Kun Juudas oli mennyt, Jeesus sanoi: ”Nyt Ihmisen Poika on kirkastettu, ja Jumala on kirkastunut hänessä. Ja kun Jumala on hänessä kirkastunut, on Jumala myös itsessään kirkastava hänet, ja Jumala tekee sen aivan pian. Lapseni, enää vähän aikaa minä olen teidän kanssanne. Te tulette etsimään minua, mutta minä sanon nyt teille saman, minkä sanoin juutalaisille: minne minä menen, sinne ette te pääse. Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.”
Vuosien takaa mieleeni on jäänyt kertomus siitä, millainen voisi olla lyhytelokuva ilman ääntä, aiheena Mistä kristinuskossa on kysymys.
Kamera näyttää ensin koko maapalloa avaruudesta käsin. Perspektiivi on tämä, koko maailmankaikkeus, se on Jumalan perspektiivi. Sitten kamera lähenee, alkaa erottua maastoa, vuosia, metsiä, merta, kamera kulkee rannikolle, aallot pyyhkivät rantaa, metsä taipuu tuulessa. Kamera hidastaa, viipyilee maisemassa. Katsojalle näytetään näin, että luomakunta, sen kauneus ja monimuotoisuus, ovat Jumalan kädestä; luomisen pyhyydestä ja nöyrästä pysähtymisestä sen edessä on kysymys. Mutta kamera jatkaa matkaa, pian ollaan kaupungin keskellä, taloja, vilkasta liikennettä, ihmisiä kuhisee kaduilla. Ihmisistä on kysymys, ihmisiä tämä koskee. Kaupungin yltä kamera lähestyy rakennusta, jonka katolla on risti; tästä on kysymys, rististä. Rakennus erottuu kirkoksi. Jälleen kuva viipyy tässä, ihmisiä astuu sisään. Täällä käydään vuoropuhelua Jumalan kanssa; siitä kristinuskossa on kyse, ihmisten kanssa vuoropuhelua käyvästä Jumalasta, ei vaikenevasta ja etäisestä. Mutta kamera ei pysähdy tähän, se jatkaa kirkon taakse kapeille, likaisille kujille. Lopulta ollaan oven edessä, maali lohkeillut, astutaan sisään. Edessä on ahdas huone, huoneen seinustalla rautasänky. Sängyllä makaa ihminen, silmät kiinni, kamera lähestyy kasvoja. Kasvoissa on uurteita, otsalla pieniä hikipisaroita. Äkkiä sivulta tulee käsi, jossa on pieni liina, jonkun toisen käsi. Käsi pyyhkii liinalla otsaa. Kamera siirtyy lähikuvaan kädestä, joka pyyhkii toisen otsaa. Liike on hellä ja varovainen. Siihen kamera pysähtyy ja jää.
Elokuva päättyy. Tästä kristinuskossa on kysymys. Jäähyväispuheessaan Jeesus sanoo painokkaasti: Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.
Piikkiön seurakunnassa on pidetty piispantarkastusta. Olemme katselleet monin tavoin ja monesta suunnasta sitä, mitä on olla kristillinen seurakunta täällä, tämä runsaan kuuden tuhannen Kristuksen seuraajiksi kastetun joukko.
Voisiko Piikkiön seurakuntaa kuvata niin kuin tuossa elokuvassa kerrottiin?
Silloinkin voi lähteä liikkeelle kuvasta, jossa näkyy koko maapallo. Piikkiön seurakunta ei ole oma suljettu maailmansa, vaan osa maailmanlaajaa kristikuntaa. Kristus ei ole vain piikkiöläisten Kristus. Siksi ovat tärkeitä ne yhteydet, joita täältä on esimerkiksi Etiopian Hosainan kuurojen kouluun.
Seuraavassa kuvassa voisi erottua täkäläinen kumpuileva peltomaisema. Tämän Jumalan luomakunnan keskellä ja osana seurakunta täällä elää. Ja kantaa vastuuta siitä, omalta osaltaan, ja tietoisena siitä, että ei ole erikseen piikkiöläistä luomakuntaa, vaan yksi Jumalan maailma. Piikkiön seurakunnassa ympäristövastuu on otettu vakavasti; sillä tavoin tunnustaudutaan uskontunnustuksen ensimmäiseen uskonkappaleeseen: Jumala on taivaan ja maan luoja. Ihmisen osa on kiitollisuus, kunnioitus ja nöyrä vastuullisuus.
Seuraava kuva voisi kulkea täällä teillä ja kaduilla. Nämä ihmiset, nämä runsas kuusi tuhatta, ovat Kristuksen seurakunta täällä, tämä yhteisö, toiset kiinteämmin piikkiöläisen identiteetin varassa, toiset ohuemmin. Ihmiset kulkemassa töihin, kouluun, harrastuksiin, partioon, konserttiin, kauppaan; ihmiset kantamassa vastuuta yhteisistä asioista; tämä on seurakunnan elämää.
Ja sitten kuva tästä kirkosta. Olisi vaikea kuvitella Piikkiön seurakuntaa ilman tätä kirkkoa. Täällä käydään vuoropuhelua Jumalan kanssa, puhutaan Jumalalle rukouksessa ja ollaan Jumalan ja hänen sanansa puhuteltavina, polvistutaan ehtoollispöytään Kristuksen itsensä läsnäolon salaisuuden eteen. Niin kuin tänään.
Entä viimeinen kuva, se joka kertoo siitä, minkä Kristus itse sanoi seuraajiensa tuntomerkiksi. Mistä se kuva löytyy? Siinä kuvassa näkyy yksi ihminen. Seurakunta ei ole vain yleisiä ja yhteisiä asioita. Yksi ihminen ja ihmisen ainutkertainen ja ainutlaatuinen elämä on tärkeä. Rakkauden kehotus ei ole kehotus yleiseen hyväntahtoisuuteen, vaan toisen, yksittäisen ihmisen näkemiseen ja huomaamiseen. Jokainen tarvitsee sitä, että tulee huomatuksi, kuulluksi ja tunnistetuksi. Että on joku joka haluaa kuulla, mitä on elää juuri tätä elämää juuri minuna.
Olisiko kuva sieltä, missä jaksetaan kestää nuoren ihmisen agressioihin pukeutuva ahdistus avointen ovien illassa, olisiko se sieltä, missä dementoituneen vanhuksen tukkaa kammataan, olisiko se yksinäisen miehen asunnossa, kun ovikello soi, tai siellä, missä isovanhemmat sanovat väsyneille vanhemmille: levätkää, me huolehdimme lapsista.
Kuvia voisi olla lukemattomia, kipeitä, särkyneitä, tai ehjiä ja levollisia. Olennaista kuvassa on, miten ihminen näkee toisen, näkeekö tässä mittaamattoman arvokkaan elämän, jossa Jumalan tarkoittama elämä toteutuu ainutlaatuisella tavalla, vai niin kuin ohitettavan ja tarvittaessa hyödyllisen esineen.
Siinä vastaan ei tule vain yksi piikkiöläinen, siinä vastaan tulee Kristus itse. Siellä hän kulkee, tämän elämän keskellä, siinä on hänen seuraajiensa seurakunta. Siitä kristinuskossa on kysymys, siitä seurakunnassa on kysymys. Hän ei kulje vaatien tai syyttäen, vaan armollisen kärsivällisesti sanoen:
Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.