[Arkistojuttu] Tarinan mukaan maailmankaikkeuden ensimmäinen järjestäytynyt jumalanpalvelus pidettiin pian ihmisen luomisen jälkeen. Silloin ihmisillä oli asiaa Luojalleen. He parveilivat hänen valtaistuimensa äärellä. Jokaisella oli kiire saada oma asiansa Isän Jumalan korviin.
Jossain vaiheessa Jumala alkoi tuskastua tilanteeseen ja pyysi enkeleitä tekemään asialle jotain.
Seurasi järjestäytyminen. Väki pantiin riviin ja erilaiset asiakokonaisuudet järjestettiin ryhmiin. Jokaiselle jaettiin sulka, jossa oli vuoronumero.
– Minä olen järjestyksen Jumala, tyytyväinen palveluksen kohde sanoi.
Tästä saivat alkunsa kaikki maailman jumalanpalvelukset ja liturgiat.
Ehkä alkuliturgiaa ei ollutkaan
Edellä kerrottu tarina ei ole tosi, kuten eivät hyvät tarinat yleensäkään, mutta kertomuksen idea on toisaalla. Jumalanpalvelus on tilanne, jossa ihmiset yrittävät yhdessä järjestäytyneesti kertoa Jumalalleen jotain, pyytää häneltä jotain sekä osoittaa hänelle uskollisuuttaan, alamaisuuttaan ja kiitollisuuttaan.
Minkälainen oli maailman ensimmäinen kristillinen jumalanpalvelus? Sitä ei tiedä kukaan, mutta arvailuja on esitetty. Jotkut uskovat jopa niin sanottuun alkuliturgiaan, kaikkien kristillisten liturgioiden äitiin.
Mitään alkuliturgiaa tuskin on ollut olemassa, vaan jumalapalveluselämän muodot – myös sanamuodot – ovat kehittyneet samanaikaisesti eri puolilla laajenevaa kristillistä kirkkoa. Liturgian kehityksen suunta on nykytutkijoiden mukaan ollut erilaisuudesta kohti yhtenäisyyttä, eikä suinkaan päinvastoin.
Yksi liturgian tutkijoiden periaate on, että vanhempi versio on aina lyhyempi. Mitä pidempi ja monisanaisempi liturginen sanamuoto, sen varmemmin kyse on myöhemmästä kerrostumasta,
Kirjassaan Liturgian lähteillä
Heikki Kotila kertoo esimerkin: ehtoollisen asetussanojen yksikertainen lause ”otti leivän” saattaa laajentua myöhemmissä liturgioissa muotoon ”otti leivän pyhiin ja puhtaisiin käsiinsä”.
Sama kokemus juutalaisten kanssa
Varmaa on, että oli alkukirkon jumalanpalvelus minkälainen tahansa, siinä oli mukana heijastumia juutalaisten jumalanpalveluselämästä. Olivathan ensimmäiset kristityt juutalaisia. He kävivät synagogissa, mutta pitivät myös rukoushetkiä kotona aamulla, iltapäivällä ja illalla.
Perinteinen näkemys väittää, että alkukirkon aikoihin juutalainen liturgia oli vakiintunutta ja rukoukset seurasivat totutussa järjestyksessä toisiaan. Toisaalta on väitetty juutalaiseen hurskauselämään kuuluneen myös spontaaniutta. Rukousten järjestys ei ollut välttämättä kiveen hakattu.
Niinpä on vaikea sanoa ehdottomasti, mitkä asiat juutalaisesta liturgiasta siirtyivät osaksi alkukirkon liturgiaa. Taustalla vaikutti myös kristittyjen tietoinen tarve erottautua juutalaisista.
Ensimmäiset kristityt kuitenkin jakoivat juutalaisten kanssa saman kokemuksen jumalanpalveluksesta. Varsin pian kristittyjen kokoontumiset alkoivat kehittyä yhä enemmän kohti omintakeista jumalanpalvelusta. Siitä kuinka kaikki vaihe vaiheelta tapahtui, ei ole kovin tarkkaa tietoa.
Jää tutkijoiden kiisteltäväksi, miten esimerkiksi juutalaiset ruokasiunaukset vaikuttivat Jeesuksen esimerkin mukaiseen ehtoollisen viettoon, joka oli kristittyjen kokoontumisten keskeinen elementti.
Voi, tuota riitusten moninaisuutta!
Vaikka kahden ensimmäisen vuosisadan liturginen kehitys on osittain epäselvää, voidaan myöhemmistä lähteistä päätellä, että juutalainen ja kristillinen liturgia kehittyivät vapauden ja sidonnaisuuksien jännitteessä.
Justinos Marttyyrin kuvaus Rooman seurakunnan jumalanpalvelusviettotavoista vuoden 150 tietämillä kertoo, että keskeisellä sijalla olivat tekstien lukeminen, saarna, rukoukset, rauhantervehdykset, uhrilahjojen esiin kantaminen, ehtoollisrukous ja ehtoollisen jakaminen.
Vasta 300-luvulla alkoi ilmaantua kirjallisia dokumentteja, joissa määriteltiin liturgian kulkua ja sanamuotoja. Alkoi kehitys, jonka seurauksena syntyivät itäiset ja läntiset liturgiat. Niistä käytetään myös nimitystä riitus.
Itäisiä liturgioita ovat egyptiläiset, syyrialaiset, itäsyyrialaiset ja bysanttilaiset liturgiat. Itäiseen liturgiaperheeseen kuuluvat edellä lueteltujen liturgioiden ”alalajit” kuten etiopialaiset, koptilaiset ja persialaiset sekä Jerusalemin ja Armenian liturgiat.
Läntisessä kristikunnassa roomalainen eli latinalainen riitus oli ja on edelleen vallitseva. Maailman katolilaisista noin 90 prosenttia noudattaa latinalaista riitusta. Mutta lisäksi läntisissä liturgioissa voidaan erottaa pohjoisafrikkalainen, ambrosiaaninen ja kelttiläinen liturgia sekä gallialaiset ja mozarabialaiset (espanjalaiset) liturgiat.
Kiitos kuuluu dominikaaneille
Kun kristinusko saapui Suomeen ja järjestäytynyt kirkko aloitti toimintansa, se noudatti 1300-luvulta lähtien dominikaanista riitusta. Sen pohjalta syntyi myös ensimmäinen Suomea varten painettu kirja, Missale Aboensis vuonna 1488.
Erikoisuutena voi mainita, että domikaaninen riitus otettiin Suomessa käyttöön jälleen vuonna 2011, kun sen mukaista messua alettiin toimittaa Studium Catholicumin kappelissa Helsingissä.
Uskonpuhdistus muokkasi jumalanpalvelusjärjestystä 1500-luvulla. Se otti käyttöön kansankielen. Tosin Ruotsissa ja Suomessa kirkkojärjestys säilytti enemmän keskiajan katolisen messun piirteitä kuin monissa muissa protestanttisissa maissa.
Ensimmäinen suomenkielinen jumalapalvelusjärjestys oli Mikael Agricolan kirjoittama. Se julkaistiin vuonna 1549.
Protestanttisista liturgioista yritettiin häivyttää reformaatiota seuranneina vuosisatoina pikku hiljaa katolisia piirteitä siinä onnistumatta. Suomen luterilaisen kirkon jumalanpalvelus on edelleen läheistä sukua katolisen kirkon messulle.
Mutta miksi jumalanpalvelus on niin tärkeä asia kirkon elämässä? Kysymystä voi lähestyä ainakin kahdesta suunnasta. Ensinnäkin teologisesta ja toisekseen yleisestä rituaalien merkityksen näkökulmasta.
Kuka palvelee ketä?
Kirkollinen näkökulma jumalanpalvelukseen on yleensä yksivakaan teologinen. Mutta kuten varhaiskristillisyyden tutkija E.P. Sanders on todennut: ”Uskonto ei ole vain teologiaa: itse asiassa se ei useinkaan ole lainkaan teologista.”
Jumalanpalvelus on uskonnon rituaali kuten muidenkin uskontojen palvonta- ja rukousmenot. Sitä kannattaa tarkastella toimintana, joka vastaa ihmisten erilaisiin tarpeisiin, ei niinkään teologisesti tulkittujen toiminnallisten symbolien älyllisenä verkostona.
On luontevaa ajatella, että jumalanpalvelus rituaalina palvelee ihmisen sisäisiä ja sosiaalisia tarpeita. Jumalanpalvelus antaa luvan keskittyä hengelliseen kokemiseen ja kuulla siihen liittyvää puhetta ja opetusta. Jumalanpalvelus luo kielellisen erillismaailman. Samalla se tuottaa iloa ja tyydytystä. Jumalanpalvelukseen osallistuva ihminen voi kokea, että hän ei ole yksin. Hän kuuluu joukkoon, jolla on sama näkemys maailmasta ja elämän tarkoituksesta.
Varsinkin luterilaisuudessa on harrastettu pohdintaa siitä, kuka jumalanpalveluksessa palvelee ja ketä – ihminen Jumalaa vai Jumala ihmistä. Kysymys saa rituaalisessa tarkastelussa selkeän vastauksen: kumpikin tarkoitusperä toteutuu. Ihminen kokee suorittavansa uskonnollisen velvollisuuden ja tulee samalla hengellisesti hoidetuksi.
Lähteet: Heikki Kotila:
Liturgian lähteillä. Johdatus jumalanpalveluksen historiaan ja teologiaan. Kirjapaja, 3. painos, 2004. Risto Uro:
Rituaalinen näkökulma kristinuskon syntyyn (teoksessa Jumalapalveluselämä muutoksessa, toim. Joona Salminen, STKS, 2009).
Juttu on julkaistu aiemmin Kotimaa Suolassa 2/2013