Kuka on suurin, mahtavin, tärkein, arvokkain, hienoin? Nämä ovat inhimillisiä kysymyksiä, joita ei häveliäästi rohjeta lausua ääneen. Jeesuksen aikana oli toisenlainen tapakulttuuri. Opetuslapset rohkenivat tehdä tuon kysymyksen. ”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?”
Jeesus yllätti kuulijansa jälleen kerran. Määrittelyjen sijasta hän asetti lapsen opetuslasten keskelle ja sanoi: ”Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa.”
Jeesuksen vastaus oli odottamaton. Rooman valtakunnassa lasta ei juuri arvostettu. Tietenkin syntyvyys oli välttämätöntä suvun ja kansakunnan jatkumiselle. Terveitä poikia pidettiin arvossa tulevina työntekijöinä ja sotureina. Mutta lapsilla sinänsä ei ollut omaa arvoa. Selvin osoitus tästä oli laajalle levinnyt tapa jättää vastasyntyneitä lapsia heitteille. Lapsuus oli ihmisen elämässä heikko, merkityksetön vaihe, aikuistumisen esiaste. Lapsi tarkoitti pelkkää raaka-ainetta, jota tuli muokata ja kasvattaa ihmiseksi.
Juutalaisille lapset olivat Jumalan lahja. Syy siihen oli kansan jatkumisen tarve. Lapsi ei varsinaisesti ollut kansan täysivaltainen jäsen, koska hän ei kyennyt pitämään Mooseksen lain käskyjä. Vasta kolmetoistavuotiaana juutalaisesta poikalapsesta tuli ns. lain poika ja hänestä tuli tasa-arvoinen lain edessä. Lapsen arvo oli enemmänkin siinä, mitä hänestä tulee kuin siinä, mitä hän on. Ja nyt Jeesus asetti lapsen opettajaksi. Jo pelkällä olemuksellaan hän antaa vastauksen kysymykseen, kuka on suurin Jumalan valtakunnassa.
Mikkelinpäivän evankeliumissa Jeesus opettaa meille kaksi tärkeää asiaa. Ensinnä Jeesus antaa lapselle korvaamattoman ja ainutlaatuisen arvon. Tällä on ollut ratkaiseva merkitys koko länsimaiselle kulttuurille. Kristinusko muutti Euroopan tavat: lapsista tuli ihmisiä, Jumalan luomia ihmisiä, suorastaan Jumalan silmäteriä, jotka ovat taivaallisen Isän erityisessä suojeluksessa.
Juutalais-kristillinen elämän suojelun periaate on eurooppalaisen ihmisarvon perusta. Lapsi on jo ennen syntymäänsä ainutkertainen olento, jolla on ihmisarvo. Jumalan luomistyön vuoksi ihminen on pyhä. Hänen ihmisarvonsa on loukkaamaton. Siksi kristillisen kirkon ja meidän kristittyjen on puolustettava elämää erityisesti siellä, missä se on haavoittuvinta ja herkintä: sikiö äitinsä kohdussa, vastasyntynyt pienokainen, taaperoikäinen pikkulapsi, varhaislapsuuteen ja -nuoruuteen varttuva tyttö ja poika, murrosikäinen teini-ikäinen.
Osana Kotka-Kymin seurakuntayhtymän piispantarkastusta minulla oli mahdollisuus osallistua tilaisuuteen, joka oli otsikoitu ”Kuka kuulee nuorta?”. Sain kuulla, kuinka paljon kaupungin ja seurakuntien sekä muiden toimijoiden yhteistyönä tässä kaupungissa tehdään lapsi- ja nuorisotyötä. Sosiaalijohtaja totesi kuitenkin viisaasti, kuinka lastensuojelusta tulisi päästä lasten suojeluun, erikseen kirjoitettuna. Kyse on siitä, mitä Jeesus tänään opettaa. Lapsella on oikeus hyvään elämään.
Lapsen hyvän elämän peruslähtökohta on koti. Tärkeintä yhteiskunnassa on kaikin tavoin vahvistaa avioliiton ja perheen asemaa. Ennen kaikkea yhteiskunnan ja sen päättäjien tulisi asennetasolla ymmärtää terveen perhe-elämän korvaamaton merkitys kasvavan lapsen ja nuoren hyvinvointiin ja tästä näkökulmasta käsin tehdä ratkaisuja.
Samalla tavalla vanhempien olisi kyettävä tarkastelemaan elämäänsä ja ratkaisujaan lapsen – heikoimman – asemasta käsin. Nykyisestä narsistisesta ja materialistisesta, kertakäyttöisestä mielihyväkulttuurista on päästävä irti, mikäli haluamme tosissamme vaikuttaa lastemme hyvään tulevaisuuteen. Myös seurakuntien toiminnassa on pyrittävä entistä enemmän kohtaamaan perheitä ja tukemaan kotien kasvatusvastuuta lapsistaan. Meillä on kirkkona vahvuutena koeteltu ja hyväksi havaittu kristillinen arvomaailma. Se tarjoaa perustan hyvälle elämälle.
Yhdistyneitten kansakuntien Lapsen oikeuksien yleissopimus tiivistää lapsen oikeudet kolmeen kohtaan: Lapsella on oikeus 1. erityiseen suojeluun ja hoivaan (protection), 2. riittävään osuuteen yhteiskunnan voimavaroista (provision) sekä 3. osallistua ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti itseään koskevaan päätöksentekoon (participation). Tämä kaikki on meidän vastuullamme. Lapsen oikeus on aikuisen velvollisuus. Jeesus sanoo: ”Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä.”
Toiseksi Jeesus antaa meille mallin, miten päästään taivasten valtakuntaan. ”Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan”.
Saarnaa valmistaessani sain syliini kuukauden ikäisen lapsenlapseni. Häntä tuudittaessani pohdin, mitä nuo Jeesuksen sanat merkitsevät. Pieni, muutaman kilon painoinen vauva katselee tummilla silmillään tutkivasti isoisäänsä. Välillä silmät lupsahtavat kiinni, välillä ihan kuin hymynkare viipyisi suupielessä. Ruokailun jälkeen on kylläinen olo, mitä nyt vähän ilmavaivat kiertävät mahassa. Sitten tulee uni papan käsivarsille.
”Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan”. Lapsille ei siis panna malliksi aikuisen kääntymystä ja aikuisen uskoa, vaan päinvastoin. Aikuisten tulee uskoa ja luottaa lasten lailla. Kun katson vauvaa käsivarsillani, ymmärrän, miten hän on täysin riippuvainen muista ihmisistä. Lapsen olemukseen kuuluu täydellinen riippuvuus ja luottamus vanhempien hoidosta. Sellaista tulisi olla myös aikuisten suhde Jumalaan.
Jeesuksen viesti on, että taivasten valtakunnassa vähäisin on suurin. Se joka on lapsen tavoin nöyrä, on suurin. Raamatun kielessä ”nöyrä” tai ”nöyryys” ei merkitse mielentilaa, vaan pikemminkin riippuvaisuutta. Sen, joka haluaa olla suurin, on tehtävä täyskäännös ja havaittava, kuinka pieni, avuton ja riippuvainen lapsi on. Koska lapsi on riippuvainen muista, Jeesus asettaa hänet luottavaisen uskon esikuvaksi. Se joka on Jumalan edessä pieni ja avuton, onkin suuri taivaan valtakunnan mittareiden mukaan. Uskonsa ja elämänsä kanssa kamppaileville tässä on evankeliumi: ratkaisevaa ei ole uskon määrä tai laatu, ratkaisevaa on uskon kohde, Jumala joka armahtaa.
Martti Luther selittää mikkelinpäivän evankeliumia huumorin pilke silmäkulmassa: Opetuslasten kinastellessa siitä, kuka heistä oli suurin taivasten valtakunnassa, Jeesus asetti heidän keskelleen lapsen, joka vasta oli oppinut kävelemään. Tällä hän tahtoi muistuttaa heitä siitä, että suurimpienkin apostoleiden, kristikunnan kulmakivien, tulee oppia lapsesta, joka ei osaa edes puhua, ja sanoa hänelle: ”Hyvä herra tohtori.” Kun näet lapsen isänsä sylissä, sinun tulee ottaa hattu päästäsi ja sanoa: ”Herra tohtori, meidän pitäisi sydämestämme hävetä sinun edessäsi.”
Lapsen avuttomuus, riippuvaisuus ja luottamus ovat uskon esikuvana. Meillä ei ole mitään hyvää, jota Jumala ei olisi meille antanut. Se, että elän, että minulla on kyky ajatella, puhua ja toimia, on kokonaan Jumalan lahjaa minulle, ei vähimmässäkään määrin itse ansaittua tai valittua. Uskoni Herraan ja Vapahtajaan, syntieni sovittajaan Jeesukseen Kristukseen, ei ole minun oma valintani tai tahdonratkaisuni. Jumala on itse oman armopäätöksensä nojalla valinnut ja herättänyt minut hengelliseen elämään.
Mikkelinpäivän evankeliumissa on kyse uskomme ytimestä. Katekismus opettaa: ”Ainoa todellinen turva on Jumala, joka on luonut kaiken ja ilmoittanut olevansa kaiken Herra. Hänen lahjaansa on elämä ja kaikki hyvä, mitä meillä on.”(Katekismus, kohta 1) ”Jumala lahjoittaa meille uskon ja avaa sydämemme rakkaudelle.” (Katekismus, kohta 12)