Jeesus sanoi: ”Kuka teistä voi osoittaa, että minä olen tehnyt syntiä? Ja jos puhun totta, miksi ette usko minua? Se, joka on lähtöisin Jumalasta, kuulee mitä Jumala puhuu. Te ette kuule, koska ette ole lähtöisin Jumalasta.” Juutalaiset sanoivat Jeesukselle: “Sinä olet samarialainen, ja sinussa on paha henki. Eikö asia olekin niin?” Jeesus vastasi: “Ei minussa ole pahaa henkeä. Minä kunnioitan Isääni, mutta te häpäisette minua. Itse en kysy kunniaani, mutta on toinen, joka kysyy ja tuomitsee. Totisesti, totisesti: joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan näe kuolemaa.” Juutalaiset sanoivat hänelle: “Nyt asia on selvä: sinussa on paha henki. Abraham on kuollut, samoin profeetat, mutta sinä sanot: ‘Joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan kohtaa kuolemaa.’ Sinäkö muka olet suurempi kuin isämme Abraham? Hän on kuollut, ja niin ovat kuolleet myös profeetat. Mikä sinä luulet olevasi?” Jeesus vastasi: “Jos minä itse kirkastan kunniaani, se kunnia ei ole minkään arvoinen. Mutta minun kunniani kirkastaa Isä, hän, jota te sanotte omaksi Jumalaksenne. Te ette ole oppineet tuntemaan häntä, mutta minä tunnen hänet. Jos sanoisin, etten tunne, olisin valehtelija niin kuin te. Mutta minä tunnen hänet ja pidän kiinni hänen sanastaan. Teidän isänne Abraham iloitsi siitä, että saisi nähdä minun päiväni. Hän näki sen ja riemuitsi.” Juutalaiset sanoivat hänelle: “Et ole edes viidenkymmenen ja olet muka nähnyt Abrahamin!” Jeesus vastasi: “Totisesti, totisesti: jo ennen kuin Abraham syntyi – minä olin.” Silloin he alkoivat poimia kiviä heittääkseen niillä häntä.
Paikka on temppeli. Siis rukouksen ja Jumalan kohtaamisen paikka. Siellä on tavallista väkeä, niin kuin me nyt täällä; keskusteluja ei käydä ylipappien tai kirjanoppineiden tai fariseusten kanssa, vain tavallisten juutalaisten temppelissä kävijöiden.
Kohtaus on kokonaisuudessaan pitempi kuin äsken lukemani. Se alkaa sillä, että aviorikoksesta tavattu nainen tuodaan Jeesuksen luo ja Jeesus haastetaan Mooseksen lain kivitystuomiolla, ja Jeesus sanoo: joka teistä on synnitön, se heittäköön ensimmäisen kiven.
Seuraa pitkä keskustelu, jonka pääasiallinen teema on siinä, kenestä tai mistä Jeesuksessa on kysymys. Keskustelu polveilee. Välillä sanotaan, että ihmiset uskoivat häntä. Mutta vähitellen keskustelun sävy kiristyy. Näyttää, että siinä puhutaan toisten ohi. Ihmiset eivät ymmärrä Jeesusta, ja kieltämättä se, mitä Johannes kertoo Jeesuksen puhuvan, onkin vaikeaselkoista, tiivistä, syvällistä ja moniulotteista.
Jokin siinä oli kuitenkin ärsyttävää kuulijoiden korvissa. He eivät vain lähteneet pois ajatellen, että kaikenlaisia julistajia maailmaan mahtuu. Heidän reaktionsa kovenevat koko ajan, ja Jeesus joutuu puolustuskannalle.
Sitten alkavat todella ankarat, aggressiiviset syytökset, niistä nyt luettu teksti kertoo. Jeesukselle sanotaan: sinä olet syntinen – rinnastus aviorikoksesta tavattuun naiseen on ilmeinen -, sinussa on paha henki, ja vielä: sinä olet samarialainen, jolla hänet haluttiin leimata halveksittuun kansaan kuuluvaksi. Kaikki ovat tarkoituksellisen mitätöiviä, väheksyviä ja halventavia, kovia väitteitä. Enää ei ole kyse siitä, mikä on totta ja mikä ei. Toinen vain halutaan leimata niin tylysti kuin osataan. Sillä tavoin haluttiin osoittaa, että tämä on ulkopuolinen, jotain muuta ja vähempiarvoista kuin me, jotain, johon piti tehdä pesäero. Mukaan otettiin myös kaikkein kovin auktoriteetti, mitä löytyi: Abraham. Siinä kilpailtiin siitä, kuka edustaa Abrahamia oikein, samaan tapaan kuin nyt voidaan jyrkinkin äänenpainoin vedota: me edustamme Lutherin perintöä, tai meillä on oikea raamatullisuus, ja samalla halutaan sulkea toiset sen perinnön ulkopuolelle.
Sellaista tapahtuu. Nyt noiden juutalaisten puheita kaiketi kutsuttaisiin vihapuheeksi. Se on toisen mitätöimistä, valheellista syyttämistä, leimaamista ja halventamista.
Niin tuolloin kuin nyt sellaisen puheen takaa huokuu epävarmuus ja pelko. Mitä vaikeammin ymmärrettävä maailma on, mitä hankalampi sen jatkuvia muutoksia on käsittää ja mitä enemmän oma minä ja totuttu elämä tuntuu epävarmalta ja uhatulta, sitä enemmän tekee mieli suojautua. Se tapahtuu rakentamalla muureja oman tutun ja turvallisen ympärille. Pitää torjua vieras ja erilainen, se mikä pakottaisi katsomaan itseä ja elämää toisin. Niin syntyvät vähitellen viholliskuvat, jotka jakavat maailman meihin ja noihin toisiin. Uhka, jolla ei välttämättä ole selvää nimeä tai muotoa, paikallistetaan johonkin itsen ulkopuoliseen. Syntyy epäluulon ja vihan kierre, josta ei enää tahdo päästä ulos.
Näin tapahtuu juuri niillä seuduilla nyt, Lähi-idässä, mutta myös lähempänä: kansallisessa katsannossa, mikä näkyy maahanmuuttajiin tai ylipäänsä erilaisuuteen kohdistuvana aggressiivisena torjuntana. Niin tapahtuu uskonnollisessa katsannossa, kun toinen uskonto nähdään vihollisena tai kun oman uskonnollisen ryhmän rajat halutaan piirtää jyrkästi ja sulkea muut ulkopuolelle. Niin tapahtuu joskus työyhteisöissä, joissa syntyy kyräileviä ryhmiä, niin voi tapahtua kuntaliitoskeskustelun tiimellyksessä.
Vähitellen aletaan puhua pahaa selän takana tai anonyymisti, toisten puheita ja tekoja tulkitaan epäluulon lähtökohdista: ne ovat joka tapauksessa jotenkin vääriä tai virheellisiä. Niin rakentuvat viholliskuvat huomaamatta ja salakavalasti, niitä vahvistetaan, jotta oma hauras ja epävarma olo vahvistuisi.
Kovat, aggressiiviset ja mitätöivät puheet eivät ole vain ohitettavia puheita. Sanat loukkaavat, ne satuttavat, sanoilla voi lyödä. Ja mitä tapahtui Jerusalemin temppelissä: Puheet kovenivat vähitellen, syytökset tulivat rajummiksi ja lopulta tilanne tuntui karkaavan käsistä: otettiin kivet käteen ja oltiin valmiita kivittämään Jeesus. Kuin huomaamatta tilanne kääntyi toiseksi: hetkeä aikaisemmin laskettiin kivet aviorikoksesta syytetyn naisen edessä, kun Jeesus muistutti, että se, joka on synnitön, ottakoon ensimmäisen kiven. Nyt kiviin tartuttiin.
Jeesuksessa, siinä mitä hän oli, miten toimi ja mitä puhui, oli jotain sellaista, joka tuntui uhkaavalta. Kenties se rikkoi totuttua ja turvallista, sitä, miten oli opittu olemaan ja miten oli opittu Jumala ja elämä ymmärtämään. Jeesus toi jotain radikaalisti erilaista. Sitä oli vaikea sietää, niin vaikea, että viha nousi, eikä sitä enää kyennyt kontrolloimaan.
Tässä kohtauksessa, jonka Johannes kertoo, kyse oli erityisesti siitä, mitä Jeesus puhui itsestään. Hänen viestinsä oli, että siinä mitä hän on, ihmiset näkevät sen, mitä Jumala on. Hänessä olemassaolon koko syvyys ja elämän perusta paljastuu: tässä on se, mitä olette yrittäneet ymmärtää, mitä Aabraham kertoi ja mihin koko perintö pohjimmiltaan viittaa. Hänessä Jumala tulee näkyväksi, ja silloin kyse on enemmästä kuin vain tästä hetkestä, siitä, mikä on ollut perustavaa aikojen alusta ja on yhä, sellaisesta elämän perustasta, joka on enemmän kuin kuolema.
Kyse ei ollut siitä, että Jeesus olisi puolustanut omaa totuuttaan muiden totuutta vastaan. Hän yksinkertaisesti ei suostunut toimimaan sellaisen maailman ehdoilla, jossa maailma rakentuu selviin, muuttumattomiin järjestyksiin ja jossa viholliskuvat rakentuvat. Jumalan todellisuus, elämä perimmältään ei ole sellaista.
Aina kun tartutaan kiveen, konkreettisesti tai puheissa, erilaista, muukalaista, toiseen ryhmään kuuluvaa, toisin ajattelevaa tai uskovaa kohtaan, aina silloin Hän on se, johon kivet osuvat.
Kohtaus, jossa puhutaan toisten ohi ja toista kohti kovaa ja satuttavasti, kertoo lopulta uskon ja luottamuksen voimasta epäluuloa ja ulkopuolelle sulkemista vastaa.
Kun juutalaisten aggressiivisuus ja vihapuhe oli vähitellen kiihtynyt ja ihmiset lopulta olivat kuvittelemansa turvallisuuden säilyttääkseen tarttuneet kiviin, Jeesuksesta kerrotaan, että hän käveli pois ja lähti temppelistä. Hän lähti sellaisen maailman hallitsemasta temppelistä pois. Vielä ei ollut hänen aikansa.