Molemmilla vanhemmillani on ollut jonkinlainen lukihäiriö, vaikkei sellaista diagnoosia 1940-luvun lapsille toki annettu – eikä liioin tukea oppimisen pulmiin. He päättivät nuorina aikuisina lukea meille omille lapsilleen joka päivä kirjoja, jotta ongelmat eivät periytyisi.
Vähintään kerran päivässä istuin hoitolasten ja siskon kanssa sohvalle kuuntelemaan äidin lukemia satuja. Iltaisin käperryin isän kainaloon iltasadun ajaksi. Erityisen usein pyysin isää lukemaan Aladdinin taikalampusta, koska se oli suuren satukirjan pisin tarina. Jos yövyimme mummolassa, isä tarinoi hetekassa maatessamme iltasaduksi omasta päästään erilaisia versioita Punahilkasta.
Tutkimusten mukaan noin 10 prosenttia lapsista kärsii lukivaikeuksista ja häiriö on vahvasti periytyvä. Isän ja äidin päätös lukea meille paljon kantoi hedelmää. Olen aina rakastanut lukemista ja kirjoittamista eivätkä niihin liittyvät pulmat siirtyneet minulle. Lukuharrastus sen sijaan periytyi: luin ahkerasti myös omille pojilleni heidän ollessaan pieniä.
Tuore suomalaistutkimus kertoo, että yksinkertaiset, kasvokkaista vuorovaikutusta sisältävät aktiviteetit ovat paras tapa tukea lapsen kielen eri osa-alueita. Puheterapeutti ja logopedian väitöskirjatutkija Riikka Mustonen havaitsi, että lasten sanavarasto ja kielellinen taso olivat sitä paremmat, mitä enemmän vanhemmat lukivat, kertoivat tarinoita tai lauloivat lapsilleen kotiympäristössä.
Kirjat sisältävät usein arkipuhetta rikkaampaa sanastoa ja monimutkaisempia lauseita. Laulujen melodia ja rytmi voivat puolestaan edistää sanojen oppimista. Vapaita tarinoita kertoessaan vanhempi pystyy ottamaan lapseen katsekontaktin ja käyttämään puhetta tukevia eleitä, mikä auttaa lasta keskittymään.
Satujen ihanaan maailmaan voivat lapsia johdattaa vanhempien ja lastenhoitajien lisäksi myös isovanhemmat, kummit, tädit ja sedät tai naapurit. Annetaan yhdessä lapsille lahjaksi rikas kieli ja vuorovaikutustaitoja!
Emilia Karhu