Syksyinen sunnuntaiaamu Ylistarossa on vielä hiljainen. Etelä-Pohjanmaalla sijaitseva Ylistaron kirkko, joka tunnetaan myös Komiana kirkkona, odottaa jumalanpalveluksen alkamista.
Muutaman puun ja pensaan päässä kirkosta, seurakuntakodissa, valot näkyvät jo ikkunoissa. Mitä lähemmäs keittiötä kulkee, sitä voimakkaammin iloinen puheensorina ja keittiöaskareiden kalina kuuluu.
Keittiössä kuusi naista on täydessä työn touhussa keittämässä lihakeittoa ja valmistamassa kasapäin voileipiä. Tänä sunnuntaina Ylistaron kappeliseurakunnassa vietetään vanhemman väen kirkkopyhää, ja jumalanpalveluksen jälkeen kymmeniä ihmisiä odotetaan lounaalle seurakuntatalolle.
Vapaaehtoiset avustavat kirkkomatkalla
Joka sunnuntai jumalanpalvelus kokoaa lukuisia vapaaehtoisia. Tänään heitä tarvitaan vielä tavallista enemmän paitsi laittamaan ruokaa, myös hakemaan vanhempaa väkeä kodeistaan ja auttamaan heitä kirkkoon saapumisessa, ehtoollisessa sekä lounaalla.
Lapuan hiippakunta myönsi elokuussa Lehti-tunnustuksen Ylistaron kappeliseurakunnan vapaaehtoisille ja työntekijöille vahvasta ja monimuotoisesta vapaaehtoistoiminnasta. Palkinnon perusteluissa mainittiin myös työyhteisön kyky toimia ja kantaa vastuuta yhteisönä.
Tunnustuksen jälkeen median edustajia on poikennut Ylistarossa ihmettelemässä vapaaehtoisia. Keittiössä puuhastelevat naiset ovat hiukan ihmeissään ja huvittuneitakin siitä, miksi tämä kaikki yhtäkkiä kiinnostaa.
– Näin täällä on tehty niin kauan kuin muistan. On ihanaa, kun seurakunnasta soitetaan. Ikinä ei tule sellainen olo, että en lähtisi hommiin, sanoo Kaija Malkamäki.
Jotkut tietävät tulla kysymättäkin, kuten yli 80-vuotias Annikki Marttila, joka leikkaa aina leivät.
Leipätalkoot kahdesti viikossa
Vaihteleva joukko ylistarolaisia naisia kokoontuu seurakunnan keittiöön tämän tästä. Leipätalkoita on kahdesti vuodessa, ja sadat leivotut leivät myydään lähetystyön hyväksi. Tuottoa tulee muutama tuhat euroa.
Seurakunnassa järjestetään myös esimerkiksi äitienpäivät, isänpäivät ja Yhteisvastuu-päivällisiä. Ne keräävät parhaimmillaan 800 kävijää, ja vapaaehtoisten soppakauha käy kuumana.
Vapaaehtoisia rekrytoidaan kinkereillä
Vaikka ylistarolaiset kummastelevatkin seurakuntansa vapaaehtoistyön yhtäkkiä saamaa huomiota, se on yhtä kaikki vilkasta ja tehokkaasti koordinoitua. 5 000 hengen seurakunnassa jokaisella työntekijällä on oma nimetty rinkinsä vapaaehtoisia, jotka toimivat kunkin työalan tehtävissä.
Ylistaron eri kylillä järjestetään joka vuosi kinkereitä, joilla valitaan vapaaehtoisia esimerkiksi pyhäkoulunopettajiksi tai lähetystyövastaaviksi.
Ringit eivät ole piskuisia porukoita: esimerkiksi diakoniaihmisiä on 94, pyhäkoulunopettajia 36, lähetysihmisiä 48 ja kuorolaisia 56. Hautausmaan haravointikökkä eli -talkoot keräävät viitisenkymmentä henkeä tarvittaessa. Nuoret suunnittelevat ja toteuttavat oman messun kerran kuussa, ja puolet paikkakunnan ikäluokasta osallistuu isoskoulutukseen.
Hautauksen ohjaajat tukevat saattoväkeä
Lisäksi vapaaehtoisten joukosta löytyy piirinvetäjiä, tekstinlukijoita, kolehdinkantajia ja hautauksen ohjaajia. Hautauksen ohjaajat ovat vapaaehtoisia, jotka helpottavat suntion työtä hautajaisissa: he tukevat ja auttavat vainajan läheisiä siunaustilaisuudessa ja ohjaavat usein saattueen haudalle asti.
Koska hautauksen ohjaajien ringissä on 21 henkilöä, oma vuoro osuu kohdalle pari kertaa vuodessa.
– Tähän ikään mennessä on jo niin tottunut hautajaisiin, että tällainen vapaaehtoistoiminta tuntuu ihan luontevalta. Nuoremmilla siihen voi olla totuttelemista, sanoo hautauksen ohjaajiin kuuluva Esko Perkiö, joka kerää ja laskee tänä sunnuntaina Ylistaron kirkon jumalanpalveluksessa kolehtia.
Eläkkeellä oleva kirkkoherrakin tekee vapaaehtoistyötä
Sakastissa käy rauhallinen albojen, stolien ja puheen suhina ennen messun alkua. Paikalla on myös Ylistaron entinen kirkkoherra Markku Toivio, joka työskenteli seurakunnassa ennen sen siirtymistä osaksi Seinäjokea. Hän avustaa usein jumalanpalveluksissa eläkkeelläkin ja vahvistaa Ylistaron maineen vapaaehtoisten seurakuntana.
– Tämä on papin paratiisi. Työntekijöiden työtä kunnioitetaan, ja kaikkeen lähdetään mihin pyydetään.
Urkuparvelle kiirehtii kanttori Hanna Petäjä, joka huikkaa, että kuorolaiset vasta ahkeria vapaaehtoisia ovatkin. Seurakunnassa toimii kuusi kuoroa, jotka sitoutuvat säännöllisiin harjoituksiin ja jumalanpalveluselämään läpi kirkkovuoden.
Tieto kulkee kyliltä diakoniatyöntekijälle
Hetkeä ennen jumalanpalveluksen alkua kirkon pihan kaartaa autoja, joista seurakunnan vanhempaa väkeä autetaan ulos. Saattajina ja käsikynkkinä toimii perheenjäseniä, mutta myös diakoniatyön vapaaehtoisia.
Seurakunnan diakoniatyöntekijän Johanna Piuholan mukaan vapaaehtoistyössä korostetaan kotikäyntejä ja ihmisten kohtaamista. Vapaaehtoiset tekevät yhdessä työntekijän kanssa ja yksinkin syntymäpäiväkäyntejä vanhusten luokse.
– Meillä on värikäs ja kantaa ottava vapaaehtoisten porukka. Se auttaa meitä etsivässä työssä tuomalla viestiä hädästä ja avuntarpeesta omalta kylältä, Piuhola sanoo.
Jumalanpalveluksessa kuullaan päivän lukukappale Vanhasta testamentista. Siinä profeetta Elia rukoilee lesken pojan puolesta niin, että tämä virkoaa uudelleen eloon. Johtava kappalainen Jukka Tuppurainen jatkaa saarnassaan teemasta:
– Meitä istuu täällä kirkossa monta leskeä. Ja emmekö me silloin saaneet tukea? Läheiset läheltä ja kaukaa tulivat apuun sillä hetkellä ja auttoivat elämään sitä tosiasiaa, että olemme nyt yksin.
Alttaritaulussa Jeesus seisoo Kirkastusvuorella harmaapartaisten Elian ja Mooseksen keskellä. Nuorempi polvi, opetuslapset, odottavat polvistuneina oman tehtävänsä alkamista.
Kolehti kerätään ja ehtoollinen jaetaan kirkkokuoron musiikin ja virsien tahtiin. Ehtoollinen tuodaan penkeissä istuville vanhuksille, joiden olisi vaikea polvistua alttarikaiteelle. Jumalanpalveluksen jälkeen kirkkopyhä ei suinkaan ole ohi, vaan monikymmenpäinen kirkkoväki siirtyy seurakuntatalon lihakeiton ja pullakahvien ääreen.
40 vuotta diakoniatyön päätoimikunnassa
Lounaalla ei vanhemman väen eikä liioin vähän nuoremmankaan tarvitse kuin istahtaa alas, kun jo rivakasti pöytärivien väleissä liikkuvat vapaaehtoiset tuovat nenän eteen täydet keittolautaset ja kahvikupit.
Yksi heistä on Marjatta Viirimäki, joka on ollut seurakunnan diakoniatyön päätoimikunnan jäsen 40 vuotta.
– Olin jo vähällä jäädä pois toimikunnasta, kun nyt jo poisnukkunut mieheni kehotti: ”Jää sinne!” Viirimäki kertoo.
Tässä kirkkopyhässä hän avustaa Eeva Kemppaista, opetusneuvosta ja ruustinnaa, joka puolestaan on seudulla tunnettu monenlaisesta vapaaehtoistyöstä, muun muassa ahkerana seurapuhujana.
Kahveilla he saavat seuraa Pekka Niemestä ja Matti Hirvilammista. Niemi on neljännen kauden kirkkovaltuutettu ja hautauksen ohjaaja. Hirvilammi toimii puolestaan itsenäisen Kitinojan kyläkirkon isäntänä ja lukee usein Raamatun lukukappaleita jumalanpalveluksessa, kuten tänäänkin Ylistaron kirkossa. Lukemiseen hän suhtautuu vakavasti.
– Tehtävä vaatii vaivannäköä. Luen aina tekstit etukäteen huolellisesti ja jäsennän niiden sisällön itselleni pohjia myöten. Vasta sitten voin välittää sanoman kuulijoille kirkossa.
”Ennen kirkkokin pestiin talkoovoimin”
Viirimäki, Kemppainen, Niemi ja Hirvilammi puhuvat innostuneina hautausmaan haravointikökästä ja muistelevat haikeina sitä aikaa, kun Komia kirkkokin pestiin talkoovoimin. Heitä huolestuttaa se näkymä, että seurakunta ei enää pyytäisi vapaaehtoisia käytännön puuhiin vaan ammattilaiset tekisivät kaiken etäisesti.
Jos Suomen evankelis-luterilaisen kirkon asiakirjoja, kuten Kirkko 2020 -tulevaisuusselontekoa, on uskominen, heidän huolensa on aiheeton: kirkko tarvitsee tulevaisuudessa vapaaehtoisia entistä enemmän. Jäsenmäärän laskiessa työntekijöitä ei voida palkata entiseen tahtiin, ja tehtäviä siirtyy vapaaehtoisille.
Byrokratia hankaloittaa vapaaehtoistyötä
Toisaalta nykyinen yhdistyvien seurakuntien todellisuus puhuu myös vapaaehtoisten panoksen vähenemisestä. Ja juuri tämän ylistarolaiset ovat ainakin hetkellisesti huomanneet.
– Kun Ylistaron seurakunta yhdistettiin osaksi Seinäjoen seurakuntaa, heräsi kysymys, tarvitaanko meitä enää? Työtavat ja resurssit muuttuivat, kaikkeen tarvittiin luvat, laput ja hygieniapassit, Viirimäki pohtii.
Hän lisää, että tällä hetkellä vapaaehtoisille tuntuu taas olevan tarvetta.
– Laman aikana seurakuntalaiset tekevät aina enemmän itse. Olisi kai hyvä, jos lama olisi kerran neljässä vuodessa, hän hymähtää.
Koko nelikko on yhtä mieltä siitä, että seurakunnan ei tarvitse koskaan kerjätä jäseniään tehtäviin.
– Intoa kyllä riittää. Toimimme Jumalan kätenä tällä maan päällä, Pekka Niemi sanoo hymyillen.
Seurakunta olemme me
Kirkkopyhä lähenee loppuaan. Kappalainen Jukka Tuppurainen ja diakoniatyöntekijä Johanna Piuhola juttelevat vapaaehtoisaktiivi Hilkka Koivistolle, joka on seurakunnan lähetystoimikunnan puheenjohtaja ja Untamalan kylädiakonian puheenjohtaja. Nyt hän pyyhkii pöytiä ja hymyilee.
– Tämä on sydämen asia. Tästä menisi ilo, jos tästä saisi palkkion. Lopulta saa aina enemmän kuin antaa, Koivisto sanoo ja hänen silmänsä kostuvat.
Tuppuraisen mukaan vapaaehtoistoiminta takaa sen, että seurakunta ei ole kaukainen instanssi vaan ”me kaikki yhdessä”.
– Seurakunta ei ole mikään taho, joka tuottaa palveluja ja kutsuu ihmisiä niihin. Täällä se menee niin päin, että seurakuntalaiset järjestävät kaikenlaista, hän sanoo.
– Yhteiseksi hyväksi. Ja kutsuvat sitten työntekijöitä mukaan, Piuhola jatkaa.
Hänen mielestään on hauskaa puuhastella vapaaehtoisten kanssa kylki kyljessä keittiössä, itkeä ja nauraa.
– Se on sielunhoitoa samalla, kun saadaan aikaan käytännöllistä hyvää.
Tuppurainen ja Piuhola pohtivat ennusteita, joiden mukaan seurakuntien työntekijöiden määrä vähenee ja vapaaehtoisten osuus kasvaa.
– Ei se täällä vielä näy, mutta kyllähän pääkaupunkiseudulla kasteiden määrä vähenee, mikä enteilee jäsenmaksujen laskua. Maailmalla on yhden työntekijän seurakuntia vaikka kuinka, Tuppurainen tuumii.
– Mutta kyllä suitset pitää jollakulla olla. Kyllä koulutettuja työn organisoijia tarvitaan, Piuhola summaa.
Mikä on työntekijöiden rooli Ylistarossa vapaaehtoisen rinnalla? Tuppurainen ja Piuhola eivät emmi vastausta.
– Ennen kaikkea olla kiitollinen!
Juttu on julkaistu aiemmin Kotimaa-lehdessä.