Kun ajattelin tämän sunnuntain saarnatekstiä, olin vähän paniikissa, sillä jotenkin kohtuuttomalta tuntui tuo isännän reaktio huonosti käyttäytyvää palvelijaansa kohtaan. Sitten ajattelin, että tämä on oikeastaan erittäin hyvä tilaisuus palauttaa mieliin jotakin siitä minkälainen kirja Raamattu, ja tässä tapauksessa, Uusi testamentti, oikeastaan on.
Tämä juuri kuulemamme teksti ei ole Jeesuksen puhetta – ei siis sen Jeesuksen, joka eli ja käveli täällä maan. Vihjeen siihen antaa jo se, että tässä Pietari puhuttelee häntä Herraksi, ja Herra vastaa. Kyse ei siis ole historiallisen Jeesuksen opetuksesta, vaan myöhemmästä kirkon tilanteeseen tarvitusta Ylösnousseen Jeesuksen sanasta. Tilanne oli uusi, eikä Jeesus ollut siitä eläessään mitään puhunut. Kuinka siis tuli toimia. Näitä kohtia on Uudessa testamentissa muitakin.
Tämän kertomuksen historiallisen tilanteen avaa huomio Kristuksen paluun viivästymisestä. ”Palvelija saattaa kuitenkin ajatella: ’Isäntä ei tule vielä pitkään aikaan!’ ” Kristillinen seurakunta odotti Jeesuksen palaavan takaisin pian – jo heidän elinaikanaan. Kun näin ei kuitenkaan näyttänyt tapahtuvan, alkoi monen usko viilentyä. Se saattoi koskea myös hengellisiä johtajia, jotka alkoivat käyttää omaa asemaansa väärin. He ottivat hyödyn irti asemastaan. Oli syy korostaa sitä, että he ovat vastuussa tekemisistään. Heidän tulee ruokkia Jumalan laumaa, kaita sitä ja antaa sille ruokaa, kuten ylösnoussut Jeesus Pietarille sanoi. Ei pitää huolta vain omista tarpeistaan ja lihottaa itseään, ei ”piestä palvelijoita ja palvelustyttöjä, syödä ja juoda ja juopotella.”
Markuksen evankeliumi on evankeliumeista vanhin. Siinä ei tällaista uhkaavaa sävyä Jeesuksen sanoissa ole, vaan ainoastaan kehotus olla valveilla ja varuillaan. Ja siellä Jeesus sanoo, että se koskee ihan meitä kaikkia (13:37). Tämä on saanut Luukkaan lisäämään tarkennuksen, mitä näillä ”kaikilla” oikeastaan tarkoitetaan. Evankeliumitekstimme edellä on juuri Pietarin kysymys. ”Herra, tarkoitatko näillä vertauksilla kaikkia vai ainoastaan meitä?”
Siitä on ollut hyvä Ylösnousseen Herran tarkentaa, että toki sananpalvelijoilla ja seurakunnan vastuuhenkilöillä on erityinen, suurempi, vastuu. Jeesuksen aikana ei tällaisia erityishenkilöitä vielä ollut, vaan kaikki olivat veljiä ja sisaria, ja joka tahtoi olla suurin, sen tuli olla kaikkien palvelija. Vastuutehtävät eivät siis olleet vielä mitenkään tavoiteltuja tai haluttuja, vaan elettiin veljellisessä rakkaudessa, jossa toista pidettiin parempana kuin itseä. Kun Matteus ja Luukas kirjoittivat evankeliuminsa, elettiin jo 80-90 sekä sataluvulla. Silloin olivat virat jo kehittyneet, ja todellakaan Kristuksen paluu ei ollut edistynyt tai tapahtunut. Silloin oli vaarana, että nämä hengelliset johtajat alkoivat herroina hallita niitä, jotka oli heidän osakseen annettu. Alkoi olla kirkkoruhtinaita, jotka käyttivät valtaansa väärin. Heitä oli nyt syytä vähän kovistella. Oli syytä ankarin sanoin varoittaa heitä siitä, että tuomari tulee ja antaa heille heidän tekojensa mukaan.
Tuo ajatus siitä, että jolle on paljon uskottu, siltä enemmän vaaditaan, oli tuttu jo juutalaisuudessa. Fariseukset ja kirjanoppineet ajattelivat, että heillä on toisenlainen vastuu lain noudattamisessa kuin tavallisella maan kansalla, joka ei lakia tuntenut. Ja varmasti on niin, että jolla on valta-asemaa, hänen toimillaan on suurempi vaikutus kuin tavallisen maan tallaajan toimilla ja tekemisillä – siksi vastuunkin tulee olla toisenlainen. Jolla on mahdollisuus vaikuttaa epäkohtiin, hänen tulee niin tehdä, eikä väistää vastuutaan.
Tämän teksti äärellä on pohdittu sitä, onko tuossa tekstissä kuitenkin tapahtunut käännösvirhe, kun aramean kielen sana ”erottaa” on hyvin lähellä heprean kielen sanaa ”Hakata kappaleiksi.” Voidaan ajatella, että pelotevaikutus on kyllä suurempi, jos hyväksytään tuo kappaleiksi hakkaaminen, joka on uudessa käännöksessä käännetty kuoliaaksi hakkaamiseksi, eli tappamiseksi. Tietenkin voi kysyä kuinka voidaan enää raipoilla rangaista sellaista, joka on jo tapettu. Olisiko riittänyt, että hänet erotettaisiin tehtävästään, ja palkka jäisi vain saamatta. Olisikohan se riittänyt?
Meidän kirkkomme on maallikkokirkko, seurakuntalaisten johtama kirkko – työntekijämme – johtajamme ja myös me sananpalvelijat olemme seurakuntalaistemme tehtäviin valitsemia. Meidät ja johtajamme tulee voida erottaa, mikäli me käytämme valta-asemaamme väärin. Seurakuntalaisella on oikeus valittaa tuomiokapituliin, ja tuomiokapituli sitten tutkii valituksen. Tämä on hyvä tietää. Meidän kirkossa ei tulisi olla herroja ja kirkkoruhtinaita, jotka käyttävät valtaansa väärin suhteessa seurakuntalaisiin. Heidät on voitava saattaa vastuuseen, ja heidät on tarvittaessa voitava erottaa. Vaaleilla on tärkeä merkitys, kun pohditaan tämän ajan kirkkoa. On surullista, että äänestysprosentti on seurakunnallisissa vaaleissa pysytellyt hyvin alhaisena. Silloin ei mitään todellista muutosta, jota niin kipeästi kaivattaisiin, pääse kirkossa tapahtumaan.
Tämä teksti tuo mieleen Joosefin, joka Egyptissä faaraon unet selitettyään pääsi sellaiseen asemaan, jossa hän jakoi viljaa nälänhätää kärsivässä maassa. Hän antoi kullekin vilja-annoksensa ajallaan. Mitä tämä sitten kirkossa tarkoittaa? Kyse on Jumalan sanan jakamisesta ja sakramenttien oikein toimittamisesta. Kyse on rohkeudesta ja kärsivällisyydestä suorittaa tehtävänsä uskollisesti käyttämättä valta-asemaansa väärin. Kyse on palvelutehtävästä, jossa eletään silmät ja sydän avoinna – pitäen huolta kaikkien erityisistä tarpeista. Meitä pappeja sanotaan sananpalvelijoiksi. Me palvelemme Jumalaa ja itseään Kristusta, emmekä yritä miellyttää ketään – emme edes saarnatessamme – emme myöskään silloin, kun puhumme Raamatusta- sen synnystä, tulkinnasta ja merkityksestä jokapäiväisessä elämässämme, vaikka siihen onkin jatkuva paine.
Kirkon valtasuhteista ei ole vaikea siirtyä puhumaan yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta. Jos huonoa johtajuutta on ollut kirkossa, on sitä ollut myös yhteiskunnan muilla tasoilla. Olisiko tällä vertauksella siis jotakin sanottavaa meille kaikille? Myös perheessä voi olla vääränlaista johtajuutta. Lapselle ei selitetä, sanotaan vain, että sinä teet, koska minä käsken.
Kuinka työpaikoilla johtajat kohtelevat alaisiaan? Ovatko kohtuulliset työajat ja riittävä palkka kaikkien saatavilla, vai vaadimmeko aina vain kovempia työsuorituksia siten että työnteon ja vapaa-ajan suhde alkaa jo muistuttaa entisajan orjuutta? Saadaanko tehdystä työstä oikeudenmukaista palkkaa? Entä toteutuuko oikeudenmukaisuus globaalilla tasolla? Riistämmekö kolmannen maailman ihmisiltä heidän leipänsä? Vaadimmeko alhaista hintaa tuotteilta tajuamatta, että sillä syömme tuottajien leivän? Entä luonnon kantokyky ja erilaiset eläinlajit ja niiden selviytyminen?
Olisiko meidän syytä palata siihen Jeesuksen tuoreeseen opetukseen, jossa meidän tulisi elää valvoen, mitä muuta se on kuin sydän avoinna olemista – elämistä rohkeasti ja toinen toisemme huomioiden, toisiamme arvostaen – että kunnioittaisimme ja rakastaisimme toisiamme, että emme pyrkisi toistemme yläpuolelle, vaan olisimme toinen toistemme palvelijoita.
Jeesus ei siis ole sanonut näitä kovia sanoja, vaan ne on kirjoitettu pelotteeksi kirkkoruhtinaille, niille, jotka herroina hallitsevat toisia, niille, jotka käyttävät valta-asemaansa väärin. Jeesuksen puhe on lempeää. Hän ei uhkaa. Hän söi ja joi syntisten kanssa, mikä kumma kyllä tuossa Matteuksen versiossa herättää ihmetystä, kun se siellä kielletään. Jos Jeesus sai aterioida ja juoda syntisten kanssa, niin eikö seurakunnan kaitsija olisi saanut niin tehdä? Luukas huomasi tämän ja muutti tekstiä siten, että kyseessä oli oma päihtyminen, ei syntisten seurassa syöminen ja juominen, kuten Matteuksessa.
On hyvä muistaa, että olemme Jeesuksen Kristuksen ruumis, hänen seurakuntansa. Emme ole jatke Vanhan testamentin teologialle, fariseusten ja kirjanoppineiden teologialle, vaan Jeesuksen opetuksen jatkumo. Siksi palaan siihen mitä alussa sanoin. On tärkeää nähdä mikä Uudessa testamentissa oikeasti on Jeesuksen sanomaa, ja mikä on siihen myöhemmin lisättyä seurakunnan käytännön elämästä noussutta tulkintaa. On toki hyvä nähdä mistä olemme tulleet, mutta on myös hyvä kriittisesti tarkastella sitä mitä se on mahdollisesti vaikuttanut uskoomme. Ehkä Jeesus ei olekaan sellainen tuomiolla uhkaaja kuin joksi olemme hänet tehneet. Tuomiopäivä ei olekaan uhkauksen päivä, vaan se on päivä, jolloin vääryydet korjataan. Ehkä Jumalan valtakunta ei olekaan jotakin, jota vain odotetaan, vaan jotakin, jota eletään todeksi tässä ja nyt.
Tämän tekstin äärellä on hyvä myös huomata, että emme elä oikein siksi että meitä uhataan rangaistuksella, vaan siksi, että meidät on tarkoitettu elämään oikein – toinen toisiamme rakastamaan. Jos joku käyttää valta-asemaansa väärin, se saattaa näyttää onnelliselta, hänellä saattaa olla paljon maallista omaisuutta, rahaa ja kaikkea, mutta todellisuudessa – näin me kristittyinä uskomme – hän on kadottanut elämänsä. Todellinen elämä on sitä, että me näemme toinen toisemme, että me ymmärrämme, että kukin meistä on suuri ihme, että me tarvitsemme toisiamme, ja että minulla, meillä jokaisella, on paljon oppimista jokaiselta kanssasisarelta ja veljeltä.
Ei siis rangaistuksen pelossa eläimistä, vaan elämistä rohkeasti ja luottamuksella, tehden sitä mikä on hyvää ja oikeaa.