Liikeonnettomuudessa kolmekymmentä vuotta sitten vammautunut Merja Leppälä nauttii omatoimisesta kelaamisesta esteettömissä retkikohteissa, kuten Puijon Ylä-Antikkalan laavulla Kuopiossa. Aikoinaan onnettomuuspaikalla hän halusi kuolla. Nyt hän toivoo saavansa elää ainakin satavuotiaaksi.
Sääennusteen tulevat pakkaslukemat lähentelevät Kuopiossa kolmeakymmentä. Siksi kahdentoista asteen pakkaslauantai tuntuu hyvältä retkipäivältä. Tosin siihen yhdistyy kylmä viima, mutta retkikumppanini Merja Leppälä, 65, ei tästä hätkähdä. Hän on tottunut pukeutumaan kerroksittain lämpimästi.
Leppälä tulee Puijon Ylä-Antikkalan esteettömälle laavulle miehensä Martin, 68, kanssa invataksilla. Vuonna 2022 valmistunut laavu sijaitsee 500 metrin päässä Puijon tornista. Tavallisesti Merja ajaisi omalla autollaan, mutta käytti nyt keliolosuhteiden vuoksi taksia. Hän on positiivisesti yllättynyt hyvin auratusta tiestä.
– Yleensä sisätilojen esteettömyyttä korostetaan, mutta talviesteettömyys on vielä aikamoinen ongelma. Kaupunkien ei pitäisi heikentää katujen aurausta. Mikä on hyvä liikuntarajoitteisille, on hyvä kaikille. Nokkapyörä on ihan välttämätön lisä pyörätuoliin, että pääsen talvella eteenpäin, Merja kertoo.
”Maatessani leikkauksen jälkeen sairaalan sängyssä kuulin lumen narskeen jossain alhaalla.”
Nokkapyörä on nytkin mukana, ja Martti auttaa sen paikoilleen. Merjalle on tärkeää olla mahdollisimman omatoiminen.
Tammikuussa tuli kolmekymmentä vuotta siitä, kun Merja Leppälä vammautui rajussa nokkakolarissa 1993 tullessaan vanhempiensa luota Valtimolta. Jo onnettomuuspaikalla hän aavisti, ettei tule enää kävelemään, koska ei tuntenut jalkojaan. Hänellä on paraplegia eli alaraajahalvaus.
– Maatessani leikkauksen jälkeen sairaalan sängyssä kuulin lumen narskeen jossain alhaalla. Ajattelin että, voi noita onnellisia, jotka kävelevät. Ikinä lumi ei enää narsku minun jalkojeni alla, Leppälä muistelee.
Kaipuu hiihtoladulle ja rinteisiin
Ulkoilmaihmisenä Merja Leppälä on tottunut liikkumaan paljon luonnossa. Aiemmin aktiivinen kuntourheilu, laskettelu ja hiihto täyttivät talviurheilun ystävän arkea.
– Vaikka pari vuotta vammautumisen jälkeen aloin sopeutua tilanteeseeni, vielä vuosia myöhemminkin minulle tuli suru nähdessäni ihmisten hiihtävän jäällä.
Tässä hetkessä Merja tuntee erityistä kiitollisuutta, sillä hän sai vastikään puhtaat paperit paksusuolen syövän viisivuotiskontrollista.
– Vaikka perusoloni on kiitollinen, kylmyys ja lumi tekevät talvesta hyvin haastavaa aikaa. Minulla on monet lämpösukkahousut, tukisukat, monta villapaitaa ja silti tuntuu, etten oikein pysy lämpimänä.
Leppälä iloitsee yhteisestä ajasta oman Ruusu-tyttärensä, 24, sekä puolison kautta tulleen bonustyttären Annin, 42, ja hänen poikansa Aatoksen, 2, kanssa. Aatos kutsuu bonusmummiaan memmuksi. Tällä porukalla Merja ja Martti kävivät vastikään Puijon tornilta lähtevällä esteettömällä ja teemoitetulla Majan reitillä.
– Se oli aivan ihana, hyvin aurattu ja kovapintainen. Loppumatka oli aika jyrkkä, siinä Martti auttoi, mutta polulla pääsin itse kelaamaan.
Toimivat kädet ja ketterää kelausta
Ihastelemme Merja Leppälän kanssa Puijon maisemia ja lumisten puiden kauneutta. Joillakin on koiria mukaan. Pari maastopyöräilijääkin vilahtaa ohitse. Umpimetsä tuoksuineen oli Valtimolta maalaistalosta lähtöisin olevalle Merjalle jo lapsena mielipaikka.
Merjan kelaaminen Ylä-Antikkalan laavua kohti näyttää helpolta. Pyörätuoli ei tunnu juuri rajoittavan hänen menoaan. Hän ei voi kuitenkaan pitää paksuimpia toppakäsineitään, koska ne hankaloittaisivat kelaamista.
– Vuosien varrella olen muovannut ajatustani siihen suuntaan, että minulla on toimivat kädet, joten voin liikkua itsenäisesti. Kiinnitän huomiota siihen, mitä minulla on jäljellä, ja mitä yhä voin tehdä. Ympäristön fyysinen ja henkinen esteettömyys määrittävät vahvasti sitä, miten tasa-arvoinen tunnen olevani.
Retkieväitä ja esteetön kuivakäymälä
Voidakseni keskittyä jutun tekemiseen, olen pyytänyt aviomieheni mukaan avuksi retkelle. Vaikka nuotion sytyttäminen onnistuu itseltänikin hyvällä kelillä, en ole ollenkaan vakuuttunut onnistumisestani tuulessa ja pakkasessa. Laavun varaston halot vaativat pienimistä. Myös kokenut nuotion sytyttäjä joutuu lopulta turvautumaan useampaan sytytyspalaan.
Paikallisen ammattikoulun hirsikurssilaisten tekemälle laavulle tulee myös muita retkeilijöitä. He kysyvät kohteliaasti, voivatko tulla samoille tulille, ja sehän sopii.
– Kun katson valokuvia, joissa kävelen ja seison, se tuntuu hyvin kaukaiselta. Kuin olisin siinä eri Merja. Kun mietin aiempaa ajattelutapaani, olin pinnallisempi, ja pienemmät asiat harmittivat, Leppälä kertoo.
Kysyin etukäteen Leppälän toivomuksia retkieväistä. Termoskannun kuuma mustaviinimarjamehu, pähkinät, rusinat ja kuivatut hedelmät tulevat tarpeeseen.
Laavu-aluetta elävöittävät kolme Jani Grönlundin puuveistosta. Laavun alapuolella on näköalatasanne, josta avautuu upea näkymä Kallavedelle. Sinne asti pyörätuolilla ei kuitenkaan omatoimisesti pääse, ja lunta on sen verran, ettei työntämäänkään kannata lähteä.
Päätämme tutustua laavun kupeessa sijaitsevaan esteettömään kuivakäymälään. Merja Leppälä kiittelee, että sellainen on. Ei ole mitenkään itsestään selvää, että retkeilypaikassa pystyy käyttämään esteetöntä vessaa. Merja ihastelee vessan tilavuutta ja wc-istuimen tukikahvoja, paperiakin löytyy.
Ikoni ei suojellut onnettomuudelta
Merja Leppälän lapsenusko sai vahvistuksen vuosi onnettomuuden jälkeen rukousillassa. Pettymys myös Jumalaa kohtaan oli vallannut sitä ennen mielen.
– Olin saanut ystävältäni pienen metallisen ikonin nuorena. Ajattelin sen suojelevan minua. Ikoni oli mukana, kun onnettomuus tapahtui.
Ennen onnettomuutta Leppälän rukouksissa korostuivat erilaiset pyynnöt.
– Ilman uskoa en olisi tässä näin elinvoimaisena. Se on ollut tukipilarini kaikissa vaiheissa.
”Martin löytyminen oli rukousvastaus. Jumala näytti, ettei naiseuteni ollut mihinkään kadonnut.”
Nykyisin Leppälä rukoilee paljon aiempaa enemmän toisten ihmisten puolesta. Onnettomuuden jälkeen Leppälälle tuli avioero ja hän pelkäsi jäävänsä yksin. Martin löytyminen olikin rukousvastaus.
– Ajattelin, ettei kukaan voi haluta mennä naimisiin pyörätuolissa olevan naisen kanssa. Mutta Jumala näytti, ettei naiseuteni ollut mihinkään kadonnut. Martti kiinnostui minusta ihmetellen, voiko pyörätuolissa oleva olla aidosti iloinen.
Kenties karjalaiselta äidiltä peritty ratkaisukeskeisyys, sisu ja eteenpäin menevä perusluonne ovat auttaneet. Vakuutusyhtiön ansionmenetyskorvaus ja työkyvyttömyyseläke toivat taloudellista turvaa. Myös huumori pilkistää Leppälän puheesta. Hän käyttää esimerkiksi henkisestä toipumisestaan ilmaisua ”pääsin jaloilleni”.
”Äitiydestä olen saanut niin paljon voimaa, ettei sitä voi verrata mihinkään muuhun.”
Äitiyden ihme ja vaikuttamistyötä
Laavulle osa retkeilijöistä on ottanut mukaansa myös lapsia. Leppälä toivoi lasta jo pienestä asti. Tuntui ihmeelliseltä, kun hän alkoi odottaa Ruusu-tytärtä.
– Vammautumiseni melkein murskasi haaveeni. Äitiydestä olen saanut niin paljon voimaa, ettei sitä voi verrata mihinkään muuhun.
Kaksi vuotta vammautumisen jälkeen Leppälä liittyi Kuopion Invalideihin. Hän kirjoitti lehtiin epäkohdista. Selkäydinvammaiset Aksonin hallitukseen Leppälä lähti mukaan sen perustamisvuonna 2009. Nykyisin hän toimii siinä paikallisryhmän vetäjänä. Mukaan tuli myös Kynnys ry.
”Syöpädiagnoosin jälkeen huusin Jumalalle, että nyt on kyllä epäreilua.”
Pian Leppälää pyydettiin Vihreiden kunnallisvaaliehdokkaaksi, ja kaupunginvaltuutettuna hän vaikutti 16 vuotta. Myös Tuomiokirkkoseurakunnan seurakuntaneuvoston jäsenyys vei mukanaan.
Ensin hän keskittyi eri luottamustehtävissä esteettömyyteen, kunnes yhdenvertaisuudesta tuli tärkeä arvo. Hän huomasi voivansa vaikuttaa yhä laajemman ihmisryhmän tasa-arvoon.
– Päättäjänä pyörätuolissa oleminen antoi minulle hirveästi voimaa ja rohkeutta. Minuun suhtauduttiin hyvin arvostavasti ja minua kuunneltiin.
Kun Leppälä sai viisi vuotta sitten diagnoosin paksusuolen syövästä, hän joutui jättämään luottamustehtävät taka-alalle.
– Huusin Jumalalle, että nyt on kyllä epäreilua. Muut kannattelivat minua rukouksin monta kuukautta, kun en itse jaksanut juuri uskoa tai rukoilla. Kun aloin toipua, uskoni palasi.
Vauhdin hurmaa ja kevään kaipuuta
Haastavat keliolosuhteet saavat meidät yhteistuumin päättämään retkemme ennakoitua aiemmin. Jatkamme ajatusten vaihtoa jälkikäteen. Tuntuu, että olemme tehneet yhdessä pidemmänkin henkisen matkan.
Viemme Leppälät autolla Kuopion torille. Joulukuussa hopeahäitä viettäneen avioparin toiminta vaikuttaa yhteen hiotulta.
– Minä olen tätä rouvaa nostellut. Yksi, kaksi, kolmeeee…, Martti sanoo ripaus hellyyttä katseessaan ja pian vaimo on etuistuimella.
Merja kertoo iloitsevansa torin ympärillä kelaamisesta ja varsinkin Kuopion Kallaveden jäälle tehdystä jääradasta, jossa voi nokkapyörän avulla kokea vauhdin hurmaa. Hän odottaa itselleen mieluisinta vuodenaikaa, kevättä.
– Päivä pitenee, tulee valoisampaa ja ulkoilukelit paranevat. Rakastan kevättä. Varmasti tulemme uudestaan käymään täällä laavulla Martin kanssa. Aikoinaan onnettomuuspaikalla sanoin haluavani kuolla. Nyt 30 vuotta myöhemmin haluaisin elää satavuotiaaksi, Merja sanoo.
