteinen Jumala, vahva viesti, jolle on kysyntää, ja sitoutuneet ihmiset.
