Kun aurinko luomisen jälkeen oli paistanut kaikkialle, Jumala päätti luoda pohjoiseen talven. Tuli pakkanen ja satoi lunta, vedet jäätyivät.
Valtaosa linnuista muutti etelään, monet eläimet kasvattivat paksumman turkin ja osa pysytteli piilossa lumen alla koloissaan.
Valkokurkkuinen kottaraisen kokoinen lintu jäi värjöttelemään jäätyvän joenuoman ääreen.
Jumala huomasi linnun ahdingon.
– Miksi et lentänyt etelään, lintu hyvä?
– Minä olen kiintynyt asuinpaikkaani enkä huomannut talven tuloa, ja nyt on liian myöhäistä. Auta minua!
Jumala sääli lintua ja sanoi:
– Et ole vesilintu etkä sukeltajasorsa, eikä sinulla ole räpylöitä, mutta minä annan sinulle taidon sukeltaa. Jos haluat pysyä pohjoisessa myös talven, saat hakea ruokasi joen pohjasta.
Ja niin Jumala teki koskikaran, joka kiitti saamastaan lahjasta hyppäämällä hyiseen veteen.
Koskikara (Cinclus cinclus) on leimallisesti talvilintu, sillä talvisin Suomessa on moninkertainen määrä koskikaroja kesän pesiviin pareihin verrattuna. Avoinna pysyvien virtapaikkojen ääreen saapuu talvehtimaan tuhansia lintuja Pohjois-Norjasta ja Koillis-Venäjältä.
Ravinnokseen koskikara pyydystää pohjakivien alta vesihyönteisiä, kotiloita, äyriäisiä, nilviäisiä ja kalanpoikasia.
Suomessa koskikaran pesintä on keskittynyt Itä-Lappiin ja Kuusamoon ravinteikkaiden puhdasvetisten purojen ja jokien rantakivikkoihin ja kallionjyrkänteisiin. Etelä-Suomessa muutamia pareja pesii myös siltoihin kiinnitetyissä pöntöissä.
Reippaanoloinen ja kylmää uhmaava koskikara on Norjan kansallislintu.
Kirpeän pakkasen keskellä avoimeen veteen sukeltava valkorintainen koskikara on hämmästyttävä ja ihailua herättävä näky. Lintu on Jumalan oma avantouimari!
Juttu on julkaistu aikaisemmin Kotimaa-lehdessä.