[Arkistojuttu] Todennäköisesti niin kauan kuin ihminen on uskonut korkeampiin voimiin, henkiin, jumaliin tai Kolmiyhteiseen Jumalaan, hän on myös tuntenut tarvetta ja velvollisuutta osoittaa uskoaan tietynlaisilla menoilla.
Uskonnon maailmassa tuhansia vuosia vanha on tapa kerääntyä yhteen: temppeleihin, pyhäkköihin ja kirkkoihin, kohtaamaan sitä, mitä kunnioitetaan ja palvellaan, uhraamaan eli tarjoamaan korkeammille voimille jotakin arvokasta, saamaan menestystä ja voimia elämässä jaksamiseksi.
Varsinkin kristinuskon todeksi eläminen on sekä yksilön sisäinen että myös yhteisöllinen asia. Jumalanpalvelusta, messua, onkin teologisesti luonnehdittu seurakunnan elämän keskukseksi.
Mitä keskuksesta sitten lähdetään hakemaan?
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Katekismuksen mukaan ”pyhäpäivän jumalanpalvelus on kohtaamispaikka, jossa Jumala itse puhuu meille ja me hänelle”. Sama uskonoppimme käsikirja jatkaa: ”Alttari on Jumalan läsnäolon paikka, jonka ääreen kristillinen seurakunta kokoontuu rukoilemaan ja kiittämään Jumalaa, kuulemaan hänen sanaansa ja vastaanottamaan ehtoollisen sakramentin. Yhteisestä jumalanpalveluksestamme saamme voimaa elämäämme ja toimintaamme. ”Vielä: ”Voimme tunnustaa syntimme Jumalalle yhteisessä jumalanpalveluksessa, henkilökohtaisessa ripissä tai hiljaisessa rukouksessa.”
Edellistä eli luterilaista tiukempi on Katolisen kirkon katekismus: ”Kirkko velvoittaa uskovat osallistumaan jumalalliseen liturgiaan sunnuntaisin ja juhlapäivinä ja ottamaan eukaristian vastaan parannuksen sakramentissa valmistautuneina ainakin kerran vuodessa, pääsiäisaikana, mikäli mahdollista. Kirkko suosittelee kuitenkin painokkaasti, että uskovat ottavat pyhän eukaristian vastaan sunnuntaisin ja juhlapäivinä tai vieläkin useammin, jopa päivittäin.”
Jumalanpalvelukseen osallistumisen siis pitäisi olla kristitylle mieluinen ja tarpeellinen asia. Edesmenneen jumalanpalveluksen teologiaa tutkineen professori Heikki Kotilan mukaan onkin niin, että ”yhteinen jumalanpalvelus on alusta asti kuulunut kristittyjen elämään. Se on eräänlainen itsestäänselvyys.”
Messusta voisi sanoa myös virren 174 sanoin: ”Vielä Herra kutsut meitä, vielä sanaa saarnataan. ”Messuun kokoontuva seurakunta ei siksi ole mikä tahansa väenkokous.
Messu on Pyhän Jumalan kohtaamista
Mikä on messun teologia? Kristillisen jumalanpalveluksen erilaisia funktioita ovat sinänsä yleisuskonnolliset teemat: yhteys Jumalaan ja toisiin uskoviin, rukous, ylistys, kiitos, uhraaminen ja uskon vahvistaminen.
Kristittyjen jumalanpalveluksen kaukaisena taustana on muinainen juutalainen uskonnon harjoittaminen: sekä Jerusalemin temppelin kultti että synagogahartaus. Tämä on luonnollista, voihan koko kristinuskoa luonnehtia juutalaisuudesta ulos kasvaneeksi Jumala-uskon uudelleentulkinnaksi.
Radikaali ero juutalaisuuteen syntyi suhtautumisessa Jeesukseen, joka kristinuskossa uskotaan ihmiseksi tulleeksi Jumalan Pojaksi. Hänen uhrikuolemansa oli lopullinen uhri, jonka jälkeen muita uhreja ei enää tarvita. Kristillisen jumalanpalveluksen teologinen sisältö on pitkälti juuri uskoa Jeesukseen syntien sovittajana ja ylösnousseena Herrana.
Näistä juurista kohoaa jumalanpalveluksen teologia. Varhaisimpia Raamattuun tiivistyneitä kristillisen jumalanpalveluksen elementtejä on Filippiläiskirjeen (2:5–11) Kristus-hymni, jota pidetään mahdollisesti liturgisessa käytössä olleena uskontunnustuksena.
Niin läntiseen kuin idän kirkon jumalanpalvelukseen on kahden vuosituhannen aikana tiivistynyt liturgisen hahmon saanutta uskon kieltä: puhetta, musiikkia, eleitä, kuvia ja muuta symboliikkaa.
Kaikki nämä ovat teologisen ajattelun tulosta ja samalla uskon todeksi elämistä yhteisössä. Messussa on hyvin vähän sattumanvaraista tai sellaista, joka kokonaisuuden muuttumatta voitaisiin yhtä hyvin jättää poiskin. Messun osilla on tarkoitus.
Jumalanpalvelus kuvastaa samaa uskon todellisuutta, josta kristinuskon opillisen sisällön erittelykin nousee. Jumalanpalvelus on kristinuskon kultti.
Kristittyjen uskon perimmäinen kohde, kolmiyhteinen Jumala, on tuonpuoleinen ja inhimillisten aistien ulottumattomissa. Messussa uskon kohdetta pyritään kohtaamaan siten kuin se uskovalle ihmiselle on mahdollista. Koska ihmiskieli on aistiemme tavoin rajallinen, jumalanpalveluksen sisältö pukeutuu paljolti symboliikkaan.
Tärkeä osa jokaista luterilaista messua ja sen teologiaa ovat virret, joihin tässä ei kuitenkaan perehdytä tarkemmin.
Messu jakaantuu neljään osaan
Läntinen messu, jota käyttävät pienin muunnelmin esimerkiksi roomalaiskatolinen kirkko, Pohjoismaiden luterilaiset kirkot ja Englannin kirkko, jaetaan tavallisesti neljään pääosaan.
ENSIMMÄINEN OSA eli johdanto-osa aloittaa messun ja valmistaa seurakunnan Jumalan sanan kuulemiseen ja ehtoollisen viettämiseen. Jumalanpalvelus alkaa papin lausuessa sanat ”Isän ja Pojan ja Pyhän
Hengen nimeen”. Sanoissa ja samanaikaisesti tehtävässä ristinmerkissä tiivistyy, kenen nimessä ja kenen edessä kokoontuva seurakunta on.
Muita johdanto-osan messun ydinsanomaa varten valmentavia osia ovat esimerkiksi seurakunnan ja papin vuorotervehdys, synnintunnustus, synninpäästö ja rukous.
Vuorotervehdyksen teologian voi tiivistää siihen, että pappi ja seurakunta siunaavat toisensa Herran läsnäoloa toivottamalla. Tässä kuvastuu se, että jumalanpalveluksen liturgian toimittaminen ei ole vain papin, kanttorin, suntion ja mahdollisten avustajien asia: asialla on koko seurakunta, kansa. Viran julkista toimittamista tarkoittava sana liturgia tuleekin alun perin kreikan kielen termeistä laos ergon, kansan työ.
Rippi eli synnintunnustus ja synninpäästö merkitsevät sitä, että pahoja ajatuksia, sanoja ja tekoja on pyydettävä anteeksi ennen ehtoolliselle osallistumista.
MESSUN TOINEN OSA, sanaosa, koostuu kristinuskon perustekstin Raamatun lukemisesta ja sitä selittävästä saarnasta. Nykyisin Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on tapana lukea joka sunnuntai ja pyhäpäivä etukäteen määrätyt lukukappaleet Vanhan testamentin kirjoista sekä Uuden testamentin kirjeistä ja evankeliumeista. Joku niistä on myös saarnan pohjateksti.
Saarnan pitämisen syy on evankeliumin eli hyvän sanoman julistaminen ja seurakunnan yhteisen uskon vahvistaminen. Onpa siinä mukana opetus- ja todistusfunktiokin: pappi ei saarnaa itsestään, mutta hän puhuu tietysti oman persoonansa kautta.
Saarnan jälkeen seurakunta lausuu uskontunnustuksen. Molemmat luterilaisen kirkon messussa käyttämät uskontunnustukset – apostolinen ja Nikean – ovat varhaiskirkossa syntyneitä, tiettyjä asioita korostavia ja toisia poissulkevia uskon sisällön kiteytymiä.
Messun sanaosan päättää yhteinen esirukous, jossa seurakunta rukoilee niin kirkon, kansan, ajankohtaisten asioiden kuin yksilöiden, sairaiden ja kuolleidenkin puolesta.
MESSUN KOLMAS OSA, ehtoollisosa, on kaikkein omaperäisimmin kristillisen kultin osa. Samalla se on messun ydin, uskovan yhdistyminen ylösnousseeseen Herraan.
Ehtoollista edeltävä eukaristinen rukous eri osineen ikään kuin ”nykyistää” seurakunnalle ensimmäisen ehtoollisen, jonka Jeesus vietti oppilaidensa kanssa kiirastorstaina ennen vangitsemistaan ja oikeudenkäyntiään. Kristillisen ehtoollisen taustana on siis aivan tavallinen ilta-ateria, joka Jeesuksen sanojen ja uhrin kautta sai uuden merkityksen.
Varsinkin ehtoollisen asetussanojen katsotaan teologisesti luovan sakramentin, eli pyhittävän leivän ja viinin. Prefaatiorukous liittää myös seurakunnan taivaalliseen jumalanpalvelukseen ja jo poisnukkuneisiin polviin. Ennen ehtoollisen nauttimista luetaan myös Isä meidän -rukous.
Teologisesti ajatellen ehtoollinen luterilaisessa kirkossa merkitsee Kristuksen todellista läsnäoloa ehtoollisaineissa, leivässä ja viinissä. Kyseessä ei siis ole vain muistoateria. Ehtoollinen vaikuttaa myös syntien anteeksi saamiseen.
KOKO MESSUN VIIMEINEN OSA, päätösosa, on lyhyt. Se koostuu rukouksesta, seurakunnan siunaamisesta ja lähettämisestä arkeen. Sanat ”lähtekää
rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten” kuvaavat teologisesti hyvin sitä, että kristityn vaellus ja kutsumus toteutuvat enimmäkseen messun ulkopuolella, perhe-elämän, työn ja muun toiminnan piirissä.
Siellä odottavat myös elämän kiusaukset, vaivat ja murheet. Mutta säännöllinen messussa käyminen auttaa kristittyä kantamaan omaa ja toisten ristejä nimenomaan arjen keskellä.
Kirjallisuutta:
Evankeliumikirja ja Jumalanpalvelusten kirja. Kirkkopalvelut, 2000; Katekismus. Suomen evankelis–luterilaisen kirkon kristinoppi. Edita, 1999; Katolisen Kirkon Katekismus. Katolinen Tiedotuskeskus, 2005; Heikki Kotila:
Liturgian lähteillä. Johdatus jumalanpalveluksen historiaan ja teologiaan. Kirjapaja 2004; Messusta yhteisöksi. Puheenvuoroja ja käytäntöjä. Karas-sana Oy, 2012: Palvelkaa Herraa iloiten. Jumalanpalveluksen opas. Kirkkohallitus, 2009; Yrjö Sariola:
Jumalanpalveluksen käsikirja. Kirjapaja 2001.
Juttu on julkaistu aiemmin Kotimaa Suolassa 2/2013