Median suhde kirkkoon ja sen järjestöihin on muuttunut 2000-luvulla radikaalisti. Media on ominut valtaa instituutioilta, joiden ovilla se ennen kiltisti odotti. Muutos tulee näkyviin aina, kun kirkkoa tai kirkollista järjestöä kohtaa kriisi.
Media on työntynyt internetin, kansalaisaktivismin ja uuden viestintätekniikan avulla kaikkialle. Siksi kirkon ja kristillisten järjestöjen täytyy tehdä tarkat viestintäsuunnitelmat ja harjoitella kriisitilanteiden varalta jo ennen kuin nälkäiset toimittajat alkavat soitella, kriisiviestinnän kouluttaja, yliopistonlehtori Salli Hakala sanoo.
– Julkinen elämä on nykyään notkeaa. Julkisuus ei odota tiedotteita, vaan ottaa itse selvää ja tekee omat kysymyksensä, Hakala kuvailee.
Samalla kun media on muuttunut yhä rohkeammaksi ja röyhkeämmäksi, yhteiskunnista on tullut epävarmempia, jopa pelokkaita. World Trade Centerin tornien sortuessa New Yorkissa sortui myös sellainen maailma, jossa asiat olivat ennakoitavissa.
Toisaalta terrorismi, luonnonkatastrofit ja joukkosurmat ovat tehneet yhteisöistä kriisitietoisia. Ne käyttävät paljon voimavaroja tunnistaakseen sen, millaiset kriisit niitä voivat kohdata.
– Ennen puhuttiin kriisien hallinnasta. Nykyään ei enää uskota, että niitä voidaan hallita. Mediassa asiat kertautuvat ja elävät arvaamattomasti, järjestöjen kriisiviestintää tutkinut Hakala sanoo.
Vanhan viisauden mukaan kriisi on aina mahdollisuus. Jotta mahdollisuus voidaan käyttää, kriisiä kohdanneen yhteisön on annettava nopeasti ja riittävästi paikkansapitävää tietoa.
Tämä ei kuitenkaan riitä. Yhteisön täytyy myös luoda yhteisyyden tunne, hoitaa menetyksistä koitunutta surua, Hakala muistuttaa.
Kirkon tiedotuskeskuksessa toimiva kriisiviestintäryhmä palvelee seurakuntia ja kirkollisia järjestöjä kriisiviestinnän ennakkosuunnittelussa – ja tosipaikan tullen.
Kirkkohallituksen viestintäjohtaja Tuomo Pesonen rohkaisee kriisin keskellä itsensä neuvottomaksi tuntevaa tiedottajaa pyytämään Kirkon tiedotuskeskukselta apua.
– Jos viestinnästä vastaavalla henkilöllä ei ole kokemusta kriisiviestinnästä ja kirkkoherraa tai muuta johtavaa henkilöä ei tavoiteta, autamme ja tuemme parhaan kykymme mukaan, Pesonen lupaa.
Hänen mukaansa neuvoa saa kysyä myös median kanssa toimimiseen vaikkapa mainekriisin kurimuksessa.
Vaarallisilla alueilla toimivista kirkon lähetysjärjestöistä kriisiviestintäsuunnitelman ovat tehneet Suomen Lähetysseura, Sanansaattajat, Pipliaseura ja Kylväjä. Kansanlähetys valmistelee suunnitelmaa parhaillaan. Myös Kirkon Ulkomaanavussa ohjeet ovat ajan tasalla.
Ulkomaanavun viestintäpäällikkö Maija Sankari muistuttaa, että globaalit kriisit syntyvät ja muuttuvat nopeasti. Siksi suunnitelmat on muistettava päivittää.
Suomen Lähetysseurassa kriisiviestintäsuunnitelman laatimiseen tuli vauhtia 2000-luvun alussa, kun Afganistanin ja Irakin sodat sekä sars-epidemia pakottivat evakuoimaan työntekijöitä ulkomailta. Tsunamin iskiessä vuonna 2004 kriisiviestintäsuunnitelma oli jo valmis.
– Suunnitelman avulla viestinnän vastuut ovat ennalta selvillä ja pystymme toimimaan nopeasti, Lähetysseuran viestintäjohtaja Eeva Kemppi-Repo sanoo.