Sodan jaloista, luovutetuilta alueilta pelastetun kirkollisen esineistön antikvaarinen ja kulttuurihistoriallinen arvo yhtäältä tunnustettiin, mutta toisaalta vanha esineellinen kulttuuriperintö nähtiin ennen muuta historiallisena taakkana.
Aihetta tutkinut Lapinlahden taidemuseon amanuenssi, filosofian maisteri Katariina Husso toteaa, että vaikka väite kuulostaa hurjalta, se pitää pitkälle paikkansa.
– Suomalaiskansallinen korostus näkyi ennen muuta 1920- ja 1930-luvuilla. Sota-ajan jälkeen tilanne muuttui ja 50-luvulla mentiin jo vaimeammalla teemalla, Husso sanoo.
Keskeisenä ajatuksena oli ”paluu perinteeseen”, mikä nosti kirkkotaiteen esikuviksi muinaiseen Bysantin ja keskiajan Venäjän taideperinnön.
Pian sodan jaloista pelastettuja kirkkoesineitä alettiin arvioida uusien modernististen ihanteiden valossa: ikoneita ja muita kirkkoesineitä ei nähty enää ainoastaan liturgisina esineinä, vaan myös taide- ja museoesineinä. Tämä merkitsi myös ikonien sijoittumista modernistiseen taidekaanoniin. Kun ortodoksisen kirkkotaiteen ihanteiksi oli nostettu vuosisatojen takaiset esikuvat, sodan tuhoilta pelastettujen pyhäinkuvien taiteellista ja teologista arvoa vähäteltiin, koska suurin osa niistä edusti myöhäisempää 1700-1900-luvun alun taidetuotantoa.
”Pyrittiin luomaan kuvaa yhteiskuntakelpoisesta suomalaisuudesta”
Venäläisen kulttuuriperinnön hitaaseen, mutta vääjäämättömään vähenemiseen Suomen ortodoksisessa kirkossa ei kuitenkaan millään lailla puututtu.
– Tämä saattaa meidän ajastamme katsottuna tuntua oudolta. Kysymyksessä oli kuitenkin vähemmistökirkko ja ortodoksisuudessa oli sisäistäkin hajontaa. Tulkintani tilanteesta on, että Suomen ortodoksikirkossa pyrittiin luomaan ulospäin sellainen kuva, että ollaan yhteiskuntakelpoisia suomalaisia, eikä venäläisiä, Husso toteaa.
Yksi konkreettinen osoitus halusta nostaa esille suomalaiskansallista identiteettiä oli kirkkomuseon perustaminen. Esittelemällä esineistöä siellä voitiin kertoa, että edustetaan korkeaa kulttuuria ja pitkää historiaa.
– Esille ei korostetusti laitettu suoraan hallitsijoihin kuten Romanoveihin liittyvää, vaan pelkästään ”puhtaan kirkollista” esineistöä kuten asia aikanaan ilmaistiin, Husso kertoo.
Sodan jälkeiset vuodet jättivät Suomen ortodoksiseen kirkkoon monin tavoin vielä meidänkin ajassamme näkyviä jälkiä. Muun muassa kirkon johto, arkkipiispa ja kirkollishallitus siirtyivät Kuopioon nykyiselle hallinnolliselle alueelleen 1940-luvun kuluessa.
– Tätä ei ehkä tulla ajatelleeksi, mutta tuolloin ja 1950-luvulla mentäessä rakennettiin aika pitkälle instituutiot, jotka vaikuttavat nykyisinkin. Muun muassa seurakuntarakenteet uudistettiin, jonka myötä ortodoksisuus levisi koko maahan. Myös luostarit muuttivat varsin pian sodan jälkeen nykyisille paikoilleen: Lintulan luostari Palokkiin ja Valamon luostari, joka on nyky-Suomen ortodoksisessa kirkossa ulospäin varsin näkyvä toimija – Heinävedelle.
Katariina Husson taidehistorian väitös Ikkunoita ikonien ja kirkkoesineiden historiaan – Suomen autonomisen ortodoksisen kirkon esineellinen kulttuuriperintö 1920–1980-luvuilla tarkastettiin Jyväskylän yliopistossa 30.9.