Suomalainen, moninkertaisesti Emma-palkinnolla palkittu popmuusikko Chisu (Christel Martina Sundberg) laulaa kappaleessaan Kriisit: ”Kuolemaa kohti mennään joka ikinen, näkö, kuulo, kaikki pettää ja pää tietää sen. Se pelottelee meitä millä lie milloinkin, se ei katso ikää, se vaan pettää silloinkin.”
Chisun kappale osoittaa, miten myös moderni populaarikulttuuri liittyy ihmiskunnan ikiaikaiseen kuolema-aiheeseen. Kuolema ei jätä ihmistä rauhaan. Kerran se odottaa oven takana jokaista.
Kristinuskon aikakäsityksessä kaikella on alkunsa ja loppunsa. Mutta kristinuskolla on ollut myös vastaus siihen, mitä kuoleman, maallisen elämän ankaran päätepisteen jälkeen on odotettavissa.
Ylösnousemususko loi kristinuskon
Apostoli Paavali julisti Korintin seurakunnan uusille kristityille, miten ”kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi, jokainen vuorollaan: esikoisena Kristus ja sen jälkeen Kristuksen omat, kun hän tulee” (1. Kor. 15:22–23).
Eurooppalaiset pakanataustaiset ihmiset saivat oppia, että usko Jeesukseen merkitsee ruumiin ylösnousemusta ja iankaikkista elämää taivaassa.
Tämä poikkesi radikaalisti siitä, mitä kristinuskoa edeltäneet uskonnot – poikkeuksena farisealainen juutalaisuus – kertoivat kuoleman jälkeen tapahtuvan. Julistus Kristuksesta lupasi helpotusta ihmisen perimmäiseen, kalvavaan tunteeseen kaiken päättymisestä kuolemaan. Niin ei tarvinnutkaan olla.
”Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto”, apostoli Paavali kirjoitti kirjeessään filippiläisille (Fil. 1:21). Tämäntyyppisissä raamatunkohdissa kirjoitettiin kristinuskoon sen voimakas iankaikkisuuskaipuu ja vahva tuonpuoleinen viritys. Maallinen elämä on aina ollut arvaamatonta. Joillekin koko elämä on voinut olla raskasta vaellusta, vaivaa ja kurjuutta. Mutta kuolema vapauttaa kaikesta tästä.
Alusta alkaen kristityt ovat uskossaan suuntautuneet siihen, että elämä jatkuu parempana taivaassa.
Kuolema vei lapsen ja vanhemman
Ihmiselämä oli nykyaikaan verrattuna haurasta ja epävarmaa kaikkialla aina 1800-luvulle saakka sairauksien, nälän, yhteiskunnallisten levottomuuksien ja sotien vuoksi. Vasta silloin alkoi länsimaisen kulttuurin piirissä ihmisten eliniän pidentyminen. Kuolema antoi ihmisyksilöille jatkoaikaa.
Sitä ennen varhainen kuolema oli totista arkea, johon jokaisen täytyi olla jollakin tavalla henkisesti valmistautunut. Erilaiset sairaudet, influenssat, tuberkuloosi ja muut taudit tappoivat runsaasti eri-ikäisiä ihmisiä. Esimerkiksi lapsikuolleisuus oli Euroopassa vielä sata vuotta sitten suurta.
Keskiajan Euroopassa kulkutaudit surmasivat pahimmillaan kymmeniä miljoonia ihmisiä. Kaikkein tuhoisin oli vuosien 1347–1353 rutto, musta surma. Tällaiset katastrofit jättivät eurooppalaiseen psyykeen jälkensä. Ihmiset tiesivät, että kuolema tulee ja korjaa monet. Nuoria leskiä ja orpoja oli nykyaikaan verrattuna runsaasti. He tunsivat kalman kouran kosketuksen eri tavalla kuin nykyihminen.
Kuolemisen taitoa myös opetettiin keskiajan kirkossa. Lukutaitoiselle oppineistolle – lähinnä papistolle – oli Ars moriendi -oppaita. Myös saarnoissa voitiin käsitellä kuolemaan valmistautumisen marssijärjestystä. Esimerkiksi Martti Lutherilta on tallennettu yksi tällainen saarna, joka on suomennettuna hänen Valittujen teostensa ensimmäisessä osassa.
Kuolemantanssi valtasi Euroopan
Kirkkotaiteessa keskiajan elämän hauraus ja kuoleman pelottava mahti loivat erityisen kuolemantanssi (Danse macabre) -perinteen. Noissa kuvissa tanssivat ja nauravat luurangot tai kalpeat, maatuneet kalmot veivät ihmisiä tanssiin, johon kukaan ei halunnut tulla. Mutta pakko oli.
Kuolema kohteli tasa-arvoisesti kaikkia ihmisiä, säätyyn katsomatta. Tämä näkyy kuolemantanssin kuvituksessa. Luurankojen mukanaan viemät ihmiset olivat tyypillisesti maan mahtavia – paaveja, piispoja, ritareita, vallasnaisia, vauraita kauppiaita ja apotteja – sekä tavallista väkeä eli munkkeja, soittoniekkoja, pappeja, työmiehiä ja lapsia.
Kuolemantanssi-motiivi kertoi kristillisestä kulttuurista, jonka syvä, totinen pohjavirta opetti maanpäällisen elämän olevan pohjimmiltaan turhuutta ja katoavaista. Tämä oppi meni myös perille ja painui syvälle eurooppalaiseen mielenmaisemaan.
Ainoa suomalainen esimerkki kuolemantanssi-aiheesta on Inkoon kirkossa. Koko Itämeren alueen upein Danse Macabre -maalaus on Tallinnan Pyhän Nikolaoksen kirkossa.
Kuolemantanssi-traditio on keskiajan jälkeen elänyt vuosisatojen ajan kirjallisuudessa ja musiikissa. Esimerkiksi Johan Wolfgang von Goethe ja Franz Liszt ovat käyttäneet sitä tuotannossaan. Jean Sibeliuksen
Arvid Järnefeltin näytelmään Kuolema säveltämä Valse triste on kuolemantanssin verso. Aihe voi edelleen hyvin: Esimerkiksi Kari Tikan
Luther-oopperassa (2000) Kuolema laulaa: ”Tähän tanssiin minä kutsun kaikki! Missä ovat nyt Aadam, Abraham ja Daavid, missä viisas Salomo? Missä ovat nyt Aristoteles, Paavali ja Hieronymus, missä eräs Augustinus? He ovat kaikki minun!”
Muista kuolevaisuutesi!
Toinen keskiajan kristinuskon synnyttämä ja kauan vaikuttanut kirkkotaiteen ilmiö ja samalla hengellisyyden muokkaaja on ollut Memento mori -taide.
Memento mori (”Muista kuolevaisuutesi”) on tyypillisesti pääkalloja, luurankoja ja tiimalaseja kuvaavaa taidetta. Veistoksien esiintymispaikkoja ovat vanhat kirkot ja hautausmaat. Maalaustaidetta taas tehtiin varakkaisiin koteihin.
Taiteessa moni hahmo, esimerkiksi kirkkoisä Hieronymys (347–420) kuvataan usein pääkallo työskentelytilassaan. Moni muu on aikojen kuluessa pitänyt pääkalloa työpöydällään. Myös Helsingin emerituspiispa Eero Huovinen liittyi tähän vanhaan Memento mori -jatkumoon tuomiokapitulin työhuoneessaan: hänen työpöydällään oli pääkallo.
Myös edellä kuvattu kuolemantanssi-aihe on yksi Memento mori -motiivin sovellus.
Keskiaikaisissa runoissa tunnettiin myös kohtaus, jossa kolme mahtavaa miestä kohtaa metsässä ratsastaessaan kolme lahonnutta ruumista. Ne sanovat eläville: ”Olimme kerran sellaisia, kuin te. Ja teistä tulee kerran sellaisia, kuin me.”
Muunnelma tästä on esimerkiksi se viisaus, joka on kirjoitettu Sastamalan kirkossa säilytettäviin, vuodelta 1834 peräisin oleviin ruumispaareihin. Vainajaa kannettaessa katsoja sai lukea: ”Kyllä perässäni tulette vielä pikemmin kuin luulette” sekä ”Tänään minä, huomenna sinä, hautaan kannetaan”.
Ihminen, muista kuolevaisuutesi! Tämä viesti on syöpynyt myös suomalaiseen hengellisyyteen.
Virsi kertoo kuolemasta ja iankaikkisuudesta
Suomalaisessa hengellisessä perinteessä käyttökelpoinen ”jokamiessarjan” kuoleman taidon ja kuoleman kuvaamisen mittari ovat virsikirjan virret.
Miltei jokaisessa suomalaisessa savupirtissä ja isommassa talossa tunnettiin parinsadan vuoden ajan vuoden 1701 Vanha suomalainen virsikirja. Sen virsiä osattiin ulkoa, niitä veisattiin jumalanpalveluksien ja seurojen ohella myös työtä tehdessä ja lapsia nukuttaessa.
Vanhat virret olivat Pohjolan ankaran elämän keskellä syntyneen luterilaisen spiritualiteetin hedelmää. Kuoleman mahtia kuvaavat esimerkiksi virret ”Käym’ keskell’ kuolemat’ täällä, vaikk’ elos’ olevan luullaan” (VVK 397:2), ”Niin kauvan kuin me eläm’ tääll’, niin ajatelkaam’ aina sen pääll’, ett’ kuolema noutaapi meit’” (VVK 378:1) ja ”Nouse ylös ja valvo, ja ole aina valmis” (VVK 276:1).
1700-luvun lopulta alkaen eurooppalainen valistusajattelu alkoi hitaasti nakertaa ikivanhan Ars moriendi -hengellisyyden asemaa. Sairauksia voitettiin, keskimääräinen elinikä alkoi pidentyä. Silti vielä vuoden 1938 suomalaisessa virsikirjassa oli erityinen osasto ”Kuolemaan valmistautuminen”.
Nykyisessä, vuoden 1986 virsikirjassa sen nimistä osastoa ei enää ole. Tilalla on ”Kuolema ja iankaikkisuus”. Vaikka kuolema-aiheisia virsiä toki edelleen on, kuolemaan valmistautuminen ei enää aivan entisellä tavalla näy.
Tämä ”kuolemisen syrjään paneminen” on eräs virsikirjan kokemista muutoksista. Verrattuna aikaisempiin virsikirjoihin kristillisen taivasikävän osuus on vähentynyt.
Kuolema on nykykulttuurissamme ulkoistettu pois kodeista ja arjesta erilaisille kuoleman ammattilaisille. Itse kuolema on edelleen elämän tosiasia. Jokaisen on se kerran kohdattava. Olisiko sitä myös enemmän ajateltava?
Kuoleminen, yksilön elämän päättyminen on ankaraa, eikä siinä ole erityistä kauneutta. Vaikka kenenkään kuolema ei ole koskaan ”epäonnistunut”, voidaan kysyä, saammeko enää entisten aikojen tavoin elämänmittaista kasvatusta ja valmennusta siihen, että jokaisen on täältä kerran lähdettävä.