Jos vanhemmat ovat lapsina jääneet vaille riittävää empatiaa, rohkaisua, kohdatuksi tulemista ja hoivaa, heihin on voinut jäädä syvää tarvitsevuutta. Trauma- ja kriisiterapiaan erikoistuneen psykologin ja psykoterapeutin Aino Juusolan mukaan aivan tavallinen lapsi normaaleine tarpeineen saattaa tuntua tällaisen taustan omaavasta vanhemmasta vaativalta ja vaikealta – ja kierre jatkuu.
Kokemus kohdatuksi ja hyväksytyksi tulemisesta lapsena ei liity niinkään siihen, miten fyysisistä tarpeistamme on huolehdittu, vaan siihen, miten meidät on kohdattu tunnetasolla. Tämä ajatus pysäytti minut Aino Juusolan kirjassa Taakka vai Turva? Mitä kannan mukanani menneiltä sukupolvilta (Kirjapaja 2023).
Juusola kertoo kirjassa psykoterapeutti Juha Klaavun havainnosta, jonka mukaan terapia-asiakkaat usein kertovat, että heillä oli hyvä lapsuus, jos heillä oli puhtaita vaatteita ja ruokaa. Klaavun mukaan kukaan emotionaalisesti lämpimässä ja turvallisessa kodissa kasvanut ei määrittele onnellista lapsuutta näin.
Kuitenkin suuri osa menneiden sukupolvien suomalaisvanhemmista – sotien ja nälänhädän traumatisoimista – on osannut ilmaista huolenpitoaan ja välittämistään lähinnä vain fyysisesti: varmistamalla riittävän ravinnon, lämmön ja ruuan lapsilleen. Muuhun rahkeet eivät ole riittäneet, eikä muuhun ole välttämättä ollut malliakaan.
Kun vanhemmat ovat monessa polvessa jääneet itse lapsina vaille riittävää empatiaa, rohkaisua, kohdatuksi tulemista ja hoivaa, heihin on voinut jäädä syvää tarvitsevuutta. Aino Juusolan mukaan tällaista taustaa vasten aivan tavallinenkin lapsi normaaleine tarpeineen saattaa tuntua vanhemmasta vaativalta ja vaikealta.
Kun lapsi ei olekaan tyytyväinen, kun hänen fyysiset tarpeensa on tyydytetty, saattaa itse tunnetasolla aikanaan vaille jäänyt vanhempi heittäytyä marttyyriksi: Ei se lapsi näköjään minua arvosta vaikka mitä yrittäisin. Lapsen todelliset tarpeet jäävät kohtaamatta, hän sisäistää väärää syyllisyyttä ja häpeää – ja kierre jatkuu pahimmillaan taas seuraavaan sukupolveen.
Vääristyneet muistot
Aino Juusola kertoo tulleensa itse lapsena leimatuksi vaativaksi, koska hän oli hyvin herkkä ja kärsi lisäksi vauvana pahasta koliikista. Tästä leimasta on seurannut hänelle aikuisena pyrkimys miellyttää, auttaa ja tukea muita ja huomioida muiden tarpeet aina ennen omiaan.
Hänen suurin pelkonsa on, että hän olisi vaivaksi tai taakaksi muille. Hän on hakenut hyväksyntää uhrautumalla, jolloin vaarana on uupuminen ja ylivastuullisuus. Tunnistan Juusolan kokemuksen ja samaistun.
Juusola kirjoittaa, että muistot tallentuvat kielellistettyinä. Pienen lapsen tunteita ja kokemuksia sanallistaa aikuinen. Jos aikuisella ei ole kykyä sanoittaa lapsen tunteita, muistoja ei tallennu. Jos aikuinen puolestaan tulkitsee lapsensa tunteita ja kokemuksia väärin, lapselle tallentuu vääristyneitä muistoja ja tulkintoja varhaislapsuudestaan ja siitä, millainen persoona hän on.
Minätarinamme on lopulta monimutkaisen johdatteluprosessin tulos.
Naisen on pakko jaksaa
Suvun tarinat vaikuttavat ihmisiin vahvasti ja usein tiedostamattomasti. Aino Juusolan mukaan tarinat sitovat perheitä ja sukuja yhteen hyvässä ja pahassa. Ne voivat tuoda turvaa ja tarjota selviytymiskeinoja. Toisaalta niiden myötä välittyy ylisukupolvisia ajattelu- ja toimintatapoja, jotka voivat olla myös haitallisia.
Aiemmin sivuttu uhrautumisen tarina on kulkenut monissa suvuissa erityisesti isoäidiltä ja äidiltä tyttärelle. Tunnistan itsekin ylisukupolvisen tarinan, jonka mukaan naisen on vain pakko jaksaa ja selviytyä, vaikka tuntuisi miltä tai tilanne olisi inhimillisesti katsoen mahdoton.
Ainoa vaihtoehto on ollut venyä, joustaa, luopua omista haaveistaan ja uhrautua muiden sekä yhteisen hyvän vuoksi. Herkkyydelle ja haavoittuvuudelle ei ole tässä tarinassa tilaa. Ne on pitänyt ohittaa ja sivuuttaa, työntää syrjään tai jopa kieltää.
”Tunne on reaktio johonkin, se ei ole yhtä kuin sinä.”
Omaa minätarinaansa kannattaa Juusolan mukaan tutkia suvun tarinoiden valossa ja haastaa sen tulkintoja. Kun sukupolvelta seuraaville siirtyneitä tarinoita alkaa ymmärtää, niiden elämää hallitseva vaikutus heikkenee. Kun näkymätön taakka saa nimen, se ei paina enää niin paljon. Parhaassa tapauksessa taakaksi muodostunut tarina on mahdollista tulkita uudella tavalla, jolloin se ei myöskään siirry automaattisesti seuraavalle sukupolvelle.
Minätarinan voi tulkita uudelleen
Juusola painottaa, että ihminen ei ole yhtä kuin hänen kokemuksensa, tunteensa ja tarinansa. Tunne on reaktio johonkin, se ei ole yhtä kuin sinä.
Otamme helposti uskomuksemme ja tarinamme todesta, vaikka ne ovat vain yksi näkökulma minuuteen ja ympäröivään todellisuuteen. Minuus ei katoa, vaikka minätarinoita muuttaa tai tulkitsee uudelleen.
Muistot ovat ylipäätään häilyviä ja epäluotettavia. Muistimme aukot paikkautuvat omia näkemyksiämme vahvistavilla ”muistikuvilla”. Sisäistämämme tarinat siis ohjaavat sitä, mitä muistamme ja mitä emme. Lisäksi ihminen muistaa tutkitusti negatiiviset kokemukset paremmin kuin myönteiset.
Tämän vuoksi Aino Juusola kannustaa ihmisiä muistelemaan tietoisesti myös hyviä kokemuksia sekä kertomaan suvun raskaistakin vaiheista selviämisen näkökulmasta. Selviytymistarinat vahvistavat ihmisten resilienssiä eli selviytymiskykyä.
Näkökulman vaihtaminen suhteessa sekä suvun tarinoihin että omaan itseensä tukee myös mielen joustavuutta. On hyödyllistä kysyä: Kenen äänen kuulen, kun kerron oman elämäni tarinaa? Miten tarina siitä, millainen minä olen, on syntynyt? Mitä tapahtuu, jos muokkaan tarinaa uudenlaiseksi, vastaamaan ehkä paremmin omaa kokemustani?
Syyllisyyden vastalääke on myötätunto
Aino Juusola haastaa lukijaa monessa kohtaa testaamaan, kuinka valmiita olemme muuttamaan minätarinaamme ja sen tulkintoja. Kirjassa on lukuisia sukupolvien taakkojen oivaltamisessa auttavia harjoituksia elämänjanan piirtämisestä ja kirjoitustehtävistä hengitys- ja voimavaraharjoituksiin. Niistä voi toteuttaa itselleen sopivia.
Tajusin, että teoriassa olen hyvinkin valmis luopumaan loputtomasta venymisestä, mutta käytännössä en tiedä, kestäisinkö siitä mahdollisesti seuraavaa syyllisyyttä ja syyllistämistä.
Juusola toteaa, että syyllisyyden ja häpeän ainoa vastalääke on myötätunto. Itseään soimaamalla ei voita mitään. Myötätunnossa on keskeistä pohtia ja tunnistaa omia tarpeitaan. Tässä auttavat tunteet.
Kun olemme surullisia, tarvitsemme lohdutusta. Kun meitä pelottaa, tarvitsemme suojaa ja turvaa. Kun koemme häpeää, tarvitsemme ymmärrystä ja hyväksyntää. Näitä perusasioita emme välttämättä tajua, jos meitä ei ole lapsena nähty hoitajastamme erillisinä yksilöinä, jolla on omat tunteet, tarpeet ja halut, joilla on oikeus olla olemassa.
