Rippileirien isostoiminta on suomalainen erikoisuus ja vientituote, joka on vähitellen levinnyt muihin Pohjoismaihin. Nyt siitä on kiinnostuttu myös Keski-Euroopassa. Suomessa ensimmäiset isoset olivat töissä rippileireillä jo vuonna 1938.
– On maailmanlaajuisesti ainutlaatuista, että nuoriin luotetaan ja heille uskotaan seurakunnassa mielekkäitä ja merkittäviä tehtäviä. Ilman isosia leiririppikoulut eivät olisi edes mahdollisia, sanoo Diakonia-ammattikorkeakoulun tutkija Jouko Porkka, joka valmistelee isostoiminnasta väitöskirjaa.
Isoskoulutuksen aloittaa vuosittain noin 16 000 rippikoulun käynyttä nuorta. Uusiksi isosiksi päätyy ikäluokasta keskimäärin 12 000 nuorta.
Seurakuntakulttuuri on sukupuolittunut
Isosista kaksi kolmasosaa on tyttöjä, vaikka rippikoululaisista heitä on puolet.
– Seurakuntakulttuuri on sukupuolittunut ja vastaa enemmän naisten kuin miesten tarpeisiin. Lisäksi uskonto ylipäätään vetoaa enemmän naisiin kuin miehiin. Tämä näkyy myös isostoiminnassa, sanoo rippikoulutyön työalasihteeri Jarmo Kokkonen Kirkkohallituksesta.
Hän huomauttaa, että isosten työ on perinteisesti ollut keskustelevan ryhmänohjaajan työtä, ja tytöillä keskustelutaidot ovat keskimäärin paremmat kuin pojilla.
– Jotta pojat saataisiin tasapuolisesti mukaan, isosten työtä pitäisi kehittää toiminnallisempaan suuntaan, Kokkonen arvioi.
Jouko Porkka on samoilla linjoilla ja ehdottaa, että joku nuorista voisi vastata vaikka saunanlämmityksestä ja muista käytännön tehtävistä.
– Lisäksi pidän tärkeänä, että seurakunnassa on tilaa ja paikka myös niille nuorille, jotka eivät halua tai sovellu isosiksi.
Väitöstutkimusta tehdessään Porkka on havainnut, että pienissä, alle 3 000 jäsenen seurakunnissa kaksi kolmasosaa seurakuntanuorista ei osallistu isoskoulutukseen. Sen sijaan monissa suurissa seurakunnissa lähes kaikki seurakuntanuoret ovat mukana isoskoulutuksessa.
– Tässä lienee kyse siitä, että suurissa seurakunnissa nuorisotyön resurssit eivät riitä muuhun kuin oppilaitosmaiseen isoskoulutukseen. Se on sääli.
Isoskokemukset vaikuttavat loppuelämän
Enemmistö isosiksi hakeutuvista on Porkan tutkimusten mukaan pitkäjänteisiä, vastuullisia, sosiaalisia ja kokoavia nuoria. 1970-luvulta asti on keskusteltu siitä, että isosiksi hakeutuu pääasiassa nuoria, jotka pärjäävät yhteiskunnassa muutenkin.
Tämä ei ole aivan koko totuus.
– Tutkimuksissani olen törmännyt myös nuoriin, jotka isostoiminta pitää kiinni yhteiskunnassa, Porkka sanoo.
Hän on havainnut myös, että isoskoulutukseen on helpompi lähteä, jos on ollut mukana seurakunnan lapsi- ja varhaisnuorisotoiminnassa. Rippikoulun käyneistä 30 prosenttia on osallistunut lapsena seurakunnan kerhoihin. Isosiksi päätyvistä kerholaisia on 70 prosenttia.
– Oikeastaan isostoiminta pitäisikin nähdä osana seurakunnan kasvatustyötä eikä aputyövoiman koulutuksena. Isostoiminnasta saadut kokemukset vaikuttavat monen ajatteluun ratkaisevasti koko loppuelämän, Porkka summaa.
Juttu on julkaistu aiemmin Kotimaa-lehdessä.