Matti Revon ja Irja Askolan kriittiset puheet ovat olleet verkosta luettavissa. Kotimaa 24 julkaisee myös Espoon piispa Tapio Luoman puheenvuoron kokonaisuudessaan.
Luoma painotti puheessaan herätysliikkeiden ja kirkon tullen uuteen vaiheeseen, jossa korostuu kirkon luonne hengellisenä yhteisönä.
– Kirkko ei ole pelkkä hengellisten liikkeiden yhdistäjä vaan se on itsessään hengellinen yhteisö, hengellinen liike, Luoma sanoo suviseurojen kutsuvieraslounaalla 29.6. pitämässään puheenvuorossa.
Piispa Tapio Luoman tervehdyspuheenvuoro Lopen suviseurojen kutsuvieraslounaalla:
Suomen evankelis-luterilainen kirkkomme on aina ollut moni-ilmeinen uskonnollinen yhteisö. Herätysliikkeet ovat leimanneet paljon sen elämää, ja monin paikoin jonkin herätysliikkeen asema on ollut niin vahva, että yleisissä mielikuvissa herätysliikkeen toiminta ja paikallisseurakunnan elämä on nähty yhtenä ja samana asiana. Myös vanhoillislestadiolainen herätysliike on vaikuttanut vahvasti kansankirkkomme elämään erityisesti niillä alueilla, joissa liikkeellä on ollut luja jalansija. Kuten kaikki herätysliikkeemme, myös vanhoillislestadiolaisuus on antanut oman erityisen lisänsä siihen suomalaisen luterilaisuuden kirjoon, jota kirkkomme niin monin eri tavoin ilmentää.
Viime vuosina keskustelu herätysliikkeiden ympärillä on nostanut esiin kysymyksen, onko herätysliikkeillä enää sijaa kirkossamme. Näin on kysytty myös nyt suviseuroihin kokoontuneen väen keskuudessa. Maailma on muuttunut nopeasti, jopa niin nopeasti, että se suomalainen luterilainen kristillisyys, joka vielä pari vuosikymmentä sitten oli herätysliikeväelle tuttua, on nyt joutunut uuteen valoon. Herätysliikkeissä kysytään, mikä asema niillä kirkossamme tänä päivänä on. Tätä kyselyä on värittänyt epävarmuus ja jopa hätäännys: mihin oikein olemme joutuneet? Millainen on tulevaisuus?
Syitä tähän kaikkien herätysliikkeiden tavalla tai toisella kohtaamaan kokemukseen löytyy epäilemättä useita, ja vasta aikojen kuluttua kirkkohistorioitsijat osannevat tutkimuksissaan arvioida etäisyyden päästä aikaa, jota nyt kirkossamme elämme. Rohkenen tässä kuitenkin nostaa esille yhden näkökulman, joka voi osaltaan selittää kokemaamme muutoskehitystä.
Herätysliikkeet ovat pitäneet huolta omasta väestään omien lähtökohtiensa ja erityiskorostustensa varassa. Jokaiselle liikkeelle on ollut tärkeää tarjota hengellistä ravintoa, jonka on koettu ruokkivan ja vahvistavan liikkeen piirissä eläviä ja siinä kristityn taipaleellaan kilvoittelevia. Identiteetiltään vahvassa herätysliikkeessä on saattanut syntyä mielikuva, että oma kansankirkkomme, Suomen evankelis-luterilainen kirkko, tarjoaa ennen kaikkea puitteet ja raamit ja suojan sille toiminnalle, jota herätysliikkeissä toteutetaan. Kirkkoa ei silloin ehkä aina ole nähty itsessään hengellisenä yhteisönä vaan pikemminkin erilaisten luterilaiseen tunnustukseen sitoutuneiden hengellisten yhteisöjen yhdistäjänä.
Se muutos, joka kirkkomme ja sen herätysliikkeiden suhteissa on ollut käynnissä, on nähdäkseni sidoksissa tämän mielikuvan murtumiseen. Kirkko ei ole pelkkä hengellisten liikkeiden yhdistäjä vaan se on itsessään hengellinen yhteisö, hengellinen liike, joka on saanut tehtävänsä Herraltamme Jeesukselta Kristukselta.
Jos nyt on kyse tällaista muutoksesta, sitä on syytä tarkastella myönteisesti ja pelottomasti. Tällä tiellä, jossa oma kirkkomme nähdään yhä vahvemmin aitona hengellisenä yhteisönä, sanan ja sakramenttien tyyssijana sekä Jumalan ja ihmisen kohtaamisen yhteisönä, voi olla edessämme vain valoisa tulevaisuus. Ja tällaisella tiellä herätysliikkeillämme, myös vanhoillislestadiolaisuudella, on edelleen oma tärkeä paikkansa.
Kun seuravieraat näinä päivinä tällä kentällä kohtaavat toisiaan, tervehdyksiä vaihdetaan puolin ja toisin. Nuo tervehdykset sisältävät paljon. Niissä halutaan Jumalan olevan mukana. Siksi noissa sanoissa voi kuulla sovinnon ja rauhan äänen. Niissä kuvastuu halu kuulua yhteen siihen joukkoon, joka on matkalla, usein epävarmuuksien ja outojen, nopeasti muuttuvien tilanteiden keskellä. Noiden sanojen myötä antaudutaan Jumalan ja hänen armonsa hoidettaviksi anteeksiantamuksen, sovinnon ja rakkauden voimakenttään. Juuri tästä Jumalasta, tästä anteeksiantamuksesta, sovinnosta, rakkaudesta ja armohoidosta on kyse oman kirkkomme elämässä.
Haluan toivottaa omasta sekä Espoon hiippakunnan ja sen tuomiokapitulin puolesta nyt alkaneille suviseuroille Jumalan runsasta siunausta ja Herramme Jeesuksen hoitavaa läsnäoloa Pyhässä Hengessä.
Lue myös
Irja Askolan puheenvuoro
Lue uutinen Matti Revon puheenvuorosta (lopussa linkki puheeseen)