Musiikkitieteilijä Topi Linjama teki kesällä pyöräretken, joka muistutti muodoltaan J. S. Bachin Goldberg-muunnelmia. Bachin teoksessa teemaa seuraa 30 muunnelmaa, joiden jälkeen teema kuullaan uudelleen. Linjama lähti kotoaan Joensuusta ja ajoi 30 päivän aikana Kuusamon, Rovaniemen, Pietarsaaren, Muuramen, Rauman, Turun ja Virojoen kautta takaisin kotiin. Kilometrejä pyörän mittariin kertyi yli 3300.
Tiistaina 4.6. Kuhmossa: Vapaus
Pitkään suunniteltu matka alkoi eilen. Vanhin ja nuorin lapsi lähtivät seuraksi alkumatkalle. Yövyimme metsässä Lieksan Vuonislahdessa. Yö oli niin lämmin, että makuupussia ei juuri tarvinnut.
Aamupäivällä lapset jäivät uimarannalle Lieksaan. He aikoivat jatkaa Nurmekseen ja sieltä junalla takaisin Joensuuhun. Minä jatkoin Kuhmon suuntaan.
”Yksi syy Jumalan olemassaololle on, että kiitollisuudelle tarvitaan kohde.”
Kyltissä luki Kuhmo 105. Aurinko paistoi, tuuli puhalsi selän puolelta ja toistin lausetta: Kiitos Jumala näistä kilometreistä. Yksi syy Jumalan olemassaololle on, että kiitollisuudelle tarvitaan kohde.
Huolet ja vastuut putoilivat tienvarteen. Huolehdittavana oli vain pyörä, viisi laukkua ja oma kroppa.
Ystäväni oli lähettänyt minulle avaimen, jolla pääsisin kämppään Kuhmossa. Noin 30 kilometriä ennen sinne saapumista tuuli kääntyi sivuvastaiseksi. Väsymys kasvoi ja mieli typistyi parin ajatuksen kokoiseksi: Aja S-marketiin, osta perunasalaatti ja kylmä olut ja katso sitten reitti yöpaikkaan.
Sävellajeihin pohjautuvassa musiikissa on kysymys jännitteen luomisesta ja sen purkamisesta. Lähdetään lepotilasta, toonikalta, mennään jännitteiselle dominanttisoinnulle ja palataan toonikalle.
Tämän päivän jännite kasvoi loppua kohden, mutta lopulta pääsin Kuhmoon. Työnsin pyörän kerrostaloasunnon eteiseen ja painoin ulko-oven kiinni.
Lauantaina 8.6. Posiolla: Vastuu
Aivan kuten Bachin Goldberg-muunnelmissa toistuu sama bassokulku muunnelmasta toiseen, pyöräilijän päivässä toistuvat samat rutiinit. Aamutoimet, ajoa, ennalta mietittyjä ja spontaanisti valikoituja kohteita, kuvaamista, ruokataukoja, päiväkirjamerkintöjä sanelukoneeseen, reitin hienosäätöä, leiripaikan etsimistä, ja lopuksi venyttelyt ja muut iltatoimet.
Alkumatkalla olisi kuitenkin pitänyt syödä enemmän, koska eilen iski järkyttävä nälkä. Päätin mennä ensimmäiseen pizzeriaan Rukalle. Teki mieli tilata heti ensimmäisen perään toinen pitsa, mutta tilasin sen vasta alkuillasta Juumassa. Sitten olo alkoi tuntua kylläiseltä.
Illalla pystytin teltan aika lähelle E63-tietä. Muutama utelias poro kävi katsomassa, mitä täällä tapahtuu. Tänään ajoin Riisitunturin kansallispuiston kautta Posiolle ja laitoin leirin Korouoman liepeille.
Kansallispuiston läpi kulkee hiekkatie. Kysyin keväällä Posion matkailuinfosta, pääseekö siitä pyörällä. Sanoivat, että pääsee. Ja pääsihän siitä – alussa ja lopussa vaan oli kettinki vedetty tien poikki. Kyltissä luki, ettei tietä hoideta. ”Ajo omalla vastuulla”.
Vasta kun vastuista voi hetken olla vapaa, huomaa, kuinka paljon niitä oikeastaan onkaan. Perhe, työt, omakotitalo, mökki, luottamustehtävät. Painavinta on vastuu, joka on vain kannettava, huvitti tai ei.
Noin 16 kilometriä ajoin omalla vastuulla. Sen jälkeen olin taas jonkun toisen vastuulla. Tietäisinpä, kenen. Tulen vielä palaamaan näille pohjoisen suorille, hiljaisille teille.
Tiistaina 11.6. Simossa: Notkahdus
Pidin Rovaniemellä luennon otsikolla Bach ja pyöräilyn taito. Yleisöä oli kolmattakymmentä. Yritin soittaa pari Bachin Goldberg-muunnelmaa musiikkiopiston Steinway-flyygelillä, mutta varsinkin oikea käsi oli kärsinyt pyöräilystä. Hermotus ei toiminut, trillejä ja mordentteja oli vaikea soittaa. Saatan kuvitella, miltä vanhenevasta muusikosta tuntuu, kun aivojen käskyt eivät enää välity sormiin saakka.
Päivä oli epävakaa. Sompujärvellä niskaan kaatui massiivinen vesikuuro. Suojaa ei ollut, joten ajoin vain eteenpäin rapaista tietä. Hiekka ratisi ketjuissa ja mietin, miltä tuntuisi yhtäkkiä hypätä kohtaan, jossa työnnän pyörän kotona autokatokseen, laitan kamoja kuivumaan, käyn suihkussa, pistän vedenkeittimen päälle ja istun keinutuoliin nollat taulussa. Entä jos kotona tapahtuisi jotakin, mikä pakottaisi keskeyttämään. Silloin voisin lopettaa retken kunniakkaasti.
Kuhmossa vasemman jalan akillesjänteessä oli tuntemuksia. Vaihdoin pyöräilykengät sandaaleihin ja vaiva hävisi. Tänään alkoi tuntua kipua oikean jalan reiden etuosassa. Ihan kuin polven yläpuolella olisi mustelma, mutta mitään ei näy.
Olisin pystyttänyt teltan jo Martimoaavalle, mutta juomavesi oli lopussa. Ajoin Simojokivarteen Hömmönkoskelle, suodatin joesta juomavettä ja laitoin iltapalaksi kalasäilykettä ja ruisleipää, puuroa ja teetä. Rannassa juttelin kahden koskikalastajan kanssa. Koko päivän olivat pyytäneet, mutta saalista ei ollut noussut.
”Autoja meni ohi minuutissa enemmän kuin Itä-Suomessa puolessa päivässä.”
Keskiviikkona 12.6. Haukiputaalla: Kiitollisuus
Aamulla tuli tuhat kilometriä täyteen. Juhlan kunniaksi kävin Simossa pizzalla. Nibra taisi tehdä vähän tavallista isomman pizzan, kun kerroin hänelle pyöräretkestä.
Kasitie oli sokki. Rekkoja, asuntovaunuja, ohituskaistoja, betonisia meluvalleja. Autoja meni ohi minuutissa enemmän kuin Itä-Suomessa puolessa päivässä. Onneksi jouduin ajamaan kasitietä vain yhdeksän kilometriä. Rekkojen rengashäly on kamalaa ja paikoin keskikaide esti autoja väistämästä pyöräilijää kovin etäälle.
Onnistuin välttämään kaksi isoa sadekuuroa. Kuivaniemellä rankka kuuro oli kuitenkin ehtinyt kastella tien niin perusteellisesti, että eräästä pikkutien lätäköstä nousi lentoon sinisorsa ja vähän myöhemmin rantasipi. Sadekuurot ja niiden välttely näyttelee näköjään isoa roolia kesäisessä retkipyöräilyssä.
Ajoin illaksi Haukiputaalle. Urpo-eno sanoi, että voin yöpyä tyhjässä mummolassa. Pappa ja mummo ovat jo tuonilmaisissa, mutta tunnelma talossa on sama kuin vuosikymmeniä sitten. Korkeat kynnykset, pirtissä keinutuoli, seinäkello ja jopa orret katonrajassa mummon ohuille ruisreikäleiville. Soitin harmonilla muutaman Siionin laulun.
Juha-serkku tarjosi lohikeittoa ja Mikko-eno lämmitti mummolan saunan. Tässä on muistumia entisaikojen vieraanvaraisuudesta. Jos on pyöräillyt sata kilometriä, totta kai lämmitetään sauna ja tarjotaan ruokaa, mutta jos on ajanut autolla sata kilometriä, voidaan hyvällä syyllä kysyä, miksi et ajaisi vielä toiset sata, niin olisit perillä.
”Jäin saunamökkiin yöksi ja nukahdin luhtahuitin huuteluun.”
Lauantaina 22.6. Jämsässä: Väsymys
Kuudentoista ajopäivän ja 1800 kilometrin jälkeen lepäsin pari päivää mökillä Muuramessa. En jaksanut tehdä juuri muuta kuin katsoa jalkapalloa.
Tänään oli reissun toisen puoliskon ensimmäinen ajopäivä. Jämsässä tapasin sattumalta joensuulaisen Muhammedin, jonka kanssa kävimme lounaalla. Sitten Pauli laittoi viestiä, että heille ei tulekaan vieraita, joten sauna lämpenee ja yöpyminenkin onnistuu. Niinpä jäin saunamökkiin yöksi ja nukahdin luhtahuitin huuteluun.
Illan mittaan kävi ainakin viidesti niin, että aloitin lauseen, mutta ajatus katkesi enkä enää muistanut, mitä olin sanomassa. Näköjään väsymys ei väistynyt vielä kahdella lepopäivällä.
”Ikään kuin heidän surunsa, kaipuunsa ja ilonsa eläisivät yhä tässä paikassa.”
Keskiviikkona 26.6. Mynämäellä: Pyhyys
Ajoin majapaikasta vanhaan Raumaan aamukahville. Kirsti-museon aukeamista odotellessa kävin Pyhän Kolminaisuuden kirkon raunioilla. Opastaulu kertoi, että kivikirkkoa alettiin rakentaa 1300-luvulla ja se paloi vappuna 1640.
Viivyin hyvän tovin raunioiden taikapiirissä. Paikassa oli jotakin erityistä. Ihmiset ovat olleet täällä elämänsä tärkeinä hetkinä. Ikään kuin heidän surunsa, kaipuunsa ja ilonsa eläisivät yhä tässä paikassa. Samantapainen tunne tuli Tyrvään Pyhän Olavin ja Petäjäveden kirkoilla. Samoin Sammallahdenmäen rautakautisilla hautaröykkiöillä ja Kuusamon Konttaisella. Kutsun sitä paremman sanan puutteessa pyhyydeksi.
Tähän saakka olen ajanut enimmäkseen yksin, mutta huomenna seuraan liittyvät Fanni, Aaron ja Lassi. Ajetaan kaksi päivää saariston rengastietä. Taitaa olla kesän kuumimmat päivät käsillä.
Tiistaina 2.7. Porvoossa: Linnut
Taas eilen minulta kysyttiin, kuuntelenko matkan aikana musiikkia tai äänikirjoja. En, ja siihen on kolme syytä. Ensinnäkin haluan kuulla lähestyvien autojen äänet. Toiseksi haluan kuulla, mitä sisälläni tapahtuu. Kolmanneksi haluan kuulla lintujen laulun.
Huomaan luontokatopuheen vaikuttaneen tapaani havainnoida lintuja. Niistä on tullut indikaattoreita, jotka kertovat luontokadon nopeudesta tai hitaudesta. Teen satunnaisten linturetkieni pohjalta päätelmiä, joita niistä ei tosiasiassa voisi tehdä.
Puhe luontokadosta on aivojen puhetta aivoille. Asia muuttuu toiseksi, kun altistuu vaikkapa lintujen läsnäololle ympärivuorokautisesti. On yksi asia kuulla räystäspääskyjen vähentyneen ja toinen asia nähdä niitä joka päivä. Retken aikana en pitkiin aikoihin kaivannut ketään, sillä tunsin olevani osa elonkehää ja sulautuvani siihen. Kaikki olivat jo siinä.
Punakylkirastas on tullut minulle läheiseksi, koska se on pesinyt pihassamme useana kesänä. Pidän punakylkirastaan läsnäolon tavasta. Se ei tee itsestään numeroa.
Punakylkirastaan erikoisuus on laulu, jossa on alueellisia eroja. Kirjoitin sen murteista pari vuotta sitten lehtiartikkelin. Väitin, että pohjoisessa linnun laulu olisi heleämpi ja siinä kuuluisi enemmän l-kirjainta, kun taas etelässä laulussa olisi enemmän säröä ja r-kirjainta. Tällä reissulla olen voinut vahvistaa ja täsmentää hypoteesiani.
Sunnuntaina 7.7. Joensuussa: Koti
Kohta Turusta lähdettyäni tajusin, että olen matkalla kotiin. Katsoin googlemapsista: enää 650 kilometriä, nyt enää 400. Ajaisinko suoraan kotiin? Päivä päivältä kotiinpaluu oli vahvemmin mielessä. Ei niinkään siksi, että kaipasin kotiin, vaan siksi, että toivoin reissun päättyvän. Keho alkoi olla levon tarpeessa eikä mielikään jaksanut ottaa vastaan uusia asioita samalla tavalla kuin alkumatkasta.
Toissailtana pystytin teltan metsään Simpeleellä ja katsoin kännykän ruudulta jalkapalloa pari tuntia. Aamulla paketoin märän teltan ja toivoin, että tämä olisi reissun viimeinen telttayö.
Eilisiltana yhdeksän aikaan istuin kahvilla Savonrannan sataman terassilla. Sisällä laulettiin karaokea ja mietin, mitä tekisin yöpymisen kanssa. Märän teltan pystyttämiseen ei ollut motivaatiota. Tuttuja ei näillä nurkilla juuri ole.
Päätin ajaa yötä vasten kotiin; eihän matkaa ollut enää sataakaan kilometriä. Tänään kuulin, että Henri oli purjeveneellä Savonrannan satamassa – olisin päässyt sinne yöksi, jos olisi vain tullut puheeksi.
Aamuyöstä saavuin tyhjään kotiin. Pariin tuntiin en malttanut mennä nukkumaan, ihmettelin vain epäuskoisena, että reissu oli ohi.
Tänään kävin pyörällä kaupassa. Jaloista melkein kuului huuto: ”Ei kai tänäänkin!” Mutta pian ne tyytyivät osaansa.
Jälkisanat
Pianisti Glenn Gouldin mukaan Goldberg-muunnelmat on musiikkia, jossa ei ole ”todellista kliimaksia eikä todellista päätösratkaisua”. Pyöräreissustani voi sanoa samaa. Ei huipennusta, ei päätösratkaisua, ei kirkastunutta ajatusta, ei uutta suuntaa elämälle. Ei onnettomuuksia, ei vähältä piti -tilanteita, ei mitään katkeamisia – ellei yhtä pinnaa oteta lukuun – eikä edes rengasrikkoja. Kaikki pienet jalkavaivat menivät ohi omia aikojaan.
Luulen silti, että jotkut asiat ovat toisin. 1300 kilometrin jälkeen mieli tasoittui ja keho suostui pyöräilyyn. Joskus 2500 kilometrin jälkeen mieli alkoi tyhjentyä. Enää päässä ei soinut musiikki. Ajatukset tuntuivat vaimenevan. Nyt tiedän, kuinka hoitavaa hiljaisuus on.
Kirjoittaja on musiikkitieteilijä ja tietokirjailija, joka kirjoittaa parhaillaan kirjaa pyöräilystä ja Bachin musiikista.
