Vanhusten kotihoito on yleistymässä kovaa vauhtia. Laitospaikkoja on vähennetty, mutta kodinomaisia hoitopaikkoja ei ole lisätty riittävästi, sanoo Helsingin Herttoniemen sairaalan ja Myllypuron vanhustenkeskuksen sairaalapastori Merja Hållfast.
Hänen mukaansa kaikki haluaisivat, ymmärrettävästi, vanheta omassa kodissaan, mutta harva tulee ajatelleeksi mitä se käytännössä tarkoittaa. Toisaalta monet myös pelkäävät tuota tulevaisuutta. Julkisen keskustelun asenteet ja sävy eivät nekään Hållfastin mukaan ole omiaan luomaan turvallisuutta.
– Kotihoitoon tarvittaisiin paljon lisää resursseja, että se olisi inhimillisempää, Hållfast sanoo.
Laitoshoidossa on hänen mukaansa parantamisen varaa, mutta siellä on ainakin turvallista.
– Kotihoito on pitkälti ikääntyneiden omaishoitajien varassa. Aina ei tiedä kumpi on hoidettava ja kumpi hoitaja. Kun Helsingin kaupunki selvitti asiaa, moni omaishoitaja oli uupumisensa takia laitoshoidon kannalla.
Kotona asumisessa on Hållfastin mukaan ongelmana varsinkin Helsingissä vanhusten yksinäisyys.
– Kotihoitoa koskevassa keskustelussa on jäänyt kokonaan syrjään se, ettei ihminen voi elää tyydyttävää elämää ilman kontaktia toisiin ihmisiin. Kehittyneempien tutkimuseläinten hoidossa edellytetään kontakteja lajitovereihin, mutta sosiaalisia kontakteja ei turvata vanhuksille. Ihmiset joutuvat asumaan hissittömissä taloissa, joista ei pääse omin avuin ulos. Kotini voi olla linnani monessa mielessä.
Keskustelussa vanhustenhoidosta nousee aika ajoin esiin myös vanhojen pariskuntien erottaminen toisistaan laitoshoidossa. Hållfast tunnistaa ilmiön mutta sanoo, ettei se ole ongelmista suurimpia.
– On ollut tilanteita, joissa puolisot ovat olleet sijoitettuina eri laitoksiin. Toinen on hyvin huonokuntoisten laitoksessa, kun toinen on odottanut hyvinkin pitkään sairaalassa paikkaa kevyempää hoitoa antavaan laitokseen. Hoidon tarpeen pisteytys ja arviointi voi sivuuttaa inhimilliset näkökulmat. Kyllä tässä olisi kehittämistä. Esimerkiksi monipuolisempaa laitosasumista voisi joidenkin kohdalla ajatella, että voitaisiin asua saman katon alla.
Vanhustenhuollossa on suurimpana tulevaisuuden ongelmana raha. Viime vuosina on sanavarastoomme tullut sana huoltosuhde. Pitkäaikaislaitoksia on vähennetty ja tilalle on tarjottu erilaisia asumisyksiköitä. Kotihoidon väitetään maksavan laitoshoitoa vähemmän ja siksi sitä suositaan. Laskelmista saadaan erilaisia tuloksia sen mukaan, mitä niissä kulloinkin otetaan huomioon. Hållfast pohtii voisiko taustalla olla se, että hoiva-alalla julkisella sektorilla liikkuva raha halutaan jonnekin muualle.
– Laitoshoidossa olevan vanhuksen tuloista otetaan 85 prosenttia kustannusten peittämiseksi. Sen sijaan palveluasumisessa maksetaan vuokra ja sen jälkeen vielä erikseen kaikista palveluista ja muun muassa lääkkeet. Tähän on keksitty käänteinen laina, jossa ihmiset myyvät asuntonsa pankille ja ostavat lunastushinnalla palveluita yksityisiltä palvelun tarjoajilta. Lopulta he saattavat kuitenkin joutua turvautumaan kunnalliseen laitokseen, koska kustannukset nousevat yksityisellä puolella niin korkeiksi ja kasvavat iän ja hoidon tarpeen kasvaessa.
Vanhustenhuollon kustannuksia jaetaan erilaisilla ratkaisuilla kuntien, Kelan ja ihmisten itsensä maksettaviksi. Hållfast on huolissaan vanhusten omaisuuden valumisesta ulkomaisille pääomasijoittajille, joita on tullut mukaan yksityisille hoivamarkkinoille.
– Yksityinen hoito ei lähtökohtaisesti ole sen laadukkaampaa kuin kunnallinen. Tiedän tilanteita, joissa kunnallinen laitos on yksityistetty ja palveluista on karsittu pois kaikki muu kuin perushoito. Yksityiseltä puolelta näkyy julkisuudessa yleensä ihanteellisia, mutta kustannuksiltaan vain harvojen saavutettavissa olevia ratkaisuja.
– Moniin sanoihin kuten laitoshoitoon liittyvät virheelliset ja vanhentuneet mielikuvat vaikuttavat turhan usein ihmisten asenteisiin. Samoin sekoittuvat myös mielikuvat ja käsitykset siitä, keiden ja minkäkuntoisten ihmisten hoidosta puhutaan. Monisairas vanhus tarvitsee hyvään elämäänsä erilaisia asioita kuin juuri eläkkeelle siirtynyt aktiivinen seniori. Nuoren ja varhaisessa keski-iässäkin olevan mielessä molemmat ovat kaukana. Sitä mikä ei kosketa itseä, ei haluta tarkemmin edes ajatella.