Irja Juntunen maalasi 40 vuotta sitten Ämmänsaaren kirkon alttaritauluun kaikki lapsensa. Jyrki-poika oli jo kuollut ja kulkee kohti valoa. Myöhemmin hän on joutunut lähettämään kaksi muutakin lasta taivaan kotiin.
Irja Juntunen on yksi niistä harvinaisista naisista, jotka ovat saaneet maalata alttaritaulun Suomessa. Hollantilainen ryhmä tutustui kaikkiin sodan jälkeen rakennettuihin kirkkoihin Suomessa ja valitsi Juntusen alttaritaulun yhdeksi parhaimmista.
Alttaritaulu on harvinainen myös siksi, että siinä on vain lapsia. Sen nimi on Lasten evankeliumi, ja se valmistui YK:n Lasten vuonna 1979. Kun Suomussalmen kirkkovaltuusto tilasi Juntuselta työn vapain valtuuksin, alttaritaulun kuva oli hänen päässään jo valmiina. Eikä se siitä muuttunut vuoden kestäneen urakan aikana.
– Näen asiat kuvina. Näen unia ja enteitä. Koen suurta herkkyyttä ja Jumalan varjelusta, Irja Juntunen sanoo katsoessaan alttaritaulua pitkästä aikaa ihan läheltä.
Kun Irja syntyi 27.2.1944 Kajaanissa, oli sota ja kaupunkia pommitettiin. Hänen kotinsa oli Suomussalmen Jumaliskylän Tikkajanvaaran Taitolassa.
Lapsena hän kiersi metsissä keräämässä marjoja, puolukoitakin piti saada sadan litran edestä. Kotona hän oppi tekemään kaikkia talon töitä.
Muut ajat Irja luki lukemasta päästyään, kirjastostakin lähes kaikki kirjat.
Eikä elämä ole mitään tyyntä ja tasaista ollut. Kaksi vuotta Irja asui Tammelassa lapsettomalla Kyllikki-siskollaan, joka miehensä kanssa lupasi kouluttaa hänet. Koulunkäynnin ohella 10-vuotias tyttö laittoi perheessä ruokaa. Kun siskolle syntyi yllättäen poika, Tapio, Irja palasi kotiin ja asui oppilasasuntolassa Suomussalmella lähempänä oppikoulua.
Keskikoulun jälkeen Irja muutti Helsinkiin ja suoritti työn ohessa iltaoppikoulun.
Sitten hän rakastui tulisesti 4.7. 60 vuotta sitten Reinoon ja perhe muutti Ouluun. Irja heitti noppaa siitä, missä jatkaisi opiskeluja opettajaksi, ja arpa osui Tornioon.
”Jos olisin ollut lehmä, olisin ollut maailman paras lehmä”
Kihlat hankittiin vuonna 1963 ja vihille mentiin kahden vuoden kuluttua. Mari syntyi häistä seuraavana vuonna, Jyrki sitä seuraavana ja Virpi sitä seuraavana. Kun Virpi oli kolmen vanha, syntyi Meriliisa 1971, ja Matleena 1975, vuosi Jyrkin kuoleman jälkeen.
Odottaessaan Virpiä Irja valmistui ja suoritti myös voimistelun tuomarimerkin.
Kuvaamataiteessa hän oli niin lahjakas, että sai naineiden naisten stipendin opiskelemaan Helsinkiin Ateneumiin. Samaan aikaan hän voitti myös runokilpailuja. Vaan runot hävisivät Sotkamoon muuttaessa, joten Irja koki, että hänen pitää keskittyä kuvataiteeseen.
Opiskeluista Ateneumista ei tullut mitään, sillä aviomies ilmoitti pitävänsä kaksi ensimmäistä lasta, ja Irja saisi mennä odottamansa lapsen kanssa Helsinkiin, jos haluaa.
– Olen ollut sellainen emä. Jos olisin ollut lehmä, olisin ollut maailman paras lehmä, Irja nauraa vesissä silmin.
Vaikka Ateneum jäi käymättä, Irjan taide vakuutti. Hän sai opetushallituksesta erivapauden opettaa kuvaamataidetta keskikoulussa ja lukiossa. Hän sai työtä Sotkamon yhteiskoulusta, jossa oppilaita oli yli 900.
Lasten, kodin ja koulutyön ohella hän on pitänyt runsaasti taidekursseja.
Puoliso auttoi paljon kotitöissä ja lapset kasvaessaan. Koti ja lapset ovat olleet tärkeitä, kuten myös taide. Miten mies on pysynyt tuossa vauhdissa kelkassa?
– Onhan hän aina välillä tipahtanut, mutta kiivennyt sitten takaisin, heläyttää Irja ja äänessä on vieläkin aimo annos rakkautta.
Irja on asunut vuosikymmenet Sotkamossa, mutta sydämessään hän tuntee olevansa suomussalmelainen. Hänelle on myönnetty Kainuun risti vuonna 1990 ja Elias Lönnrothin mitali vuonna 2011 taiteellisista ansioistaan.
Vuonna 1984 Finlandiatalolla pidettiin opettajien kulttuuripäivät. Yli 500 kuvaamataidonopettajaa oli lähettänyt töitään näyttelyyn. Irja Juntusen työ sai kolmannen palkinnon ja tekijä OAJ:n mitalin.
Suomussalmelainen suntio-opiskelija Risto Seppänen kattaa meille seurakuntasaliin kauniin kahvipöydän ja hakee siihen vielä päivänkakkaroita ja ruusuja pihalta. Suomussalmelainen valokuvaajamme Pertti Härkönen voitti Vuoden 2003 luontokuva-kilpailun kuvallaan Kaakkurin lento.
”Näin taivaalla tähden, joka siunasi ja suojeli minua”
Kahvipöydässä huomaan, mikä sitoo liiman lailla nämä ihmiset tänne. He kertovat huikeista luontokokemuksistaan ja siitä, miten luonnosta saa valtavasti voimaa. Voiton vie valokuvaaja Härkönen, jonka niskaan kuvauskoppia rakentaessaan hengitti metrin päässä yli 300-kiloinen karhu.
Sotien aikaan Suomussalmella tuhoutui paljon rakennuksia, myös kirkkoja. Viime vuonna vietettiin Ämmänsaaren kirkon 50-vuotisjuhlaa, Suomussalmen kunnan 150-vuotisjuhlaa ja itsenäisyyden satavuotisjuhlaa niin, että Hossa julistettiin kansallispuistoksi.
Ja siinä missä luonto on läsnä niin voimakkaasti kuten täällä, siellä lähellä on Jumalakin. Irjalle metsä on kirkko. Hän tuntee omakseen metsät, suot, metsälammet, marjaisat maat, linnut ja eläimet. Irja ei ole koskaan pelännyt yksin metsässä, vaikka tiedetään karhuja olevan siellä myös.
– Sinä iltana, kun Urho Kekkosesta tuli presidentti, minut lähetettiin äidin asialle pimeään jalan. Näin taivaalla tähden, joka siunasi ja suojeli minua. Sen jälkeen en ole pelännyt mitään.
Patisaanit tappoivat naapureita
Irjan isä oli maanviljelijä, temperamenttinen ja vahva. Jotenkin kuvaava on, että saadessaan sydänkohtauksen Herättäjäjuhlilla Sotkamossa vuonna 1971 hän lauloi täysillä virttä ambulanssiin kannettaessa. Irja kertoo itsekin laulaneensa pitkän virren unissaan kerran kymmenvuotiaana.
Irjan kotitila on kunniakirjatila, jonka juuret ovat tiedossa 1600-luvulle asti. Kotitilalta on 10 kilometriä linnuntietä Venäjän rajalle. Partisaanit tappoivat naapureita ihan läheltä Yli-Vuokista. Vaikka vartijat olivat turvaamassa, partisaanit kävivät heidän savusaunassaan joskus salaa.
Lujaa tekoa oli myös Irjan Matilda-mummi, joka souti 23 kertaa tervaa Jumaliskylästä Ouluun. Polioon sairastunut Kalle-ukki piti perää. Matkaa tuli lähes kolmesataa kilometriä yhteen suuntaan.
Isosetä Eelis taas opiskeli insinööriksi ja juhli toisen suomussalmelaisen, kirjailija Ilmari Kiannon ja kainuulaisen Eino Leinon kanssa Helsingissä.
”Äidin suru sijaitsee palleassa, joka kivettyy”
Ensimmäinen iso suru Irjan elämään tuli hänen ekaluokkalaisen poikansa tapaturman seurauksena. Jyrki putosi merin korkeudelta, eivätkä lääkärit uskoneet äidin vakuutteluja isosta vahingosta, vaan sanoivat sen olevan vain lasten kopsuja, joita sattuu aina. Kun ambulanssilentokone lähetettiin Helsingistä hakemaan Jyrkiä hoitoon, oli jo myöhäistä. Hän kuoli matkalla aivoverenvuotoon.
– Jyrki oli erityisen lahjakas lapsi. Hän oppi lukemaan neljävuotiaana, ja hänellä oli absoluuttinen sävelkorva. Kun Jyrki kuuli radiosta laulun, hän juoksi pianon ääreen ja soitti sävelmän. Kuusivuotiaana hän leipoi naapurin lapsillekin kakkuja ja osasi piirtää perspektiivin, mikä on aikuisellekin vaikeaa, Irja kertoo liikuttuneena.
– Minua auttoi rukous. Jokainen käy surutyössä oman tiensä ja jokainen menee surunsa läpi yksin. Äidin suru sijaitsee palleassa, joka kivettyy.
– Olen aina hokenut kuinka ehdottoman tärkeää on kiittäminen, kiittäminen ja kiittäminen. Kun mieheni metsästyskaveri toi kuolleen Jyrkin Helsingistä, huusin kotona lattialla, että tästäkö minun pitää vielä kiittää? Kuulin selvästi, että vastattiin: ”Tästäkin.”
– Suru on hyvin suuri kipu. Lapset surivat niin, etteivät leikkineet vuoteen. Rakensimme lumilinnan, mutta eivät he siellä leikkineet.
”Vanhin tytär Mari on taulussa suojelusenkeli”
Vuonna 1978 Irja Juntunen sai puhelun kirkolliskokouksesta. Voisiko hän maalata lahjan Kirkkohallituksen Ahti Auraselle, joka oli rakennuttanut sodan aikana tuhoutuneita kirkkoja uudelleen ja nyt jäämässä eläkkeelle. Suomussalmen kirkkoherra Aarne Kyllönen oli sanonut, että hän tietää sopivan taiteilijan Kainuusta.
Irja Juntunen suostui ja kävi luovuttamassa taulun Helsingissä. Siinä tilanteessa Auranen mieltyneenä lahjaansa muistutti, että Ämmänsaaren kirkko Suomussalmella oli ollut vailla alttaritaulua kymmenkunta vuotta. Myös arkkipiispa Mikko Juva ja muutamat muutkin piispat olivat aivan samaa mieltä, ja kohta Suomussalmen kirkkovaltuusto antoi tehtävän Irja Juntuselle. Taiteilija sai vapaat kädet toteuttaa itseään.
Alttaritaulua maalatessaan Irja Juntunen oli menettänyt Jyrkin, joka kulkee teoksessa ristintietä valoon. Taustalla on Kiantajärvi, Suomussalmen sydän ja keuhkot. Tauluun tuli vielä neljä muutakin Irjan lasta, hänen ystävänsä poika ja pieni down-tyttö Sanna.
Lapset olivat malleina vuoden kestäneen maalausurakan aikana. Meriliisa on taulussa valkoisissa vaatteissa ja kukkia hiuksissaan. Nyt hän työskentelee erityisopettajana Dohassa Quatarissa. Sitä ennen perhe asui kaksi vuotta Tansaniassa. Vanhin tytär Mari on taulussa suojelusenkeli.
”Hän oli suunnitellut ennakkoon kaiken, myös omat hautajaisensa”
Irja Juntunen katsoo alttaritaulua ja sulkee sitten silmänsä. Hän painaa sydäntään ja huokaa, miten ihmeellistä on se, että hän sai maalata taulun. Sillä on suuri merkitys. Siinä ovat kaikki hänen viisi lastaan, joista elossa ovat enää Mari ja Meriliisa. Äiti huokaisee. Hänen elämänsä on ollut kaikessa runsas.
17 vuotta sitten tuli toinen suuri suru. Irjan lahjakas Virpi-tytär (alttaritaulussa vihreässä mekossa) kuoli raskaiden vaiheiden kautta. Hänellä oli vaikea ihmissuhde, jonka seurauksena hän sairastui vakavasti. Henkisesti huonoon kuntoon joutunut Virpi halusi pois. Hän oli suunnitellut ennakkoon kaiken, myös omat hautajaisensa.
Silloinkin auttoi rukous ja maalaaminen. Irja Juntunen maalasi vimmaisesti, ja yllättäen isot työt menivät kaupaksi, ostajat tulivat kotoa hakemaan. Kotona on taidegalleria, jossa on käynyt satoja vieraita vuosittain.
Yhdeksän vuotta sitten kuoli myös iloinen Matleena yllättäen nukkuessaan rakkaansa vieressä. Sydän pysähtyi. Taulussa Matleena on kyykyssä hautaamassa lintua pojan kanssa.
– Maalatessani laulan aina mielessäni. Se on rukousta, ja silloin tunnen olevani kokonainen. Laulaminen antaa kaiken, aivot ja koko keho toimivat yhteen.
”On todella hienoa kuulla, että alttaritaulu on lohduttanut”
Pitkien välimatkojen Suomussalmella lapsikuolleisuus on ollut suurta. Oli nälkävuodet, sota ja Raatteentien taistelut sekä muutaman vuoden takainen itsemurha-aalto.
Taiteilija maalasi alttaritaulua vuoden intensiivisesti, puoliso toi kahvin ja ruoan viereen. Aamuviidestä yömyöhään venyivät nämä päivät. Vaan kun maalaus oli valmis, piti oviaukkoa suurentaa, että teos saatiin talosta ulos. Kaksi viikkoa taiteilija vietti tellingeillä kirkossa viimeistelemässä työtään.
– Ihmeellistä on se, että aamuyöstä tajunta tekee valmistelevaa työtä. Taiteilijana olen enemmän ekspressionisti, mutta tämä työ on erilainen. Halusin tehdä sen tavalliselle kirkossakävijälle, en itselleni enkä kriitikoille. Siksi on todella hienoa kuulla, että alttaritaulu on lohduttanut läheisensä menettäneitä. Jyrki-poikani kävelee taulussa kohti valoa, kohti Jumalaa.
Irjan äidin isän suku on tullut Laatokan Karjalasta. Sitä ei korostettu koskaan, mutta hän tuntee itse, että toinen käsi on luterilainen ja toinen tuntuu ortodoksiselta. Hän on aina pienestä asti ollut viehtynyt ikoneihin ja ortodoksiseen musiikkiin.
– Meillä lapsuuden kotona jumalanpalvelukset kuunneltiin aina radiosta joka sunnuntai, koska kirkkoon oli pitkä matka. Samoin iltahartaudet kuunneltiin joka ilta. Minua siunattiin jo lapsena käsien päälle panemisella. Meidän kotona kuunnellaan aina aamuhartaus ja jumalanpalvelukset, ellen ole itse siellä laulamassa.
”Minusta on aina pidetty huolta”
Tänä keväänä Irja, jonka passissa lukee Pääskyranta, on saattanut kuoleman rajan yli kaksi läheistään. Kyllikki-siskon vierellä hän oli niin kuin oli ollut hänen tyttönään kaksi vuotta. Myös läheinen ystävä ja kuorokaveri pääsi taivaan kotiin. Irja tunsi ihmeellisesti, että lähtijöitä tultiin hakemaan.
Kun lähdemme kirkosta, Irja sanoo, ettei alttaritaulusta ole koskaan aikaisemmin tehty juttua. Silloin oli uutisjuttuja, kun se paljastettiin kohta 40 vuotta sitten.
– Minusta on aina pidetty huolta, Irja Juntunen sanoo halatessamme lähtiäisiksi.
Kuva: Pertti Härkönen
***
Jos et ole vielä Askel-lehden tilaaja, voit tilata lehden täältä.
Yksittäisen lehden näköisnumeron voit ostaa luettavaksi
täältä
.