Arkkipiispa Kari Mäkinen puhui eilen teemasta Ihminen kuoleman edessä Suomalaisen Lääkäriseura Duodecim ja Suomen Akatemian järjestämässä konsensuskokouksessa.
Kolmipäiväinen kokous on tarkoitettu lääketieteen ja muiden alojen asiantuntijoille sekä vanhusten parissa työskenteleville ja sen aihe on vanhuuskuolema.
Vanhuuskuolema, joka ennen oli harvinaista, kuuluu nyt useimpien elämänkaareen, Mäkinen totesi.
– Kuoleman ja elämän rajallisuuden tajun ylläpitäminen on jäänyt vanhuuden tehtäväksi. Juuri siksi vanhuuden kuunteleminen ja vanhuudesta oppiminen ovat korvaamattomia. Ne ovat sitä tärkeämpiä, mitä enemmän yhteiskuntaa dominoi ihmisen rajattomiin mahdollisuuksiin luottava nuorekas dynaamisuus.
Mäkisen mukaan saattohoidon merkitys ei ole vain siinä, että ihmiselle luodaan mahdollisimman hyvä kuolemaa edeltävä aika.
– Saattohoidon merkitys on myös siinä, että se tuo kuolemisen ja elämän rajallisuuden näkyväksi koko yhteiskunnassa. Voimavarojen kohdistaminen saattohoitoon on voimavarojen kohdistamista sen ymmärtämiseen, mistä ihmisenä elämisessä on kyse.
Yhteisvastuukeräyksen teemana on saattohoito.
Mäkinen sanoi, että kuolemasta puhutaan usein kuin se olisi jotain tai jokin, joka tulee ihmistä vastaan, ennemmin tai myöhemmin.
– Vierastan tätä puhetapaa. Kun istuin äitini kuolinvuoteen vierellä, minusta oli selvää, että kuolema ei ollut tulossa edestäpäin tai ulkopuolelta. Kuolema oli jotain, joka tapahtui hänessä ja hänelle. Samalla se oli jotain, joka tapahtui minulle. Tuntui tarpeettomalta selittää sitä.
Arkkipiispa pohti myös, onko jokaisen kuolema hänen omansa.
– Tähän vedoten on puolustettu ihmisen oikeutta olla oman elämänsä subjekti ja päättää elämästään myös sen loppumisen osalta. Se on modernin, omaan varaansa astuneen ihmisen näkökulma. Ymmärrän, että kestämättömän kestäminen on joskus kohtuutonta. Suostuminen avuttomuuteen ja voimattomuuteen voi käydä ylivoimaiseksi, myös ja erityisesti läheisille ja sille, joka edeltä käsin ajattelee kohtaloaan. Silti sekin on ihmisen osa tässä Jumalan maailmassa. Ihmisen osa on joutua sietämättömien ristiriitojen ja kysymysten eteen, joissa ei ole yksinkertaisia vastauksia.
– Eutanasiakeskustelu tuo tämän todellisuuden esiin; sen vaarana on houkutus yrittää ratkaista ratkaisematonta. Ihminen ottaa itselleen kovin suuren roolin, jos ajattelee osakseen päättää siitä, kulkeeko kuolema hänen rinnallaan ja miten lähelle ja miten se tulee, niin kuin ihminen voisi päättää syntymästään tai siitä, keitä ihmisiä elämänsä aikana kohtaa, millaisia sairauksia sairastaa, tai kenen elämä on arvokasta ja kenen ei. Sen sijaan ihminen voi ja ihmisen tulee voida vaikuttaa siihen, miten toiset häntä hoitavat ja ilmaista tahtonsa sen suhteen.
– Selvää on, että kipua voi ja tulee lievittää. Kärsimystä voi ja tulee lievittää … Mutta kuolemaa ei voi lievittää. Se on lopullinen ja kertakaikkinen. Se ei koske vain yhtä ihmistä. Ihmisen elämä ja kuolema ovat hänen omansa, mutta eivät vain hänen. Ihminen on olemassa suhteessa toisiin ihmisiin. Elämä koskettaa toisia, koko ajan ja lähtemättömästi. Niin kuolemakin tekee. Ihmisen kuolema ei ole vain hänen kuolemansa.
Mäkinen totesi, että jokainen on kuolemassaan yksin. Kukaan ei voi loppuun asti seurata. Saattohoitokin on vain saattamista. Saattamisen olennaisin asia on juuri yksinäisyyden ymmärtäminen.
Arkkipiispa kertoi myös omasta isästään, joka sai aivoinfarktin.
– Hän pyysi minua kirjoittamaan paperille Isä meidän-rukouksen, koska ei enää muistanut sitä. Tein niin. Iltaisin ennen nukahtamista hän saattoi nyt ottaa paperin käteensä ja lukea rukouksen siitä. Myöhemmin hän sai toisen infarktin eikä sen jälkeen enää kyennyt edes lukemaan. Hän otti silti paperin iltaisin käteensä ja piti sitä siinä hetken. Hän tiesi mitä siinä oli. Kun hän lopulta kuoli sairaalassa, kirjoittamani Isä meidän-rukous löytyi sairaalan yöpöydän laatikosta.
– En tiedä, mitä isäni mielessä liikkui viimeisinä aikoina ennen nukahtamista, olivatko mielen liikkeet hajanaisia vai selkeitä. Toisen ihmisen, läheisenkään sisimpään ei voi päästä. Viime kädessä ihminen on yksin elämänsä, kuolemansa ja Jumalansa kanssa. Kuolemassa ihminen on avuton ja voimaton. Oma viisaus, oma ymmärrys, oma uskokin menettävät merkityksensä. Ne jäävät tälle puolen.
– Minulle on kuitenkin tärkeää muistaa, että isäni laski itsensä, niin kuin se oli hänelle mahdollista, turvaan, joka on paljon häntä suurempi. Se on yhteinen niin kuin Isä meidän-rukous on, ja, niin toivon, ulottuu kuoleman tuolle puolen.
Lue arkkipiispan puhe kokonaan täältä