Jo nuorena minuun teki syvän vaikutuksen Anna-Maija Raittilan runo, jossa hän kirjoittaa: Näinä aikoina on puhuttava selvästi, mutta onko muuta selvää puhetta kuin puiden hengitys? Kovat sanat särkevät tai lyövät lukkoon, suorat sanat oikovat. Miten haaraisia ja hauraita perille ehtiessään ovat lehtisuonet.
Syksy on monien ihmisten elämässä uusien alkujen aikaa. Koulut, opinnot, työt ja harrastukset täyttävät taas päivät väljemmän kesäkauden jälkeen.
Samalla syksy kuitenkin tuo eteemme aivan konkreettisesti myös elämän haurauden. Kasvit menettävät vähitellen vihreän värinsä, lakastuvat ja maatuvat. Puut päästävät irti lehdistään, jotka muuttuvat läpikuultaviksi. Miten hauraita ovat perille ehtiessään lehtisuonet.
Koen, että syksy on ylistyslaulu ennen kaikkea elämän hauraudelle. Myös särkynyt ja lakastuva elämä on arvokasta. Jokainen hetki on lahjaa. Elämä saa usein syvimmät ja hehkuvimmat värinsä, kun ihminen tai kasvi on antanut kaikkensa. Vaikka sinun elämässäsi ei alkaisi tänä syksynä mitään uutta, olet tärkeä.
”Ehkä voisimme tänä alkavana syksynä haastaa itsemme ystävällisyyden ja lempeyden vallankumoukseen?”
Upea on myös runon lause: suorat sanat oikovat. Vaikka on hyvä puhua asioista suoraan ja rehellisesti niiden oikeilla nimillä, on samalla muistettava, että asiat ovat yleensä mutkikkaampia kuin tajuamme. Lisäksi kovalla suoraan sanomisella saa vain harvoin viestinsä oikeasti perille. Sävykkäämpi puhe on vaikuttavampaa: sen avulla syntyy aitoa yhteyttä.
Ehkä voisimme tänä alkavana syksynä haastaa itsemme ystävällisyyden ja lempeyden vallankumoukseen? Vihaa ja muita hankalia tunteita ei pidä torjua, ja rehellinen pitää olla. Silti sijansa on myös päättäväiselle yritykselle ymmärtää muita – ja itseään.
