Aina kun evankeliumia viedään uusille alueille ja uusien ihmisten pariin, on otettava riskejä. Suomen evankelisluterilaisen Kansanlähetyksen aluekoordinaattori Juhani Koivisto kertoo, millaisia turvallisuushaasteita lähetysjärjestöillä nykyään on.
Pahin toteutui
Oli kesäinen heinäkuinen lomapäivä. Olin juuri saanut klapit siirretyksi vajaan ja suunnittelin lähtöä kirjastoon Riihimäelle, kun kännykkä soi.
Puhelimessa oli lähetysjohtajamme Mika Tuovinen. Hän kertoi, että hänellä on huonoja uutisia ja että minun pitäisi lähteä saman tien toimistolle kriisiryhmän kokoukseen.
Palaverissa tarkentui mitä oli tapahtunut. Kaksi työntekijäämme, Seija Järvenpää ja Kaija Martin olivat samana aamuna saaneet surmansa moottoripyörällä kulkeneiden terroristien luodeista.
Nyt toteutui pahin, mitä olimme kauan pelänneet. Edellisen kerran saimme näin huonoja uutisia 34 vuotta sitten. Silloin työntekijämme Eeva ja Erik Barendsen surmattiin kotonaan Kabulissa.
Kolareita ja sieppauksia
Lähetysjärjestöjen työssä joudutaan monenlaisiin vaaroihin. Työntekijöiden turvallisuudesta huolehtimiseen joudutaan sitomaan paljon työnantajan varoja ja voimia.
Perinteisesti suurin vaara on ollut liikenne. Monissa maissa ajetaan kehnolla kalustolla liian lujaa ja säännöistä piittaamatta. Vaaroja ovat aiheuttaneet myös sodat, vallankumoukset, maanjäristykset ja hyökyaallot.
Jotkut työntekijät ovat joutuneet ryöstön kohteiksi. Joissakin islamilaisissa maissa on nykyisin entistä suurempi vaara tulla siepatuksi tai joutua terrorismin uhriksi. Terrori-iskut suunnitellaan kohteisiin, joissa niiden teho ja julkisuusarvo ovat mahdollisimman suuria.
Maissa, joissa vauraus jakautuu hyvin epätasaisesti, esiintyy paljon väkivaltaa. Länsimaiset ihmiset kuvitellaan ilman muuta rikkaiksi. Yksi tällainen suurten elintasoerojen maa on Papua-Uusi-Guinea. Siellä työntekijää ei uhata hienoilla aseilla, mutta myös viidakkoveitsellä voi ryöstössä syntyä pahaa jälkeä. Ryöstön motiivina on useimmiten raha.
Riskejä on otettava, mutta marttyyriutta ei pidä tavoitella
Jeesuksen seuraajia kutsutaan Uudessa testamentissa hänen todistajikseen. Jotkut todistajat menettävät henkensä todistajan tehtävässä. Heitä sanotaan marttyyreiksi.
Tällaiset todistajat ovat hyvin erilaisia eikä kaikkia heistä edes tunneta nimeltä. Työaloillamme ehkä tunnetuin marttyyri on Etiopian Evankelisen Mekane Yesus -kirkon pääsihteeri Gudina Tumsa, joka sai surmansa marxilaisen vallankumouksen pyörteissä vuonna 1979.
Etiopiassa marttyyreja on ollut monia muitakin. Osa heistä on paikallisia evankelistoja, toiset ulkomaalaisia työntekijöitä. Kun Mekane Yesus -kirkko täytti 50 vuotta, juhlassa pidettiin muistohetki uskonsa tähden kuolleille kirkon työntekijöille.
Aina kun evankeliumia viedään uusille alueille ja uusien ihmisten pariin, on otettava riskejä. Tämä näkökohta sisältyy Jeesuksen lähetyskäskyyn ja tästä kerrotaan myös Paavalin matkojen yhteydessä.
Kun menemme tuntemattomaan, edessä on vaaroja, joita emme voi välttää. Meidät on kutsuttu viemään evankeliumia yli erilaisten esteiden ja olemaan tässä työssä rohkeita.
Marttyyriuteen ei kristillisen uskon mukaan kuitenkaan kuulu sen tavoitteleminen. Emme myöskään voi etukäteen tietää, kenestä tulee marttyyri. Kaksi ihmistä voi elää ja julistaa samoissa olosuhteissa ja vain toinen heistä kuolee.
Vapauden varjossa
Nykyisin kiinnitetään runsaasti huomiota maihin, joissa kristityt joutuvat kärsimään uskonsa vuoksi. Esimerkiksi Open Doors -järjestö julkaisee luetteloa, jossa maailman maat on asetettu järjestykseen niiden ihmisoikeustilanteen mukaan. Näissä listauksissa Pohjois-Korea on vuosia ollut ykkössijalla eli siellä uskonnonvapaus toteutuu huonoimmin.
Pohjois-Korean jälkeen luettelossa on monia islamilaisia maita, joista suljetuimpia ovat Punaisen meren itäpuoliset valtiot. Keski-Aasian entiset neuvostotasavallat Kazakstan, Uzbekistan, Turkmenistan, Kirgisia ja Tadzikistan ovat juuri nyt erityisen silmälläpidon alla.
Joissakin muslimimaissa, kuten Egyptissä, elää merkittävä kristillinen vähemmistö, joka on vaikuttanut alueella vuosisatojen ajan. Egyptissä kristityt ovat perinteisesti voineet pitää uskoaan esillä kirkkotiloissa ja kodin piirissä, mutta kristinuskon julkista esillä pitämistä rajoitetaan. Egyptissä on ollut jo kauan vaikeaa saada lupia kirkkojen rakentamiseen tai korjaamiseen.
Huhtikuussa 2007 Turkin Malatyassa surmattiin kristillisen kirjakaupan saksalainen työntekijä ja hänen kaksi turkkilaista ystäväänsä. Surmatyön tehneet saatiin kiinni, mutta oikeusprosessi kesti niin kauan, että uuden lain mukaan heidät piti päästää vapaalle jalalle. Oikeusprosessi jatkuu edelleen.
Kääntyminen vaikeaa ja vaarallista
Islamilaisissa maissa kristityksi kääntyminen on usein vaarallista. Näissä maissa ei tunneta uskonnonvapautta länsimaisessa mielessä.
Kristityksi kääntyneen vaarallisimpia vastustajia voivat olla hänen oman sukunsa jäsenet. Monet heistä on erotettu omasta perheestään. Islamin piirissä uskonsa hylännyt ihminen on luopio ja häpeäksi suvulleen. Siksi tällaisen sukulaisen surmaaminen voidaan kokea kunnia-asiana. Joskus sukulaiset voivat vaativat veritekoa merkiksi surmaajan vakaumuksen aitoudesta.
Toiseen uskoon kääntyminen voi olla myös laitonta ja rangaistavaa. Valtauskontoon kuulumattoman voi olla vaikea saada työpaikkaa tai yhteiskunnallista asemaa. Hän voi joutua syytetyksi valheellisin perustein. Näissä oloissa vaatii suurta rohkeutta olla Kristuksen todistaja. Monille todistaminen merkitsee, että on valmis jättämään kotiseutunsa ja elämään vieraalla maalla.
Muutoksia seurattava
Toisen maailmansodan jälkeen evankeliumin julistaminen oli hyvin vaikeaa Itä-Euroopan valtioissa ja muissa kommunistisissa maissa. Nykyisin monet islamilaiset maat suhtautuvat kristilliseen julistukseen aggressiivisen kielteisesti.
Valtiot päättävät laeistaan itse, mutta poliittiset suhdanteet voivat vaikuttaa niihin. Euroopan unionissa uskonnonvapaustilanteen seuraaminen on vireämpää kuin vaikkapa omassa eduskunnassamme.
Suomessa vasta harva kansanedustaja taistelee kaukana olevien kärsivien kristittyjen vapauden puolesta. Kristittyjen kannalta on kipeää, että samaan aikaan kun muslimit voivat rakentaa moskeijoita Euroopassa, kirkkojen rakentaminen monessa muslimimaassa on mahdotonta. Muslimit pitävät kirjapöytää kenenkään estämättä Mannheimin kadulla, mutta samaa yrittävä kristitty voi joutua maksamaan julkisesta todistuksestaan hengellään. Näin kävi esimerkiksi Turkin Malatyassa.
Ison Britannian entinen pääministeri Margaret Thatcher vastasi takavuosina osuvasti muslimien pyyntöihin saada rakentaa moskeija: ”Sopii sitten, kun teidän maassanne soivat kirkonkellot.”
Kuva: Vuokko Vänskä. Henkilökuvat otti Philippe Gueissaz. Seija Järvenpää ja Kaija Martin surmattiin Heratissa Afganistanissa 24.7.2014.
Juttu on julkaistu myös Kirkkomme Lähetys -lehdessä.