Pyhäinpäivän iltakirkko antaa itkulle luvan

Kolme vuotta sitten vietimme isäni hautajaisia juuri ennen pyhäinpäivää. Vanhimpana lapsena kannoin ison vastuun niin hautajaisjärjestelyistä kuin kaikesta muustakin, mistä tapaturmaisen kuoleman jälkeen piti huolehtia. Hautajaiset olivat kauniit ja kaikki meni hyvin, mutta huolehtimisen keskellä omalle surulle ei ollut jäänyt vielä minkäänlaista sijaa.

Pyhäinpäivän koittaessa havahduin siihen, että seurakunnissa ympäri Suomen järjestetään iltakirkkoja, joissa luetaan kaikkien vuoden aikana kuolleiden nimet ja sytytetään heille kynttilät. Tilaisuuksissa on hoitavaa musiikkia, ja ne päättyvät Herran siunaukseen. Tällainen tilaisuus oli myös kirkossa, jossa isäni oli edellispäivänä siunattu.

Hetken mietin, keitä kaikkia minun pitäisi pyytää mukaan. Sitten päätin, ettei ketään. Tämän pienen hetken olisin vapaa itkemään omaa itkuani, ilman velvollisuutta kannatella muita. Vaikka tunsin päätöksestäni syyllisyyttä, koin sen oikeaksi. Lapsikuoro lauloi, kynttilät syttyivät yksi kerrallaan, kyyneleet valuivat ja päätösvirren aikana olo oli tolkuttomasta väsymyksestä huolimatta jotenkin puhdistunut.

”Valo on, aina, vaikkemme sitä juuri nyt näkisikään.”

Tänäkin pyhäinpäivänä syttyvät iltakirkoissa ja hautausmailla kaipauksen, rakkauden, epätoivon, kiitollisuuden, ahdistuksen ja hämmennyksen kynttilät kautta maan. Voimme myös mennä johonkin lukuisista pyhäinpäivän konserteista ja antaa tunteillemme hetkeksi vallan – olla kannateltuina kaiken sen kanssa, mikä ehkä painaa liikaa.

Kuten vanhassa virressä veisataan: Sukupolvet ennen meitä vaivan teitä ovat täällä kulkeneet, valossa ja pimennossa, ahdingossa uskoneet ja toivoneet. Sillä tiellä me jatkamme. Ja valo on, aina, vaikkemme sitä juuri nyt näkisikään.

Emilia Karhu

Näköislehti

N:o 11 / 2024

Luetuimmat