Mikael Pentikäinen on entinen, irtisanottu Helsingin Sanomien päätoimittaja. Taustasta valtakunnan ykköslehden johdossa ei ole kuitenkaan hänelle mitään hyötyä kamppailussa Brysselin valoista. Keskustan europarlamenttivaaliehdokas sanoo lähtevänsä vaaleihin takamatkalta muihin nähden. Pentikäisen taustaan ja nykypäivään kuuluu myös vanhoillislestadiolainen herätysliike.
Tämä kirja sai alkunsa potkuistani, Helsingin Sanomien entinen vastaava päätoimittaja, Keskustan europarlamenttiehdokas Mikael Pentikäinen aloittaa vajaa neljäsataa-sivuisen kovakantisen kirjansa Luottamus (Otava).
Julkistamistilaisuudessa torstaina hän määrittelee kirjansa olevan ”löytöretki luottamuksen olemukseen ja merkitykseen sekä puheenvuoro eettisesti kestävän ja paremman johtamisen puolesta”. Kiteytykseen voi yhtyä. Pentikäinen kertoo jonkun sanoneen hänelle, ettei kirjaa jaksaisi lukea, jos siellä ei olisi välillä myös henkilökohtaisia osuuksia. Säännöllisin sivuvälein hän käsittelee potkujaan valtakunnan päälehdestä ja tekee näin eräänlaista surutyötä. Hän kertoo muun muassa, miten potkujen jälkeen vaikeimpina hetkinä joku tuli pyytämättä hänen luokseen. Katkeruus kirjasta ei kuitenkaan paista.
Pentikäisen kirja on pitkälti johtamistaidon ja esimiestaidon kirja. Sellaisenaan se on lajityypissään erittäin syvää luotaava. Se kutsuu niin johtajia kuin työntekijöitäkin perinpohjaiseen itsereflektioon. Lienee oikein ajatella, että Pentikäinen on kirjoittanut kirjan hyvään aikaan. Hän on ollut ”auki” ja irtisanomista vasten ajatteluun on tullut syvyyttä ja värejä.
Paitsi johtajuutta, kirja käsittelee myös politiikkaa, yrittämistä, yrityksiä, mediaa, hallintoa ja Euroopan unionia – ylipäänsä yhteiskunnallisia asioita. Kaikki tehdään termin luottamus kautta. Vaikka Pentikäinen ei ole itse aivan varma, kirjassa on myös loppua kohden hitusen verran vaalikirjan piirteitä.
– Kirja olisi tullut, vaikka en olisi ehdolla, en pidä sitä vaalikirjana.
Oliko Elop peluri?
Pentikäinen listaa asiat, jotka hän haluaa kirjallaan viestiä. Ensinnä Suomesta puuttuu luottamusta tulevaisuuteen. Siksi tarvitaan ”uusi sopimus” yritysten ja yhteiskunnan välille ja sopimus myös yritysten ja työntekijöiden välille. Yritysten osalta Pentikäinen puhuu paljon yhteiskuntavastuusta, hän moittii työntekijöiden irtisanomiskynnystä liian matalaksi. Näiden lisäksi hän käsittelee johtajuutta, nimenomaan hyvää johtajuutta.
– Se on tänä päivänä poikkeus, ei normi.
Kirjassa hyvän johtajan malliksi hahmottuu palveleva johtaja. Tällaisen johtajan vastakohtana näyttäytyy peluri.
Jos johtaja puhuu toista kuin tekee, hän menettää uskottavuuttaan: Kirjassa esimerkkinä tästä mainitaan Nokian entinen toimitusjohtaja Stephen Elop, joka kesällä 2013 kiisti Nokian ja Microsoftin neuvottelut puhelintoiminnan järjestelystä. Elop totesi, että ”on vaikea ymmärtää, mitä järkeä myynnissä olisi” viitaten Nokian myyntiin. Vähän myöhemmin kauppa julkistettiin. Oliko Elop peluri?
– En usko, että hän oli pelurijohtaja, mutta hänellä oli mainitussa tilanteessa tietoista harhaanjohtamista, Pentikäinen sanoo Kotimaa Prolle.
Kirjassaan ex-päätoimittaja yllättäen jakaa jopa ohjeita siitä, miten johtajan pitäisi vastaavassa tilanteessa kiertää toimittajan kysymys sortumatta huijaamiseen.
Syyksi sanottiin vain luottamuspula
Pentikäinen kertoi julkistamistilaisuudessa Otavan tiloissa Helsingin Uudenmaankadulla, ettei alkuperäinen ajatus ollut kirjoittaa kirjaa, vaan purkaa irtisanomista paperille. Hän otti kuitenkin kustantajaan yhteyttä, mikä johti salamavauhtia kustannussopimukseen. Hyvä kauppa, jo ennen julkaisua opuksesta otettiin 2. painos, mikä on tietokirjalle hyvin.
Kirjailija teroittaa muutamalle kymmenelle julkaisutilanteeseen saapuneelle painavasti, että sanonta ”luottamus joko on tai ei ole on väärä”.
– Luottamus voi elää jopa päivän mittaan. Luottamusta voi rakentaa. Luottamus on päätös.
Pentikäinen väittää, ettei hän tänäkään päivänä tiedä, miksi hän joutui lähtemään Helsingin Sanomista.
– Syyksi sanottiin vain luottamuspula, Pentikäinen toteaa.
Kirjassa toki valotetaan ja vihjataan myös irtisanomisen mahdollisiin syihin, muun muassa tabloid-uudistukseen liittyneisiin ristiriitoihin yhtiön hallituksen kanssa.
Monenlaisia tulkintoja eron syistä on esitetty, mutta ilmeisesti kyse on lopulta siitä, että Pentikäisen on koettu toimineen hallitukseen nähden liian itsenäisesti, hallituksen kannalta siis omapäisesti.
Helsingin Sanomissa hänen lähtönsä jälkeen nähtyjä isoja irtisanomisia hän ei kommentoi eikä lähde neuvoja jakamaan. Hän toteaa kuitenkin kahteen kertaan olevansa surullinen kollegojensa puolesta.
Siellä se oli piispojen välissä
HS julkaisee säännöllisesti lyhyitä esittelyjä tulevista kirjoista. Pentikäinen löysi aikanaan oman kirjansa uskonto ja filosofia -kategoriasta. Hän lähetti asiasta ihmettelevän twiitinkin, johon hän oli kuvannut ja ympyröinyt paikan, jossa kirja ja hänen nimensä mainittiin.
– Ihmettelin jo, että eikö kirjaa noteerata, kunnes löysin sen sieltä piispojen välistä. Se kuvastaa ehkä johtamistani, kun he olivat panneet sen uskonto ja filosofia -osastoon, hän hauskuutti julkistamisessa paikalla olleita.
Kyllä kirjassa silti uskontoa sivutaan. Jonkin kerran Pentikäinen siteeraa Raamattuakin. Hän kertoo myös suvustaan, jossa on pappeja ja lestadiolaisia. Äidin ja isän avioero aikanaan oli Mikaelille ja hänen sisarilleen kova paikka. Kirjasta ilmenee, että isoveli Mikael on tukenut muita sisariaan vanhempien eron aiheuttamassa surussa.
Kun Pentikäiseltä kysyy vanhoillislestadiolaisuuteen liittyvistä asioista, hän vastaa sujuvasti kaikkiin kysymyksiin. Vallitsee kuitenkin hiljainen tunne, ettei asiasta puhuminen välttämättä ole pelkästään helppoa. Vanhoillislestadiolaisuus edustaa toiseutta, usein jopa kirkon sisällä.
”Olen arvostanut uskonnollista perintöäni. Olen saanut siitä paljon ja halunnut pysyä sen yhteydessä. En ole itse kokenut sen vuoksi syrjintää tai kiusaamista, vaikka tiedän, että moni on taustaani ihmetellyt. Myönnän, ettei kuuluminen kiisteltyyn vähemmistöön ole ollut aina helppoa”, hän kirjoittaa kirjassaan.
Ei ole ollut tarvetta sanoutua liikkeestä irti
Kun Pentikäinen heinäkuussa 2012 kommentoi Helsingin Sanomissa vanhoillislestadiolaisen siskonsa kohua herättänyttä pappisvihkimystä, hän puhui lestadiolaisuudesta lapsuutensa herätysliikkeenä. Nyt hän kertoo Kotimaa Prolle, että hän on yhäti vanhoillislestadiolainen ja tunnustaa tätä vakaumusta. Hän on aina ollutkin.
– Ei ole ollut tarvetta sanoutua vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä irti tai jättää sitä, vaikka en ole aina ajatellut niin kuin liikkeen johto, hän sanoo.
Kirjassaan Pentikäinen kuitenkin painottaa olevansa myös vakaa kansankirkon ystävä. Hän harmittelee, tuliko hän tarpeeksi korostaneeksikaan kansankirkon merkitystä.
– Olisi pitänyt enemmänkin kirjoittaa auki, miten oma identiteettini suhteessa kirkkoon on erittäin vahva ja miten meillä on hyvä kirkko. Sitä haukutaan usein aivan liikaa.
Tosin Pentikäinen antaa Luottamuksessa myös kritiikkiä kirkolle. ”Uudistamista hyvä kirkkomme kuitenkin kaipaa. Siitä on tullut vuosisatojen aikana liialla byrokratialla kuormitettu kirkko, jossa henkeä on korvannut hallinto ja toimintaa sen suunnittelu.”
Pentikäinen kertoo kirjoittaneensa viimeisenä kirjaan kohdan, jossa hän käsittelee vanhoillislestadiolaisuuttaan.
– Koin että se oli kirjoitettava.
Minä en rajoja vedä
Yksi vanhoillislestadiolaisuuteen liittyvä keskeinen kysymys on liikkeen seurakuntakäsitys, josta juontuu myös liikkeen käsitys pelastusopista. Vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi on ekslusiivinen eli muut pois sulkeva. Asiaa sanoitetaan hieman eri tavalla ja usein ulkopuolisen korvissa vaikeaselkoisesti, mutta yleistäen kyse on siitä, että pelastus on mahdollinen vain vanhoillislestadiolaisuudessa. Kirkon sisällä tällainen käsitys luonnollisesti aiheuttaa kitkaa. Liikkeessä on kuitenkin myös toisenlaista ajattelua, vaikka se ei ole virallisen kannan mukaista ja poikkeavien kantojen julkinen esittäminen voi johtaa hankaluuksiin.
Pentikäinen pyörittelee asiaa mutta aivan täysin tyhjentävältä vastaus ei lopulta tunnu.
– Kirkon ja uskovien tehtävä on julistaa armoa, minä en rupea rajaamaan julistuksen voimaa pois. Uskon sen, mitä uskontunnustuksessa sanotaan. Ei ole ihmisten tehtävä vedellä Jumalan valtakunnan rajoja.
Voidaanko vastauksen tulkita tarkoittavan sitä, että et edusta ekslusiivista seurakuntaoppia?
– Uskon niin kuin kirkon uskontunnustuksessa sanotaan. Sen takana on erittäin helppo seistä. Eivät valtakunnan rajat ole ihmissilmin nähtäviä, ne kulkevat sydämestä sydämeen. Minä en niitä vedä.
Kriittinen juttu voidaan tulkita hyökkäykseksi
Mikael Pentikäisen päätoimittajakaudella vanhoillislestadiolaista liikettä käsiteltiin Helsingin Sanomissa siinä, missä muitakin uskontoon liittyviä ilmiöitä. Liike sai paljon kriittistä huomiota, kun lehti teki esimerkiksi lasten hyväksikäyttötapauksiin liittyneitä uutisia.
Pentikäisen mukaan suomalaisessa yleisössä on yliherkkyyttä uskontojuttujen äärellä. ”Kriittinen, olennaiseen keskittyvä juttu voidaan tulkita hyökkäykseksi omaa liikettä vastaan ja sen avulla luodaan viholliskuvaa ja oiotaan omia rivejä”, hän kirjoittaa.
Pentikäinen toteaa kokeneensa velvollisuudekseen nostaa näitä kipupisteitä esiin. ”Totuutta pitää etsiä ja median tehtävä on raportoida myös uskonnon varjoista. Uskon, että hetkellisesti kipeältä tuntuva julkisuus tervehdyttää pitkällä tähtäimellä lestadiolaisen liikkeen sisäistä elämää.”
Liikkeitä yksilöimättä hän kirjoittaa kirjassaan myös, miten sokea luottamus voi olla tyypillistä uskonnollisissa yhteisöissä, joissa johdon seuraamisesta tehdään uskon tunnusmerkki.
”Kun kuuliaisuus on toistuva uskonnollisen retoriikan käsite, varoitusvalojen on hyvä syttyä. Ryhmästä sulkemisen pelko voi ruokkia sokeaa luottamusta ja pimeää kuuliaisuutta.”
Ei vielä jäsenkirjaa
Kirjansa julkistuksessa tai ”julkkistamistilaisuudessa”, kuten hän omaa lastaan siteerasi, Pentikäinen paljasti myös, ettei hän ole vielä ehtinyt hankkia Keskustan jäsenkirjaa. Toimenpide on kuitenkin edessä. Puolue tuli tutuksi hänelle jo aikanaan yliopistopolitiikassa, mutta lehtimiehenä puoluesidonnaisuus oli syytä katkaista.
Kirjasta ilmenee, miten jo pari päivää potkujensa jälkeen Pentikäinen istui Keskustan puheenjohtajan Juha Sipilän parvekkeella ja Sipilä esitti kosinnan europarlamenttivaaliehdokkaaksi. Pentikäinen jäi miettimään ja tarttui myöhemmin tilaisuuteen. Parveke-päivä oli sama päivä, jona Kotimaa24 nosti ensimmäisenä julkisuuteen Pentikäisen mahdollisen ehdokkuuden.
Pentikäiseltä udeltiin julkistamisessa jälleen läpimenon mahdollisuuksia. Vastauksen viesti näyttää pysyvän samana päivästä toiseen, mahdollisuudet on.
– Lähden takamatkalta kokeneisiin poliitikkoihin nähden. Kiertäminen kentällä on saanut aikaan sen, että on tunne, että voin päästä läpi. Mutta se ei meinaa asiassa yhtään mitään, että on HS:n potkut saanut päätoimittaja, Pentikäinen sanoo ja uskoo, että kyse on siitä, miten vaalityössä onnistuu.
– Suomessa on kaipuu rakentavampaan ja kokoavampaan politiikkaan. Ei voi olla niin, että otetaan velkaa eikä ole kasvua, hän jatkaa poliitikko-minän päästessä vauhtiin.
Ei ehdotonta ei:tä eduskuntavaaleille
Kun Pentikäiseltä kyselee mahdollisesta eduskuntavaaliehdokkuudessa 2015, toimittajan mielessä on ääneen lausumaton ajatus siitä, että hänellä on viisi lasta kotonaan.
– Olen sitoutunut olemaan ehdolla eurovaaleissa, en missään muussa, Pentikäinen sanoo Kotimaa Prolle.
Entä onko hän valmis sulkemaan pois sen, ettei hän osallistuisi eduskuntavaaleihin, mikäli hän on tullut valituksi europarlamenttiin. Tähän hän vannoo sitoutumistaan europarlamenttiin, mutta toteaa myös, että ei sano ehdotonta ei:tä.
– Koskaan ei pidä sanoa ehdotonta ei:tä.
Jännittävä ajatuskuvio saattaisi olla Pentikäinen viestintäministerinä, jossa tehtävässä hän vastaisi myös Yleisradioon liittyvistä asioista. Sanomissa Pentikäinen tiedettiin kaupallisen median vahvana puolustajana, hän koki Ylen tunkevan omalla asemallaan väärälle reviirille.
Kirjassaan Pentikäinen kritisoi pääministeri Jyrki Kataisen hallitusohjelmaa liian yksityiskohtaiseksi. Se vanhenee nopeasti eikä auta menestymään muuttuvassa maailmassa, mistä kärsii koko kansakunta.
Miten Pentikäinen sitten itse asiaa hoitaisi? Hän sanoo Kotimaa Prolle, että hallituksen ministerien kesken pitäisi olla niin avoin luottamus, että politiikkaa voi muuttaa tarvittaessa nopeastikin.
– Ei pieni eikä isokaan kansakunta voi pärjätä, jos se ei kykene luomaan johtamisjärjestelmää, jossa reagoidaan nopeasti.