Minna Kumpukallio viihtyi harjoittelijana Kylmäkosken vankilassa ja teki gradunsa vankilapappien työstä.
Monet vankilapapit kokevat, että heidän työnsä on nimenomaan arjen sielunhoitoa, kaukana elämän juhlahetkistä.
– Oman näkemykseni mukaan tärkeintä vankilapapin työssä on kristillinen ihmiskäsitys. Pappi ei ole vain mukavien ihmisten rinnalla, vaan pysyy myös hankalien ja ärsyttävien ihmisten rinnalla ja tukena, miettii keväällä teologian maisteriksi valmistunut ja vankilasielunhoidosta pro gradu –työnsä tehnyt Kumpukallio.
28-vuotias Minna työskentelee kesän ajan Kotkassa sairaalateologina.
Havahtuminen: Ihmisiä ei voi jakaa hyviin ja pahoihin
Kumpukallion kiinnostus vankilatyötä kohtaan heräsi kuusi vuotta sitten, kun hän opiskeli Helsingin evankelisessa opistossa. Opiskelijat tutustuivat Sörkan vankilaan ja tapasivat siellä elinkautisvangin, joka kertoi elämästään.
– Nuoren naisen maailmassani havahduin ymmärtämään, että ihmisiä ei voi jakaa hyviin ja pahoihin. Tämä vanki edessäni oli tavallinen ihminen, ei mikään amerikkalaisten elokuvien paha rikollinen.
– Ymmärsin, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia ja samalla lailla luotuja, ja kristillisyyteen kuuluu jokaisen ihmisen rakastaminen ja arvostaminen riippumatta siitä, mitä hän on tehnyt.
Teologian opinnoissaan Kumpukalliolla oli pääaineena yleinen käytännön teologia ja sielunhoito, jonka ohessa hän opiskeli psykiatriaa. Vuonna 2013 hän suoritti kaksi kuukautta kestäneen sairaalasielunhoidon harjoittelun Kylmäkosken vankilassa.
Papin kanssa voi unohtaa kovan kuorensa
Minna Kumpukallio puhuu lempeästi ”pojistaan” kertoessaan ajastaan vankilatyössä.
– Moni vanki sanoi, että vankilassa on oltava kova kuori. He puhuvat vankiasioista tyyliin missä huumeita liikkuu ja kenet tahtoisi tappaa. Mutta papin kanssa voi unohtaa kuoren ja kertoa ajatuksistaan.
– Hengellisistä asioista puhutaan joskus, mutta usein keskustellaan kuulumisista ja siitä, miten tästä päivästä selvitään. Voidaan puhua myös vaikkapa oman perheen pärjäämisestä ja päihteiden käytön lopettamisesta.
Kylmäkoskella Minnan ohjaajana toimi pitkään vankilapastorina työskennellyt Vesa Mäkelä. Hänen mukaansa vankilapappi on joskus kuin ukkosenjohdatin. Hän saa turhautuneen vangin rauhoittumaan, jolloin vanki ei kanavoi pahaa oloaan vartijoihin ja muihin vankeihin.
Kohdeltiin kuin kukkaa kämmenellä
Eikö kauniille nuorelle naiselle tullut vaikeita tilanteita vankilamaailmassa?
– Minua kohdeltiin kuin kukkaa kämmenellä. Koskaan ei tarvinnut millään tasolla pelätä. Nyt kun käyn pari kertaa vuodessa Kylmäkoskella moikkaamassa tuttuja ja tutustumassa uusiin vankeihin, he ovat leiponeet minulle itse pullaa ja vastaanotto on aina lämmin.
Minna Kumpukallio muistelee, miten hän työssä ollessaan istuskeli osaston aulassa, ja pian joku vanki toi teetä ja jäi juttelemaan. Hetken kuluttua viereen istahti uusi vanki ja halusi keskustella.
Kerran yksi vanki kysyi, pelataanko shakkia. Kun he sitten pelasivat, Minnan taakse kerääntyi joukko toinen toistaan taitavampia neuvonantajia. Eräskin kielitaidoton vanki näytti kädellään, mitä nappulaa piti seuraavaksi siirtää.
– Olen aina tuntenut siellä itseni hyväksytyksi ja toivotuksi.
Vankilassa pappeus toteutuu aidosti
Minna Kumpukallion graduaan varten haastattelemista vankilapapeista monet kokivat, että seurakunnassa työskentely on – kärjistetysti sanoen – juhlasta toiseen liikkumista. Ihmisten aito, rehellinen kohtaaminen voi jäädä vähäiseksi. He näkivät, että seurakuntatyössä ei toteudu oma näkemys pappeudesta.
Monelle vankilapapille työn alku oli kuitenkin raskasta. Oli sopeuduttava työympäristöön, jossa oli kirkon ja ammatin ainoa edustaja.
– Pitää varmaan olla tietynlainen ihminen pärjätäkseen tässä työssä. On hyvä olla kokenut ja kypsä, elämää nähnyt ihminen, jonka omassa päässä asiat ovat kunnossa. Kaikki papit eivät vankilatyössä jaksa, Kumpukallio sanoo.
Moni haastatelluista nautti siitä, että toiseen ihmiseen syntyi yhteys ja vanki alkoi voida paremmin.
Pappi tulee – potilas kuolee?
Minna Kumpukallion tämän kesän työ sairaalasielunhoitajana on kovin erilaista kuin vankilassa.
– Olen miettinyt, mikä se merkittävin ero on. Täällä on vanhempia ihmisiä, ja ehkä varovaisemmin menen kysymään, haluavatko he jutella. Ihmiset ovat sairaalassa lyhyempiä aikoja ja monikaan heistä ei tiedä, mitä pappi täällä tekee. Vankilassa pappi tunnetaan ja tiedetään.
Yhtenä päivänä hoitajat pyysivät, että Minna menisi erään potilaan luokse. Minna ja potilas juttelivat, ja yhtäkkiä naapurisängystä kuului kommentti:
– Nyt se kuolee, kun pappikin tulee paikalle.
Mikä sitten on Minnan unelma? Yllätys yllätys:
– Vankilapapin työ. Myöhemmin haluaisin lukea itselleni psykoterapeutin paperit.
Vankilapappeus vaarassa
Vankilapappien työstä ja sen sisällöstä monikaan ei juuri tiedä. Ehkä tästäkin syystä vankilapappien tulevaisuus on uhan alla.
– He ovat nyt valtion virkamiehiä, ja kun suunnitellaan säästöjä, heidän virkansa ovat vaarassa, Minna Kumpukallio muistuttaa.
Valtion virkamiehinä papit ovat osa vankilabyrokratiaa ja heillä on pääsy vankitietojärjestelmään. Niinpä he pystyvät perehtymään vankien tilanteisiin.
Minna näkee, että seurakuntien työntekijöinä, tavallaan ulkopuolisina, vankilapapit eivät pystyisi palvelemaan nykyisellä tavalla.
Harva tietää sitäkään, että vankilapapit huolehtivat siitä, että vankilassa on mahdollista harjoittaa eri uskontoja. Tarpeen mukaan he kutsuvat muiden uskontojen edustajia vankien luokse.
Kuva: Ulla-Maija von Hertzen.
Lue myös: Vankilat ja uskonto: Tulossa tietokirja ja väitöskirja