Elokuun puolivälissä (15.8.) vietetään ortodoksisen kalenterin mukaan Marian kuolonuneen nukkumisen eli uspenie-juhlaa ja katolisen kalenterin mukaan Marian taivaaseenottamisen eli assumption juhlaa. Löytyypä vielä 1600-luvun Saksastakin luterilaista kirjallisuutta, jossa viitataan Marian taivaaseenottamisen juhlaan. Amerikan luterilaisilla on tuona päivänä liturgisessa kalenterissa juhla ”Maria, Jumalamme äiti”. Meillä nimipäiväkalenterissa on mm. Marjan j:llä ja Marjutin nimipäivä tuona päivänä. Taannoin eräs blogini lukija pyysi kirjoittamaan ekumeenisesti Mariasta kirkon äitinä. Tämä blogi yrittää vastata tuohon pyyntöön.
Luterilaisuudessa Maria ei ole kovin keskeisesti esillä yleisesti ottaen, vaikka onhan meillä Marian ilmestyspäivä lähellä sen perinteistä ajankohtaa 25.3. ja neljäntenä adventtina joulun odotusta tarkastellaan odottavan äidin Marian näkökulma huomioon ottaen. Ristin tien pysäkkien seuraaminen paastonaikana lienee jonkin verran tuonut esiin stabat mater dolorosa-, kärsivän Marian näkökulmaa meillä. Lauletaanpa meillä myös luterilaisessa kirkossa nykyään Ave Maria -sävellyksiä ja hetkirukouksissa on Marian kiitoslaulu Luukkaan evankeliumin alusta iltarukouksen eli vesperin yhteydessä. Jonkin verran Madonna-aiheisia ikonejakin käytetään ja maalataan.
Läntisen kristikunnan perinnettä laajemmin ajatellen esimerkiksi Helsingin katolisen hiippakunnan sivuilla todetaan: ”Kirkko kunnioittaa Neitsyt Mariaa aivan erityisellä tavalla, mutta erottaa ehdottomasti toisistaan kenelle tahansa pyhälle ihmiselle osoitettavan kunnioituksen (dulia) vain Jumalalle osoitettavasta palvonnasta (latria).” Tunnetuimmat Maria-teemaiset rukoukset ovat varmaankin Terve, Maria ja Taivaan kuningatar.
Terve, Maria, kuuluu suomeksi: ”Terve, Maria, armoitettu, Herra sinun kanssasi. Siunattu sinä naisten joukossa ja siunattu kohtusi hedelmä, Jeesus. Pyhä Maria, Jumalan äiti, rukoile meidän syntisten puolesta nyt ja kuolemamme hetkenä. Aamen.” Taivaan kuningatar taas kuuluu: ”Taivaan kuningatar, iloitse, halleluja, sillä hän, jota sait kantaa, halleluja, nousi kuolleista sanansa mukaan, halleluja. Rukoile puolestamme Jumalaa, halleluja.” Näissä ei nähdäkseni ole luterilaisestakaan näkökulmasta niin kovin paljon vierautta, koska niissä ei korosteta Marian asemaa välittäjänä. Niissä iloitaan raamatullisen Marian kiitoslaulun tapaan siitä, että Maria on saanut armon kantaa kohdussaan Jumalan Poikaa, joka nousi kuolleista ”sanansa mukaan”. Pyydetään kuitenkin häntä rukoilemaan puolestamme, mikä ei ole luterilaisille tavanomaista.
Luterilaisissa tunnustuskirjoissa Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa todetaan kohdassa 21 Pyhien avuksihuutaminen: ”Vaikka myöntäisimmekin sen, että autuas Maria rukoilee kirkon puolesta, tokkopa hän ottaa sielut turviinsa kuoleman hetkellä, tokkopa voittaa kuoleman ja tekee eläväksi? Mitä Kristus sitten tekee, jos tämä on autuaan Marian työtä? Vaikka Maria onkin kaikkien suurimpien kunnianosoitusten arvoinen, ei hän sentään halua itseään pidettävän Kristuksen veroisena, vaan pikemmin hän tahtoo meidän katselevan antamaansa esikuvaa ja noudattavan sitä. Yhtä kaikki on ilmeinen tosiasia, että autuas Neitsyt on kansanuskomuksessa suorastaan astunut Kristuksen sijaan. Häntä ihmiset huutavat avuksi, hänen armahtavaisuuteensa he luottavat, ja hänen avullaan he yrittävät lepyttää Kristusta, aivan kuin Kristus ei olisikaan sovittaja vaan ainoastaan kauhistuttava tuomari ja kostaja.”
Tästä voimme nähdä, että on kaikesta huolimatta itsestään selvää, että myös luterilaisissa tunnustuskirjoissa Jumalansynnyttäjä Neitsyt Maria on autuas ja että on mahdollista myöntää se, että Maria rukoilee kirkon puolesta. Myös luterilaisissa tunnustuskirjoissa Mariaa kunnioitetaan aivan erityisesti: ”Maria [on] kaikkein suurimpien kunnianosoitusten arvoinen.” Kritiikki kohdistuu sellaista käsitystä kohtaan, että Maria ikään kuin syrjäyttäisi Kristuksen, että hänestä tehtäisiin vastoin tahtoaan Kristuksen veroinen. Todettakoon, että tällaista käsitystä tuskin kukaan haluaakin edustaa missään kirkossa. Toinen asia on se, että mielikuvat voivat olla monenlaisia, ja siihen vaikuttaa se, mihin hurskauselämän muotoihin itse kukin on tottunut.
Ekumeenisissa keskusteluissa on havaittu, että roomalaiskatolisen kirkon virallisissa liturgisissa rukouksissa ei ole rukousta, joka olisi osoitettu Marialle, mutta sen sijaan on epävirallisia kuten juuri ”Terve, Maria”. Katolisessa traditiossa pidetäänkin hyvänä ja hyödyllisenä pyhien ja Marian huutamista avuksi (Lutheran and Catholics in Dialogue VIII, art. 95). Silti se, että ei rukouselämässään suosi pyhimyksiä tai Mariaa, ei katoisesta näkökulmasta ole este hengelliselle yhteydelle. Augsburgin tunnustuksen puolustus valittaa 1500-luvun kontekstissa sitä, että pyhien avuksihuutaminen esitetään vaatimuksena, mutta ainakaan enää se ei sitä ekumeenisten dialogien mukaan ole. Toinen asia on, millaista rikkautta ja rohkaisua myös meille luterilaisille voisi tuoda esikuvallisten ja rohkaisevien ihmisten muistaminen nykyistä järjestelmällisemmin. Mm. Amerikan luterilaiset (ELCA) ovat tähän vastanneet liturgisen kalenterin kautta, jossa etsitään rohkaisua myös ennen meitä eläneiden, jollakin tapaa uskoa rohkaisevien kristittyjen, pyhien elämästä.
Vuonna 1992 Amerikan luterilaisten ja katolilaisten keskusteluissa ”The One Mediator, the Saints, and Mary” löydettiin aiempaa syvempää yhteisymmärrystä, mutta ei täyttä yksimielisyyttä pyhien ja Marian rukoilemisesta. Katolinen dialogin osapuoli ei pitänyt tähän liittyvää rukouskäytäntöä vahingollisena ja vakuuttivat, että väärinkäytöksiin on puututtu ja että Kristuksen ainutkertainen Välittäjänä toimiminen ihmisen ja Jumalan välillä on juuri yksi kriittinen testikysymys väärinkäytöksiä paikallistettaessa. Dialogiin osallistuneet luterilaiset eivät pitäneet käytäntöjä kirkkoja jakavina, kunhan pyhien tai Marian rukoileminen jätetään vapaasti harkittavaksi ja jätettäisiin vapaus pidättäytyä käytännön omaksumisesta (art. 97).
Amerikkalaisissa oppikeskusteluissa on myös todettu, että katolisesta näkökulmasta Marian armo ei ole mitään muuta kuin ilmausta ja heijastusta Kristuksen itsensä armosta (art. 99). Katoliset eivät dialogin osallistujien nykyään myöskään juuri puhu Marian taivaallisesta ”välittäjän” roolista muuten kuin viitatessaan hänen rooliinsa taivaallisena esirukoilijana Poikansa kanssa. Toisenlaisiakin näkemyksiä tosin esiintyy.
Luterilaisesta näkökulmasta on hyvä muistaa, että myös Luther hyväksyi jossain muodossa katolisen perinteen opettamat ajatukset Marian tahrattomasta sikiämisestä ja taivaaseen ottamisesta. Maalaisuskolla ajatellen olisi aika erikoista, jos Jumalansynnyttäjä ei olisi autuaasti poisnukkunut eli vähintäänkin autuaassa levossa odottamassa uuden taivaan ja maan luomista Kristuksen palatessa takaisin. Jos näin ei olisi, ei kenelläkään muullakaan ilmeisesti olisi toivoa. Olisi myös vaikea ajatella, että jumalanvastainen henkilö olisi nöyrästi ottanut tehtäväkseen synnyttää Pyhästä Hengestä siinneen lapsen luottaen Jumalan huolenpitoon – syntihän on ytimeltään itsekeskeisyyttä ja jumalanvastaisuutta. Siihen oli syynsä, että Maria valittiin tehtävään ja jonkinlaista konkretiaa, havainnollisuutta ja samaistumisen helpottamista myös luterilainen hurskauselämä tarvitsee. Mariaa ei ole syytä unohtaa, ja hänen kunnioittamisensa voisi mielestäni olla näkyvämpää luterilaisuudessa. Liiallinen abstraktius ei ole hyväksi, vaikka myöskään Kristuksen ansio ei saa hämärtyä.
Erityinen luterilainen painotus on Marian uskon, nöyryyden, kuuliaisuuden, ansiottoman lahjan ja suureen tehtävään kypsymisen ei-miksikään tekemisen kautta korostamisessa – ristinteologisesti. Marian kutsumuksessa risti, ihmiseksitulo ja ylösnousemus mutta myös Kristuksen taivaaseen astuminen ovat yhtä lailla todellisuutta, valot ja varjot, oma voimattomuus ja omien voimien ja mahdollisuuksien valjastaminen suurempaa, suorastaan kaikkein suurinta tarkoitusta, kosmista tehtävää varten.
On selvää, että tapahtuneen historian valossa Marian osuus on korvaamaton. Ei ole kuin yksi Maria ja ilman häntä ei olisi toteutunutta pelastushistoriaa. Se ei ollut pohjimmiltaan hänen ansiotaan, mutta hänen luottamuksensa ja kuuliaisuutensa osoitti, että suuret asiat ovat mahdollisia sille, joka uskoo. Ei niin, että voisi kerskailla vaan niin, että toivo, ilo ja rakkaus ovat päällimmäisiä, vaikka niitä yritetäänkin voimakkaasti hajottaa ja painaa alas. Usko, luottamus ja kuuliaisuus voivat luovasti muuttaa maailmaa, kun olemme avoimia Jumalan mahdollisuuksille. Voitto tuli, vaikka verta, hikeä ja kyyneliä tarvittiin ja edelleen joskus tarvitaan.
Jos kirkolla on isiä, on sillä myös äitejä, hengellisiä äitejä. Heidän joukossaan on Marialla erityinen paikka ja kunnia. Siinä mielessä hän on kirkon äiti – toki myös siinä mielessä, että hän kantoi ja synnytti Jeesus-lapsen, jonka ruumiin jäseniä kirkon jäsenet ovat. Maria on kirkon äiti lupauksen, uskon ja kuuliaisuuden kautta saatuaan armon ja lahjan kautta, johon sisältyi myös raskas tehtävä ja vastuu. Samalla tavoin kirkon yksittäiset jäsenet saavat Pyhän Hengen sanan kohdussa ja veteen sulautuneen sanan kautta kasteessa. He ovat tätä kautta synnytettyjä ja kirkon jäseneksi otettuja ja saavat lahjan ja tehtävän Kristuksen jalanjäljissä ja kantamana. Kuvaannollisesti mutta myös konkreettisesti voidaan sanoa kirkkoäidin kantavan hengellisesti armonvälineiden ja kristittyjen yhteyden kautta. Maria antaa vähintäänkin symbolista ja emotionaalista tukea puheelle kirkosta lämpimänä yhteisönä, joka heijastaa myös äidin rakkautta Jumalan rakkauden kanavana. Se toteutuu Sanan ja sakramenttien kautta kirkossa, joka on syvimmältään Kristuksen ruumis ja Pyhän Hengen temppeli – Jumalan perheväkeä.
Tomi K,
Kiitos ajankohtaisesta blogista, jossa on asiaa!
Voimme pyytää esirukousta maallista elämää yhä eläviltä lähimmäisiltämme. Miksi emme siis edesmenneiltä pyhiltä? Heitä ovat Kirkon monet pyhät ja ensimmäisenä Maria Jumalanäiti. Ehkä Kirkosta eronneet ryhmätkin voivat löytää pyhät ihmiset ja samalla palata Kirkon opetukseen muutenkin.
Blogistilta huomionarvoisia näkemyksiä. Pyhätkin työntyvät pikkuhiljaa luterilaiseen traditioon ja näin palataan alkujuurille. Synkiä pilviä on kuitenkin vielä voitettavana luterilaisessa traditiossa.. Martti Chemnitz joka oli Braunschweigin superintendentti ja yksi Yksimielisyyden ohjeen tekijöistä. Häntä pidetään luterilaisen uskonpuhdistuksen toisen sukupolven kenties merkittävimpänä teologina kirjoittaa varsin happamasti https://luterilainenortodoksia.wordpress.com/wp-content/uploads/2016/03/chemnitz-pyhien-avuksihuutamisesta.pdf.
Luterilaisuuden kritiikki 1500 luvulta alkaen katolisia väärinkäsityksiä kohtaan voi olla osittain aiheellista, tai fantasiaa. Luterilaiset tunnustuskirjat ovat osasyy varhaiskirkon tradition hylkäämiseen. Syy on siinä, että esitetään voimakas kritiikki katolisia käytänteitä vastaan ( joka voi olla aiheellistakin) mutta samalla irroitetaan koko kilvoittelu traditio patristisista lähteistä. Luodaan siis jotakin omaperäistä ja uutta traditiota. Ja tämä näkyy luterilaisuudessa kautta linjan. Pienet maininnat mitä blogissakin tulee esille, niillä ei ole tosiasillaista merkitystä. Pääpaino on tuossa Martti Chemnitz näkemyksessä. Luterilaisilla on siis vielä paljon matkaa kuljettavana varhaiskirkon uskonopillisiin näkemyksiin. Mikä merkitys uskon elämälle on kuolleilla pyhillä ihmisillä, Jeesuksen äidillä Neitsyt Marialla ja minkä muodon ne saavat liturgisissa käytänteissä ja omassa rukouselämässä.
Kiitos blogistille hienosta nostosta.
”Mikä merkitys uskon elämälle on kuolleilla pyhillä ihmisillä, Jeesuksen äidillä Neitsyt Marialla ja minkä muodon ne saavat liturgisissa käytänteissä ja omassa rukouselämässä.”
Käytänteet nousevat Raamatusta, itse Jeesuksen käskyistä, joka on Seurakunnan pää. Jeesus, Raamattu kertoo selkeästi käytänteet jotka ovat Jumalan meihin asettaman rakkauden (agape) toiminta-todistus.
Hyvä Reijo M,
Kannattaa tutustua sola ecclesia -periaatteeseen (Kirkko yksin) ( https://aamunkoitto.fi/blogi/tutkimuksellisia-loytoja-raamatusta-kasikirjoituksista-ja-kirkosta ). Kirkko on keskiössä ja Raamattu on Kirkon opetusta, ei niin että jokainen voi oman järkensä mukaan alkaa tulkita tekstejä ja luoda omia tulkintoja, mikä johtaa lahkoutumiseen. Tästä lahkoutumisesta on varoittavana esimerkkinä kymmenettuhannet erilaisten saarnaajien perustamat (protestanttiset)lahkot.
Kirjoitin tästä ”kirkko” määreestä. Se on todella keskiöissä sakramentalisessa opissa.
Ei ole ongelmallista löytää mikä on Raamatun keskiö. Se on pelastus eli uskoontulo Jeesuksen kautta, Vanhasta Testamentista tähän päivään asti.
Se oppi on Kirjoitusten punainen lanka. Tuo uskoontulo, on synnyttänyt paikallisia seurakuntia, niinkuin jo heti ensimmäisenä vuosisatana. Ne lisääntyivät ja järjestäytyivät Jumalan Hengen vaikutuksesta.
Blogin teemaan sopii Ortodoksi kirkon päivän teksti
Päivän synaksario, Jumalansynnyttäjän Neitsyt Marian kuolonuneen nukkuminen;
”Kun Kristus katsoi hyväksi kutsua äitinsä luokseen, Hän lähetti ylienkeli Gabrielin ilmoittamaan siitä kolme päivää aikaisemmin: ”Älä pelkää vaan iloitse, sillä sinä siirryt ikuiseen elämään.” Jumalanäiti otti uutisen iloiten vastaan ja meni Öljymäelle rukoilemaan, niin kuin hänellä oli tapana. Öljymäen puut kunnioittivat häntä taivuttamalla oksansa häntä kohden.
Rukoiltuaan Kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä palasi kotiinsa Siionin vuorelle, missä hänen sanotaan asuneen pyhän Johannes Teologin luona. Kun hän meni sisälle, talo alkoi yhtäkkiä vavista. Hän kiitti Jumalaa, pyysi sytyttämään lampukat ja kutsui koolle sukulaisensa ja ystävänsä. Hän valmisti itse kuolinvuoteensa ja käski tekemään kaikki valmistelut hautaustaan varten. Kun hän paljasti naisille uutisen lähdöstään taivaaseen, hänen ystävänsä alkoivat itkeä ja valittaa ja pyysivät Mariaa, että tämä ei jättäisi heitä orvoiksi. Hän rauhoitti heitä sanoen, että vaikka hän menisi taivaaseen, hän edelleenkin suojelisi heitä ja koko maailmaa rukouksillaan. Naiset lakkasivat itkemästä ja kiiruhtivat aloittamaan hautausvalmisteluja. Maria pyysi antamaan ainoat omistamansa kaksi viittaa köyhille leskille, jotka olivat hänen ystäviään.
Tuolloin talo tärisi uudelleen ja täyttyi pilvistä, jotka toivat mukanaan apostolit muista maista, joissa he olivat olleet lähetysmatkoilla. Heidän myötään koko kirkko oli mystisesti läsnä viettämässä Jumalanäidin hautausjuhlaa. Apostolien lisäksi paikalle tuli piispoja kuten pyhät Hieroteos (4.10.), Dionysios Areopagita (3.10.) ja apostoli Timoteus (22.1.). Kyynelsilmin he sanoivat Jumalanäidille: ”Jos sinä jäisit maailmaan ja eläisit meidän keskuudessamme, se lohduttaisi meitä, mutta kun kerran on sinun Poikasi ja meidän Opettajamme tahto, että sinut otetaan taivaaseen, me itkemme ja valitamme. Iloitsemme kuitenkin siitä, mitä sinulle tapahtuu.” Jumalanäiti vastasi: ”Minun Poikani ja Jumalani opetuslapset ja ystävät, älkää muuttako minun iloani suruksi vaan haudatkaa minun ruumiini ja jättäkää se siihen asentoon, johon asetun kuolinvuoteellani.”
Sitten saapui apostoli Paavali, Kristuksen ”valittu ase”. Hän heittäytyi Jumalansynnyttäjän jalkojen juureen kunnioittaakseen häntä ja sanoi: ”Iloitse, Elämän äiti ja minun saarnojeni kohde, sillä vaikka en koskaan nähnyt Kristusta lihassa, näen Hänet nähdessäni sinut.”
Hyvästeltyään kaikki läsnäolijat Kaikkeinpuhtain asettui kuolinvuoteelleen ja rukoili Poikaansa koko maailman rauhan puolesta. Sitten hän siunasi apostolit ja piispat ja hymyillen antoi rauhallisesti valoa kirkkaamman sielunsa Poikansa ja Jumalansa käsiin, joka oli saapunut yhdessä ylienkeli Mikaelin ja enkelijoukon kanssa noutamaan sitä. Hän kuoli ilman kärsimystä ja ahdistusta aivan niin kuin oli synnyttänytkin ilman tuskaa. Tämän oletetaan tapahtuneen yksitoista vuotta Kristuksen ylösnousemuksen jälkeen, kun Jumalanäiti oli 59-vuotias.
Apostoli Pietari aloitti hautaveisun, ja hänen toverinsa lähtivät kantamaan paareja soihdunkantajien jäljessä laulajien seuratessa heitä. Hautajaissaattueen kärjessä oli pyhä Johannes Teologi, joka piteli palmunoksaa kädessään, ja hänen takanaan opetuslasten joukko. Enkelit yhtyivät ihmisten veisuun, joten sekä taivas että maa täyttyivät surulaulusta Jumalansynnyttäjän kunniaksi. Ilma puhdistui hänen sielunsa kohoamisen ansiosta, maa pyhittyi hänen ruumiinsa hautaamisen kautta ja sairaita parani.
Juutalaisten johtomiehet eivät kestäneet katsella tätä näkyä vaan lähettivät ihmisiä kaatamaan paarit, joilla ruumis lepäsi, mutta jumalallinen tuomio teki heidät sokeiksi. Yksi heistä, pappi Jefonia, onnistui laskemaan kätensä pyhille paareille, mutta enkeli katkaisi hänen kätensä kyynärpäistä ja kädet jäivät kiinni paarien reunaan. Rangaistus sai Jefonian katumaan tekoaan, ja hän omaksui kristinuskon kaikesta sydämestään. Hänen kätensä paranivat apostoli Pietarin lausumasta sanasta, ja Jefoniasta tuli pelastuksen ja parannuksen väline. Kun hänelle annettiin Jumalanäidin palmunoksan haara, hän asetti sen toveriensa silmille, jolloin he paranivat samalla kertaa sekä ruumiillisesta että hengellisestä sokeudestaan.
Saavuttuaan Getsemanen puutarhaan apostolit hautasivat Jumalanäidin pyhän ruumiin ja viipyivät siellä kolme päivää rukouksessa enkelien säestäessä heitä laulullaan. Apostoli Tuomas ei ollut läsnä hautajaisissa vaan saapui vasta kolmantena päivänä Getsemaneen ja oli lohduton, koska ei ollut voinut nähdä Kaikkeinpyhimmän ruumista. Siksi apostolit päättivät avata hautakammion, jotta Tuomas saisi kunnioittaa häntä. Kun he siirsivät sisäänkäyntiä sulkevan kiven, he kaikki hämmästyivät huomatessaan, että ruumis oli kadonnut ja jäljellä oli vain tyhjä käärinliina, joka oli pysynyt ruumiin muotoisena. Se oli ainutlaatuinen todiste Jumalanäidin siirtymisestä (metastasis) taivaaseen ja yhtymisestä uudelleen sielun kanssa lähellä hänen Poikaansa. Näin hänestä tuli ihmisten edustaja ja puolustaja Jumalan edessä.
On kerrottu, että palattuaan haudalta apostolit kokoontuivat aterialle ja asettivat Kristuksen paikalle kolmikulmaisen leivänpalan. Kun he tavan mukaan kohottivat leivän kutsuen Kristuksen nimeä, he kuulivat Kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän sanovan: ”Iloitkaa, sillä minä olen teidän kanssanne maailman loppuun asti!” Iloissaan apostolit huusivat: ”Kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä, tule meidän avuksemme!” Tästä on peräisin luostareissa noudatettava tapa toimittaa panagiapalvelus Jumalanäidin kunniaksi.
Juhlan liturginen ja ikonografinen tematiikka on peräisin lähinnä apokryfisistä kirjoituksista, joita laadittiin 400‒500-luvuilla. Ortodoksisen kirkon pyhät isät eivät ole halunneet tehdä Jumalanäidin taivaaseen ottamisesta dogmia, kuten roomalaiskatolinen kirkko teki vuonna 1950.”
https://ort.fi/kirkkokalenteri/20240815/
Tomi
Kiitos hyvästä blogista
Tuot tasapuolisesti esille ajankohtaisia keskusteluja Autuaasta Neitsyestä
Matias,
Olethan satoja erikielisiä Raamattuja lukeneena, että missään niissä ei ole ikuisen neitsyyden oppia.
Kun Pius 12 1/11/1950 julisti Madonnan taivaaseen siirtyneeksi sielun ja ruumiin puolesta, niin sellaista ei tapahtunut, koska Jumala ei itseään, Sanaansa, kieltää saata.
Juuri näin päivinä on ei-helluntalaiset yhteyteni Italiasta huudahtaneet minulle, että eihän sellaista ole tapahtunut!
Minulle Marjatan päivä on avautunut myös kirjallisesta näkökulmasta (kirjailija kun olen myös), työvuosina järjestin usein 15.8. kirkkoon Marjatanpäivän kirjallisia tapahtumia, joissa neitsyt Maria tietty oli pääroolissa ja me muut Marjatat siinä sivussa. Mieleen on jäänyt erään srk-aktivistin ja pöytälaatikkorunoilijan antama onnitteluruno:
Emme ole marjatta.
Leipää kalaa marjojakin
antaa hyvä Jumala.
Suomenkielen rikas (!) sijamuotovalikoima loistaa tässä ihan huomaamatta. Muistatteko: nimentö, kohdanto, omanto… tulento… vajanto… (marja marjaa… marjaksi… marjatta). Niin vajanto kuin Marjatta onkin se antaa vihjeen myös kaikkien hyvien lahjojen jakajasta, jonka puoleen Marjatat ja muut voivat kääntyä tyhjän marjakorinsa kanssa. Suomen kielellä leikitellen LIISA MARJATTA.