Monet ajattelevat edelleen taiteilijoiden olevan boheemeja tyyppejä, joiden taide syntyy äärirajoille menemisestä.
– Todellisuudessa suurin osa taiteilijoista elää ihan normaalia elämää. He tekevät työtä ja yrittävät pärjätä elämässä niin kuin kaikki muutkin, sanoo oppilaitospastori Henri Järvinen.
Järvinen toimii pappina Helsingin taideyliopistoissa: Kuvataideakatemiassa, Sibelius-Akatemiassa, Teatterikorkeakoulussa sekä Aalto-yliopiston taideteollisessa korkeakoulussa. Opiskelijoiden kanssa käytävät sielunhoidolliset ja muut keskustelut ovat tärkeä osa Järvisen työtä.
– Opiskelijoilla on samantyyppisiä elämänkysymyksiä opiskelualasta riippumatta. Ne liittyvät esimerkiksi parisuhteeseen, muihin ihmissuhteisiin, opiskelujen ajankohtaisiin tilanteisiin, ahdistukseen ja uupumiseen. Entistä useammat haluavat keskustella myös hengellisistä kysymyksistä.
Opiskelu on osa persoonaa ja henkistä kasvua
Järvisen kokemuksen mukaan eri taidealojen opiskelijoilla on tiettyjä yhteisiä ominaispiirteitä.
– Taide on heille tapa katsoa maailmaa ja lähestyä todellisuutta. Juuri tämä asia tekee heistä taiteilijoita. Lisäksi taidealojen ihmisillä opiskelu nivoutuu vahvasti heidän persoonaansa. Heillä opiskelun ja muun elämän välinen ero on häilyvä. Taidealoilla opiskelussa on kysymys omasta henkisestä kasvusta, eikä niinkään kouluttautumisesta johonkin ulkoiseen asiaan.
Järvisen mukaan oppilaitospastori tarjoaa suorituksesta vapaan alueen.
– Opiskelu ja taiteen tekeminen on itsensä likoon pistämistä. Pyrin siihen, että oppilaitospastorin kohdatessaan opiskelija voi kerrankin jättää suorittamisen pois ja olla omana itsenään.
”Vaihdoin musiikin teologiaan”
Kajaanilaislähtöisellä Järvisellä on vahvaa taiteellista taustaa. Hän on soittanut Kajaanissa muun muassa erilaisissa teatteriprojekteissa ja esittänyt muilla keikoilla musiikkia klassisesta humppaan.
Lyömäsoittimista Järvinen on suorittanut tutkinnon. Niiden lisäksi hän taitaa muun muassa erilaiset puhaltimet ja perusbändisoittimet. Järvinen soitti jonkin aikaa työkseenkin, mutta halusi ryhtyä tekemään jotain muuta.
– Vaihdoin musiikin teologiaan. Muutettuani pääkaupunkiseudulle opiskelemaan soitin joissain lyhytaikaisissa kokoonpanoissa. Mihinkään laaja-alaisempaan minulla ei ole ollut aikaa eikä intressejä. Nykyään toteutan taiteellista puoltani tekemällä ikebanaa eli japanilaista kukkienasettelutaidetta.
Järvinen on työskennellyt seurakuntapappina sekä opettajana yläasteella ja korkeakouluissa. Oppilaitospappina hän on toiminut myös Metropolia ja Haaga-Helia Ammattikorkeakouluissa.
Järvinen mukaan omasta taiteilijataustasta on hyötyä hänen nykyisessä työssään.
– Uskon sen auttavan minua ymmärtämään maailmaa, jossa taiteilijat elävät. On löydettävä yhteys ja yhteinen kieli, kun keskustellaan vaikkapa taiteen asemasta yhteiskunnassa.
Järvinen toteaa kulttuurin harrastamisenkin olevan riittävä lähtökohta.
– Pääasia on, että oppilaitospappi on kiinnostunut opiskelijoiden koulutusalasta. Näinhän on myös seurakuntatyössä. Papin on oltava kiinnostunut seurakuntalaisten elämästä. Oppilaitostyössä on kysymys myös yhteisöön kasvamisesta, joka vie yleensä kaksi, kolme vuotta.
Oppilaitospappi huolehtii myös uskonnottomien oikeuksista
Järvisen mukaan monet yhteiskunnalliset kysymykset ja ilmiöt nousevat ensin esiin oppilaitoksissa.
– Oppilaitostyötä tehdään ikään kuin rajapinnalla. Oppilaitoksissa on vahvoja kansainvälisiä kontakteja esimerkiksi vaihto-opiskelijoiden kautta. Monet ilmiöt näkyvät ensin pääkaupunkiseudulla ja vähän ajan päästä muualla Suomessa.
Järvinen sanoo oppilaitospapin tekevän töitä kolmen eri joukon kanssa.
– Ainakin vielä toistaiseksi selvä enemmistö opiskelijoista on kirkon jäseniä. Muiden uskontojen edustajien ja uskonnottomien määrä on kuitenkin lisääntynyt. Oppilaitospapin on pidettävä esillä myös muiden uskontojen edustajien tarvetta omaan uskontoon ja huolehdittava uskonnottomien oikeuksien toteutumisesta.
Järvisen mukaan oppilaitos- tai muuta yhteistä seurakuntatyötä tekevien pappien kohdalla sanotaan monesti, ettei heillä ole kokemusta seurakuntatyöstä.
– Omasta mielestäni tämä on nimenomaan seurakuntatyötä. Itselläni on 4000–5000 opiskelijan kokoinen seurakunta. Kirkolliset toimitukset, jumalanpalvelukset ja hartaustilaisuudet ovat tärkeä osa työtäni. Näiden peruselementtien lisäksi teen muuta oppilaitosyhteisöstä nousevaa työtä.
Yhteisten työmuotojen rooli kasvanut
Järvisen mielestä yhteisten työmuotojen merkitys on kasvanut. Erityisesti pääkaupunkiseudulla kirkollinen työ on murroksessa. Ihmisillä on entistä vähemmän kontakteja ja sitoutumista kotiseurakuntaansa.
– Perinteisesti kirkolliset selektiivit ovat tehneet työtä perusseurakuntien rinnalla palvelemalla oppilaitoksia, työpaikkoja ja muita yhteisöjä. Nykyinen tilanne tuo painetta siihen suuntaan, että niiden pitäisi ottaa varsinaisen seurakunnan roolia.
– Kirkossa pitäisi pohtia, tuleeko meidän muuttaa koko seurakunta-ajattelua. Määräytyykö seurakunnan jäsenyys nukkumapaikan mukaan vai sen mukaan, missä ihminen toimii ja mistä hän on kiinnostunut?
Järvisen mukaan kirkolla on edelleen paljon resursseja, joiden avulla se voi tarjota ihmisille osaamista, asiantuntemusta ja palvelua.
– Kirkossa pitäisi laajemmin miettiä, miten palvella paremmin muuttuvaa yhteiskuntaa. On oltava siellä missä ihmiset ovat, jalkauduttava tavallisen kansan pariin.