”Mieleeni jäi keski-ikäisen miehen vastaus kapakan ovelta: Seurakunta on siellä, missä joku uskaltaa katsoa minua silmiin…” Näin muistelee Sammonlahden eläkkeelle jäänyt kirkkoherra Jukka Lehtinen. Lue lisää hänen ajatuksiaan elämästä ja työelämästä:
1. Kuka olet? Milloin jäit eläkkeelle? Kuinka pitkän työrupeaman teit kirkon palveluksessa?
Olen Jukka Lehtinen ja jäin eläkkeelle kirkkoherran tehtävästä helmikuun alussa 2014. Papin virassa minulle kertyi virkavuosia kaikkiaan 39 vuotta. Opiskelin vuosina 1970–1975. Työni aloitin Sippolan seurakunnassa Anjalankoskella virallisena apulaisena 1975–1979, Lappeen kappalaisena toimin 1979–1988. Sen jälkeen olen ollut 1988 perustetun Sammonlahden seurakunnan kirkkoherrana Lappeenrannan seurakuntayhtymässä ja vuorollani myös Yhteisen Kirkkoneuvoston puheenjohtajana kahdesti. Pienen osan tällä ajalla työskentelin myös Lauritsalan seurakunnan vs. kirkkoherrana.
2. Kerro lyhyesti itsestäsi ja työurastasi
Olen syntynyt isäni kotipitäjässä Liedossa, josta muutimme 1957 Lappeenrantaan. Lähtökohtani hakeutua papin virkaan ovat vahvasti 1960-luvun nuorisotoiminnassa Lappeenrannassa. Meillä oli nuorten lähetyspiiri ja monenlaista harrastetoimintaa: musiikki- ja draamaryhmiä, retkiä ja leirejä. Lisäksi Lappeenrannassa oli meitä nuoria tukevat työntekijät, jotka antoivat tilaa etsiä ja löytää.
Opiskeluaikana meillä oli lauluryhmiä muun muassa Missiokvartetti ja Safarikuoro. Laulelimme esimerkiksi Lähetysseuran ja Kansan Raamattuseuran yhteyksissä. Olin työssä kesäaikana Suomen Lähetysseurassa.
Työvuosilta on nyt niitä muistellessa noussut mieleen monenlaista kokemusta. Lapsityössä toimin perustyöni ohessa mm. pyhäkoulutyön aluekouluttajana, päiväkerhopappina ja aikanaan myös Totto-lehdessä, ja sitten Lasten Keskuksen työyhteydessä muun muassa Lasten Pyhäkoululehden toimituskunnassa. Nuorisotyössä työskentelin jokavuotisten rippikoulujen lisäksi muun muassa hiippakunnan kasvatusasiain toimikunnassa, nuorten musiikkiryhmissä managerina ja nuorisopäivien yleissihteerinä.
Lisäksi minulla on ollut ilo olla mukana kutsuttuna hiippakunnan erilaisissa tehtävissä kuten kasvatus-, diakonia- ja jumalanpalvelustoimikunnissa, työryhmissä ja tuomiokapitulin apujäsenenä. Kokonaiskirkon näkökulmaa olen opetellut Käsikirjakomitean jäsenenä, jossa palvelin mm. perhemessujaoston puheenjohtajana sekä sitä seuranneessa työssä Kirkollisten Toimitusten kirjan toteuttamisessa. Tässä yhteydessä olen myös työstänyt virsiä nykyiseen virsikirjaan. Lauluja löytyy myös muista julkaisuista.
Kirkolliskokouksen jäsenenä olin kaudella 1995–1999.
Papin työhön on antanut lisävirikkeitä esimerkiksi jäsenyydet erilaisissa järjestöissä kirkossa ja kotikaupungissa.
On myös ollut mielenkiintoista saada työskennellä mukana uuden seurakunnan perustamisen (ja tässä yhteydessä myös uuden kirkon rakentamisen) eri vaiheissa ja toteutuksessa.
3. Minkälainen koulutus sinulla on? Kuinka hyvin se antoi eväitä työelämään?
Olen käynyt Helsingin yliopistossa teologikoulutuksen, johon yhteyteen olen sitten liittänyt muun muassa kaksivuotisen sairaalaharjoittelun. Työvuosien aikana olen aika ahkerasti käyttänyt kirkon koulutuksia. Olen käynyt läpi useampijaksoiset perhetyön-, kasvatuksen-, jumalanpalveluksen- ja kulttuurikurssit. Vuosiaiheseminaareihin, neuvottelupäiviin ja papiston päiviin olen osallistunut säännöllisesti.
Viime vuosina olen ollut Joensuun yliopiston jumalanpalvelusryhmän opettajana täällä kotikaupungissamme, liittyen teologian opiskelijoitten työssä oppimiseen.
Kokemukseni on, että sain kyllä teologisesta hyvät pohjat, mutta itse työn kohtaamiseen on tarvittu paljon muuta, johon kaikki edellä mainittu on auttanut. Hyötyä on ollut myös työnohjauksesta, vuorotteluvapaasta sekä Kaisankodin työssäjaksamisen kurssista.
Mikä on ollut työurasi vaikein paikka?
Niitä on niin monen suuntaisia. Kyllä sellainen on esimerkiksi lapsen kuolemaan liittyvä suru ja siihen sisälle käyminen. Helppoa ei ole aina myöskään ratkoa esimiehenä työn solmuja työyhteisössä. Omat ja toisten töppäilyt ovat saaneet aikaan vaikeita tilanteita. Toisaalta vaikeudet aina myös kasvattavat uuteen. Surun kyynel voi kirkastua ilon pisaraksi.
Mikä oli erityisen hauskaa tai mukavaa työssäsi?
Hyvää on ollut työn monipuolisuus, lasten aitous, nuorten into, seurakuntalaisten tuki, työkaverit, hyvä hiljaisuus, yhteislaulun voima sekä arjen ja juhlan kohtaaminen.
Millaiset muistot ovat jääneet vahvimpina mieleen?
Vahvimpana mieleeni ovat jääneet kohtaamiset, joissa on tullut häivähdys siitä, että on voinut olla avuksi ilossa, surussa, läsnäolossa. Toisaalta viime vuosilta mieleen ovat painuneet monet uudet toiminnot, joihin seurakuntalaiset ovat tulleet mukaan: lumikirkko, miesten retket ja aamiaiset, Ristin Tien toteutus, kaupunkipappina kulkeminen lehmusten alla.
Joskus saa riittämättömyyteen rohkaisua yllättävällä tavalla. Olin kastekodissa järjestelemässä tulevaa juhlaa. Siinä keskustelun yhteydessä isoveljen leluautosta irtosi pyörä. Sain sen poropeukalonakin kiinnitettyä paikoilleen, jolloin isoveli tokaisi ylpeänä: Kaikkea ne papit näköjään osaa…
Mitkä olivat työsi hyvät ja huonot puolet?
Hyviä puolia ovat työn itsenäisyys ja monipuolisuus, ihmisläheisyys ja herkkyys. Huonoina puolina näyttäytyvät ainakin itselleni edellisestä johtuen työn rajaamisen vaikeus ja liiallinen työhön uppoaminen.
Mistä ammensit voimaa työssä jaksamiseen?
Työssä jaksamisessa ovat auttaneet sanattomat huokaukset Jumalan puoleen, kodin ja perheen läsnäolo, työyhteyksissä olevat kohtaamiset, kynttilän ja nuotion valo, auringonnousu ja lasku, lupa olla keskeneräinen. On tärkeää saada olla vain pieni osa seurakunnan ja kirkon kokonaisuutta
Miten kirkko on muuttunut työssäoloaikanasi?
Yhtenäiskulttuuri on pirstoutunut ja ympäristö on kansainvälistynyt. Nämä asiat tuovat työhön sekä haasteita että mahdollisuuksia. Seurakunnassa olen saanut oppia paljon mm. inkeriläiskristittyjen kokemuksista.
Mihin suuntaan toivot kirkon ja oman työalasi kehittyvän jatkossa?
Omiksi kehitystavoitteikseni asetin joskus neljä lyhyttä tavua JU, JU, JA sekä JO. Valitettavasti nyt huomaan, etten ole paljon niissä kasvanut. Kirjaintavut tarkoittavat jumalanpalvelusta ja spiritualiteetin vahvistamista, julkituomisen rohkeutta ja ilmaisun selkeyttämistä, jaksamisen lähteiden löytymistä itselle ja välittämistä toisille sekä johtamisen selkeyttä, jäntevyyttä ja armollisuutta. Olisiko noissa kirkollekin ohjelmaa?
Minkä viisauden tai elämänohjeen haluaisit jättää kirkossa työskenteleville?
Jonkinlainen avainsana on mielestäni kohtaaminen. Sitä seurakunnassakin on opeteltu. Aikanaan, kun uutta seurakuntaa aloittaessamme kyselimme ihmisiltä, mitä he toivoivat uudelta seurakunnalta, jäi mieleeni keski-ikäisen miehen vastaus kapakan ovelta: Seurakunta on siellä, missä joku uskaltaa katsoa minua silmiin…
Onko joku esimies jäänyt mieleesi erityisen hyvänä urasi varrelta? Miksi?
Kaikilta olen oppinut jotakin, toteutettavaa tai korjattavaa. Vahvimmin minuun on ehkä vaikuttanut jo edesmennyt Lappeenrannan kirkkoherra Herkko Kivekäs, jonka toimintaa tosin itse sain seurata nuoren seurakuntalaisen roolissa. Hänessä korostui esimiehenä tasapuolisuus, innovatiivisuus, tuki, eteenpäin katsominen ja nuoriin satsaus, lempeys ja rohkeus.
Mitä harrastat? Mitä teet eläkeläisenä?
Työvuosien aikana työ ja harrastukset kyllä sekoittuivat, ja osin harrastukset jäivät työn alle. Sikäli kun minulla vielä on elämänvuosia edessäpäin, toivon löytäväni uudelleen liikkumisen penkkiurheilun jatkoksi sekä luonnon ihmeet ja onkimisen. Toivon löytäväni myös uudesta näkökulmasta kirjoittamisen ja runot, jotka tähän mennessä ovat lähinnä syntyneet työn yhteyteen. Uudelleen löydettävien joukkoon nimeäisin harrastuksista vielä valokuvauksen ja musiikin, lukemisen ja näytelmät.
Kodin ja perheen yhteydessä alkaa uudenlainen aika, sykkeestä kyllä pitävät huolen kuusi vilkasta lastenlasta. Sisarukset ja sukulaisetkin piirtyvät uudelleen selkeämmin elämisen kulkuun. Ja kesämökki – kädet multaan, se rentouttaa! Sanat vähenevät. Loppuun siksi runo: Liperi tiukka, hellitä hiukka!
Kuva: Pertti Kakkonen