Suomalaiset etsivät hengellisyyttä enemmän kuin vuosikymmeniin. Uushenkisyyttä eri muodoissa harjoittaa 20 % suomalaisista eli noin miljoona ihmistä. Nuorten miesten kiinnostus kristillisyyteen näkyy sekä tilastoissa että seurakunta-arjessa. Yhä useampi ihminen on ilmaissut julkisuudessa etsivänsä hengellisyyttä. Pitkään tämä rooli oli varattu vain uushenkisille, mutta viimeisen vuoden aikana esiin on astunut lukuisia kristityksi tunnustautuvia tai siihen suuntaan kallellaan olevia. Kaikkialla on siis hiljaisia signaaleja siitä, että pinnan alla kuohuu. Herätys roikkuu ilmassa ja voi puhjeta avoimeksi massailmiöksi hyvinkin nopeasti.
Nyt meillä kristityillä ja erityisesti seurakunnilla on kiire valmistautua ottamaan ihmiset vastaan, kun vyöry alkaa. Siksi kyselen kirkkoherroilta tai kappalaisilta:
1. Mihin ohjaamme aidosti uskonasioista kiinnostuneet etsijät?
(Messun rinnalle tarvitaan pienryhmiä, Alfa-kursseja, leirejä, sielunhoitoa.)
2. Miten ihmisiä ohjataan löytämään elävä usko?
(Tästä ei tarvitse kiistellä teoreettisesti vaan ihmiset tarvitsevat selkeää ohjausta.)
3. Miten tuemme uskontaipalella alussa olevia juurtumaan Jumalan sanaan?
(Mikä on meidän seurakuntamme hengellisen kasvun prosessi ja sen keskeiset työkalut? Onko tätä mietitty? Ettei vai käy kuten kylväjävertaus varoittaa.)
4. Miten rohkaisemme uusia uskovia viemään sanomaan eteenpäin?
(Paras todistaja on juuri uskon löytänyt – ei tarvitse ensin kasvaa vaan voi kasvaa samalla.)
5. Kuka vastaa edellä mainituista asioista organisaatiossamme?
Pitkään olemme eläneet laskevien käyrien maailmassa. Seurakuntien työ on ollut systeemin pyörittämistä. Hengellisyys on ollut mukana siinä sivussa jos jotakuta on kiinnostanut. Voi olla, että pian tämä muuttuu. Ihmisiä kiinnostaa oikeasti itse asia eli Jumala – se miten hänet löytää. Mikä valtava mahdollisuus!
Timo Pöyhönen
Ps. Tiedoksi, että legendaarinen pastori ja valmentaja Mikko Aalto kertoo ti 10.9. klo 9-9:45 webinaarissa siitä, millaista on johtaa herätystä. Tule kuulolle: https://us02web.zoom.us/j/88576781386
Herätys roikkuu ilmassa
Kiinnostavia kysymyksiä Timo Pöyhösellä.
Mihin ohjaamme uskonasioista kiinnostuneet jne? Ainakaan en ohjaisi alfa-kurssille, koska se ohjaa allianssikristilliseen karismaattisuuteen fundamentalistiselta pohjalta.
Luterilaiselle teologialle rakentuvat lyhytkurssit, joihin on matala kynnys tulla vaikkapa kaverin kanssa ja mahdollisuus keskusteluun ovat varmasti hyvä idea.
Kansankirkon ulkopuolinen seurakunta VOI valitettavasti olla se paras vaihtoehto sille, joka tänä aikana etsii tukevaa kristillisyyttä ja paikkaa kristittynä kasvamiselle. Messuyhteydestä puhumattakaan. (Kuulin omakohtaisesti vähän aikaa sitten pääkaupunkiseudulle muuttaneesta nuoresta ja ei-erityisen-kansankirkkokriittisestä uskovaisesta perheestä, että ainoa jotenkin heidän uskonkäsitystään vastaava yhteisö löytyi paikallisesta luterilaisesta vapaakirkosta).
Kysyn omasta puolestani hiukan toisenlaisen kysymyksen. Meitä pappeja on jo useita vuosikymmeniä patisteltu hyvin avaraan kansankirkkoajatukseen, jossa uskoa ei kysellä eikä varmoja vastauksia anneta, ja evankelioinnin asemesta pitäisi tarjota hiljaisuuden joogaa.
Tässä mallissa, jota Timo tarjoaa meille, lähdetään nimenomaisesti siitä, että joku tulee hengelliseen herätykseen, uskoon tai haluaa peräti päästä vapaaksi uushenkisyydestä tai muusta. Miten ihmeessä me pappiparat tuollaiseen muodonmuutokseen kykenisimme? Jumalan ihmettä lukuun ottamatta.
Olen samaa mieltä Toivo L. n kanssa siitä, että seurakuntalaiset ja ihmiset ovat erilaisia. Kansankirkkomallilla on omat todelliset vahvuutensa, mutta yksittäisissä seurakunnissa on kyllä rajalliset mahdollisuudet ylläpitää keskenään kovin erilaisista teologisista malleista lähteviä toimintamuotoja. Mahtuuko esimerkiksi yhden ja saman seurakunnan sisään samanaikaisesti alfakurssi ja opetuslapseutuskoulu sekä hiljaisuuden jooga?
2.
Huomaan että kysymyksen asettelu jo antaa ymmärtää että kirkko ei voi antaa ihmiselle vaikka vastakääntyneelle sitä opetusta joka olis hyväksi eli mihin ohjataan? Kuitenkin pitkän perinteen mukaan kirkkotekstit jo itsessään opettavat seurakuntalaisia saamaan opetusta koko vuoden ja eikö seurakunta ole se paikka mistä kumpuaa opetusta esim raamattupiirin muodossa tai eikö paimen ole sitä varten että tietää laumansa tarpeet ? Ei ole sanan mukaista keksiä paikkoja vaan seurakunta tulisi kätkeä kaiken tämän että ei tarvitse kysellä ja etsiä erilaisia kanavia , koska seurakuntaan tulee tulisi tulla vastakääntyneet ja kodittomat ja kaikki jotka tahtovat syntinsä tunnustaa ja jäädä Jumalan armon alle . Yhtälö joka on pitkään jatkunut kun kansankirkko on luopunut suuresti Jumalan sanasta niin se aiheuttaa monia ,minun mielestä vääristymiä ajatteluun . En vain sitä logiikkaa ymmärrä kun moni ajattelee että kansankirkko , minun piispa , minun paimen on luopunut Jumalan sanasta ja samaan hengen vetoon en halua luopua siitä yhteisöstä . Nyt ei ole kysymys pohjimmiltaan siis kirkkorakennuksista eikä perinteestä vaan Jumalan sanasta .
Timo G. Löytyykö siis Suomesta yhteisö(j)ä, joissa tämä kokonaisuus toimii? Minulla on kyllä vastausehdotus, mutta mikä on Sinun kantasi?
Markolle!
Aina se on vajavaista , mutta kun lähtökohta on että halutaan pysyä apostolien opetuksessa ja keskinäisessä yhteydessä yhdessä syntisenä laumana alamaisena raamatun sanalle , niin se kaikki voi toteutua jo täällä ajassa vaikka se on aina vajavaista . Henkilökohtaisesti olen löytänyt lhpk seurakunnasta kodin ja olen siitä kiitollinen . Ja rukoukseni on että omassa nuoressa seurakunnassa Herra rakentaisi sitä kotia jossa kaikenikäiset voivat olla Herran siunaavien käsien alla. Yleensäkin kristitylle tulisi olla se koti , srk. Sana on lopulta se jonka kautta me saamme sen mitä sielumme kaipaa ja tarvitsee. Mielellään kuulen sinun vastausehdotuksen !
Niin lisäyksenä vielä että olen toivonut esim luterilaisella puolella että herätysliikkeet voisivat yhdessä perustaa oman kirkkokunnan , niiden kesken jotka haluavat pitäytyä Jumalan sanaan . Se olisi monelle kristitylle helpotus ja saisivat kodin jossa koko perhe voisi olla vauvasta vaariin. Monet paaluttavat kansankirkkoon kuulumisen siihen mitä herätysliikejohtajat ovat mieltä . Se näyttäytyy ulkoapäin siltä että hetki on tulossa että täytyy hypätä kansankirkon laivasta pois mutta ollaan johonkin asti ja se näyttäytyy sellaiselta että siirretään tolppia tilanteen mukaan . Ja tiedän että asia ei ole monelta kantilta katsottuna yksinkertainen , vaikka se tuntuu raamatun opetuksien ja paimen – ajattelusta katsoen helpolta . Kysymys pitäisi focusoitua nimenomaan laumaan eikä muuhun , on siis Jumalan sana ja ihmiselle tarkoitettu tie Kristuksessa ja sitä pitäisi pitää kaikkein kalliimpana asiana .En näe sitä yhtään ongelmana vaikka Suomessa olisi useampia luterilaisia kirkkoja vaan jopa rikkautena ja tärkeää olisi että se fyysisesti löytyisi läheltä kotia. Uskon myös että teologiset kysymykset joissain asioissa ja ymmärrys seurakunnasta , paimenuudesta ja itse raamatun sanan puhuttelevuus (Paavalin kirjeet) lisääntyy kun sanaa ajattelee oman seurakunnan kautta , sisältä käsin. Ainakin minulle on käynyt niin , koska herätyskritillisyydessä on usein väljä käsitys seurakunta mallista ja siitä mielestäni kumpuaa korostus henkilökohtaisesta uskosta . Seurakunnan keskeltä kaikuu kuitenkin perheen yksi usko yksi kaste, kaikki yhtä osallisena Kristuksen ruumiiseen ja vereen ja fyysisesti se on myös nähtävissä ja koettavissa
Eivät voisi. Vanhoillislestadiolaisuus – joka on lähes kaksi kertaa suurempi kuin muut herätysliikkeet yhteensä – ei taatusti lähde kimppaan minkään muun herätysliikkeen kanssa, jos kohta on ylipäänsä kirkosta edes eroamassa. Toiseksi suurin herätysliike herännäisyys ei ole kirkosta lähdössä mihinkään. Sitten ovat nämä pienemmät, joskin kovaäänisimmät liikkeet, jotka jollain aika jänteellä eroavat kirkosta.
Tarkoitan Raamattuopistoa, Kansanlähetystä ja Sleytä. Nekään tuskin eroavat niin, että liikkeiden johtajat jotain päättävät vaan siten, että jäsenet ja kannattajat äänestävä jaloillaan. Mitä nuoremmasta kannattajasta kyse, sen todennäköisimmin, koska mitään sidettä kirkkoon ei ole koskaan ollutkaan.
Lähetyshiippakunta on niin tiukasti napitettu, että sinne edellä mainitut kolme liikettä kannattajineen tuskin massamitassa mahtuvat. Ei todellakaan olisi huono juttu, jos Suomessa olisi useita luterilaisia kirkkoja.
Mitä Timo Pöyhösen aloitukseen tulee, niin siinä varmasti totta se, että jonkinlaista herätystä on ilmassa. Minun on todella vaikea kuvitella, että mikään herätys löytäisi paikkaansa kansankirkon piirissä. Ylipäänsä koko termi ”herätys” on hankala. Jonas Lagus kirjoitti joskus, että jo kaipaava usko on pelastavaa uskoa, vaikka ei mitään tunnettavia kokemuksia olisi tai varmuutta.
Hengellisyyttä on ilmassa. Mikään joogamuoto ei ole niin erikoinen, ettei se jossain määrin elähdytä tietyn ikäisiä naisia. Onko kyse ”herätyksestä”?
Millainen pitäisi kirkon olla, että se kykenisi houkuttelemaan hengellistä kaipuuta omaavia, muutoin varsin maallistuneita ihmisiä? Olisiko jumalanpalveluskeskeinen kirkko sellainen? Siis kirkko, jonka slogan on: Jumalanpalvelus on seurakuntaelämän keskus? Tuskin. Sitähän on yritetty jo neljännesvuosisata ja tulos: kirkot ammottavat tyhjyyttään ja harvojen kävijöiden keski-ikä korkea.
Entä monitouhuinen kirkko? Sellainen, joka huseeraa päiväkotilasten kerhotoiminnasta alfakerhoihin, pitää miesten saunailtoja ja naiset joogaavat hiljaisuudessa. Ja jos joku haluaa osallistua rasismin vastaiseen mielenosoitukseen tai vastustaa ilmastonmuutosta, sekin on mahdollista kirkon kulkueessa. No ei. Ei oikein kuulosta sekään herätykseltä.
Kolmas vaihtoehto on perinteisestä pietistisestä ecclesiola in ecclesiasta mallia ottavat omanhenkiset uskonyhteisöt. Ongelma on se, että ne sopivat huonosti parokiaaliseen seurakuntarakenteeseen eikä tungosta taida olla niihinkään ja niitä saattavat kohdata samat ongelmat kansankirkon liberaalin ja äänekkään laidan kanssa kuin jo monia vanhoja ja uusvanhoja herätysliikkeitä körttejä tietysti lukuunottamatta.
Timo G. Muutamat herätysliikkeiden messuyhteisöt ja LHPK sekä (vanhoillis)lestadiolainen herätysliike.
Protestanttinen maailma on suuressa määrin jakautumisen historiaa. Raamattu on läpikäynyt protestanttisessa kultuurissa erikoisen prosessin. Ensin pyhät kirjoitukset irrotettiin radikaalisti kirkon muusta traditiosta ja nostettiin korkealle sen yläpuolelle. Sitten se syöstiin alas tuosta korkeudesta ja jätettiin eksegeettien silputtavaksi.
Suomessa on jos jonkinlaista järjestöä, yhdistystä, uusia kirkkoja ja seurakuntia. Luterilainen tunnustus on myönteinen uusien luterilaisten kirkkojen perustamiselle, edellyttäen piispojen harhaoppisuutta. Luterilaisuudessa tämä jakaantuminen ei ole lähtökohtaisesti poissuljettu.
Paras tietysti olisi kaikki palaisivat oikeaan, alkuperäiseen kirkkoon, niin ei tarvitsisi perustaa mitään uutta.
Joo Kari-Matti noita kolmea lähinnä tarkoitin että voisivat löytää yhteisen sävelen. Tuo lhpk ”napitus” on jännä kuva . En osaa sanoa mitä se tarkoittaa mutta kyllä ihan laidasta laitaan on meidänkin seurakuntaan tullut väkeä ja myös ns pystymetsän ihmisiä on tullut seurakuntiimme .Ihan luterilaisen tunnustuksen mukaan mennään .Luulen että monen kuva lhpk on ilman kokemuspohjaa .
Marko! Niin aina voi miettiä vaikka ei ihmiset asioita lopulta päätä. Vanhoillislestadiolaiset on mielestäni opillisesti niin kuitenkin kaukana ns luterilaisuudesta tai Hedbergin (Suomen Luther) opetuksista että en usko . Ja käytännön tasolla kohdatessa heitä niin en ole edes uskovainen tai joku muu kristitty , voi olla että liikkeen oppi on muuttunut . Käsittääkseni yhdistymiset on eri asia kuin yhteistyö ja uskon että lhpk on valmis yhteistyöhön esim sley .sekl ja ro kanssa mutta taitaa olla enemmän vaikeuksia heillä kun ovat eri piispan kaitselmuksessa
Timo G. Itse asiassa kirkon sisäisistä herätysliikkeistä juuri vanhoillislestadiolaisuudessa siteerataan ja käytetään havaintojeni mukaan eniten Lutheria. Millä muulla herätysliikkeellä on niin selkeä armonjärjestys, jota jokainen liikkeen jäsen vieläpä osaa kyseltäessä soveltaa? Lisäksi vankka pyhäkoulu- ja raamattuluokkaperinne sekä omat kansanopistot, joissa kristillisyyttä ei peitellä? Itse asiassa VL-liikkeen poikkeamat luterilaisesta normaalidogmatiikasta palautuvat paljolti vanhaan kirkolliseen pietismiin ja Lutherin tekstien yhteen tulkintatapaan sekä tiettyjen opinkorostusten puhtaaksiviljelyyn. Se, joka saa seuroissa ”parannuksen armon” ei jää yksin kysymystensä kanssa vaan saa halutessaan vankan kristillisen opetuksen.
Tiedän oman näköalapaikkani vuoksi, että LHPK kokoaa kansankirkkoon pettynyttä väkeä eri tahoilta. Myös herätysliikkeiden jahkailuun pettyneitä kristittyjä. Toisaalta sitä kritisoidaan erityisesti matalakirkollisilta tahoilta liiasta pappiskeskeisyydestä ja konservatiivisissakin kansankirkon seurakunnissa jo vuosikymmeniä sitten käytössä olleiden palvelutehtävien sivuuttamisesta. Tiedän toki perustelut, mutta moni hämmästelee esimerkiksi tekstinlukijoiden, esirukouksen lukujoiden ja ehtoollisavustajien puuttumista. Mutta selkeä ja perusteellinen opetus sekä hyvä seurakuntayhteys kutsuvat puoleensa.
Omaa pikku seurakuntaani olen ihan tyytyväinen. Ei näe mitään syytä lähteä. En ole kuullut että kukaan muukaan olisi.
Yhteisöllisyys joka täällä on pitää porukan kasassa. Raamattuopistoa , KL ja Sleytä kannatetaan ja muita myös.
Järjestöt voivat ottaa etäisyyttä kirkkoon, mutta se ei tarkoita sitä, että kirkosta lähtisi jäsenet kävelemään. Miksi oikeastaan pitäisi?
Kari-Matti ja Timo G. Pari ajatusta. Yksi perusongelma lienee siinä, että kaikki herätykset ja herätysliikkeet ovat kauan sopineet kansankirkon sisään. Nyt olemme tilanteessa, jossa herätysliikkeiden valtaosa on eriytynyt paitsi toisistaan myös kansankirkosta, kukin eri tavoin. Siksi yhteisen sävelen löytäminen on työn ja tuskan takana.
On onnetonta, jos pienessä maassa syntyy monia luterilaisia vapaakirkkoja, jotka opillisesti ovat lähellä toisiaan, mutta eivät keskinäisiltä eroiltaan kykene muodostamaan yhtenäistä ”tunnustuskirkkoa” milloin mistäkin syystä. Esimerkiksi Suomen ikärakenteeltaan nuorimmassa kylässä, Pedersören Lepplaxissa, on tällä hetkellä neljään eri luterilaiseen kirkkoon tai sellaisen esivaiheeseen kuuluvia lestadiolaisia.
Tosiasia lienee, että kansankirkko pitänee asemansa niin kauan kun jäsenkato ei kiihdy: hitaaseen pienenemiseen sopeudutaan, mutta nopeat muutokset voivat romahduttaa kansankirkon äkillisesti. LHPK on toistaiseksi elinvoimaisin luterilainen vaihtoehto, mutta sen sinänsä hyvin perusteltu teologia ja siitä seuraavat käytännön ratkaisut tuntuvat vierastuttavan monia. Rajalinja tuntuu suuressa määrin noudattelevan perinteistä ”korkeakirkollisuuden” ja ”matalakirkollisuuden” eroa, mutta myös muita opillisia kysymyksiä.
Joo varmaan pienellä paikkakunnalla monta seurakuntaa mikäli ei ole jäseniä tarpeeksi ei ole hyvä ajatus . Kuitenkin en usko että seurakuntalaisille sillä on merkitystä onko oma Srk jotain suurempaa tai pienempää kirkkokuntaa. Se ”puolue ” ajattelu on mielestäni syntynyt siitä samasta juuresta mistä herätysliikkeet on syntyneet tai siitä on seurannut me ja te . Ja ekumeniaa sitten yritetään näennäisesti tehdä unohtaen ne tärkeimmät asiat . Luterilainen voi mielestäni hyvin kokea yhteyttä monien myös ei luterilaisten kanssa mutta ekumenia on teennäistä . Koska ristiinnaulitun kuvan edestä josta avautuu luterilaisuudelle kaste , ehtoollinen , pyhitys , sovitus ja lunastus ei oikein löydy yhteistä monen kirkkokunnan kanssa ainakaan kaikista asioista . En olisi huolissaan jos kehitys kulkisi useampaan luterilaiseen kirkkokuntaan , lähellä oleva luterilainen Srk vois olla lähellä asuville se koti. Jokainen seurakunta on oma yksikkö paimenen kanssa ja jokainen on omanlainen vaikka oppi on sama .
Timo G. Joo, papin näkökulmasta monien seurakuntien syntyminen synnyttää ainakin täällä päin joukon mielenkiintoisia ongelmia: miksi kirkosta eronnut LHPK-lainen ei kelpaa virallisesti kummiksi, häntä ei voida konfirmoida kavereiden kanssa kansankirkossa eikä häntä voida vihkiä avioliittoon kirkkoon kuuluvan kanssa?
Ainakin osa Pietarsaaren seudun ruotsinkielisestä lestadiolaisuudesta on jättämässä kansankirkon jollakin aikataululla. Ja keskeisenä syynä siihen, että tämä projekti ei kanavoidu LHPK:aan on liikkeen oma matalakirkollis-luterilainen pietismi, vahva omaleimaisuus ja perinne, että oma rukoushuone on se varsinainen seurakunta eli församling. Koska mitään keskusjohtoa ei ole, osa lestadiolaisista on myös löytänyt tiensä LHPK:aan. Mutta myös perinteisiin vapaakirkkoihin on vetoa.
Pettymys kansankirkkoon ei siis välttämättä ollenkaan kanavoidu luterilaisuuteen vaan se voi myös jossakin määrin kanavoitua jo olemassa oleviin vapaisiin suuntiin.
Aluksi Kari-Matille kun hän esitti kolme vaihtoehtoa. Olisko asia paljon yksinkertaisempi kun vaan halutaan noudattaa luterilaisia tunnuskirjoja ja sitä jumalanpalveluskaavaa joka todistettavasti juontuu alkuseurakunnan perinteestä , jos joku on eri mieltä niin voisi nimetä mikä osa sieltä pitäisi ottaa pois . Herra on luvannut huoneen rakentaa . Markon kommentteihin että en tunne rannikon esikoislestadiolaisten tilannetta vaikka olen jutellut niiden kanssa jotka ovat tulleet kirkkoomme . Se että vanhoillislestadiolaiset olisivat opissa luterilaisia niin olen kyllä pitkän kokemuksen mukaan eri mieltä . Vaikkakin he siteeraavat paljon lutheria , on kaste ja perisyntikäsitys , suhde oman liikkeen ulkopuolisiin jne . Mutta heiltä on myös muilla opittavaa yhteisöllisyydestä ja talkoohengestä . En ole päässyt perille mitä lhpk pappiskeskeisyys tarkoittaa ? Tai vapaaehtoistyö? Ajattelen että nimenomaan lhpk seurakuntalaiset ja pappi on toisella puolella ja Kristus toisella puolella . Onko se muissa kirkoissa näin? Tai vapaaehtoisia esim meidän pienessä seurakunnassa on liki parikymmentä . Ja kyllä evankeliumitekstejä lukee meillä myös maallikot . Onko nyt niin että joku heittää ”käsityksiä” vaikka ei ole edes tutustunut seurakuntiin . Se että halutaan olla uskollisia raamatulle , niin olisi hyvä tutkia asiaa jos joku käytäntö on vieras tai ei tunnu oikealta . Kyllä kirkkomme papit ovat valmiina vastaamaan kysymyksiin ; miksi teillä näin jos joku mieltä askarruttaa .