Vanhat merkit eivät aina pidä paikkaansa. Sen olemme oppineet kantapään kautta viime vuosien aikana monessakin mielessä. Tuoreimpana esimerkkinä tästä ovat luonnonvoimien myllerrys Kaakkois-Aasiassa ja sitä seuranneet lähes 150 tuhatta kuolonuhria järkyttäneet meitä kaikkia. Tapahtumat ovat pitäneet otteessaan jo useita päiviä, vaikka sukulaisia, ystäviä tai tuttavia ei suoranaisesti olisikaan ollut vaaravyöhykkeellä. Yhteinen suru lähentää ihmisiä. On toivottu parasta ja pelätty pahinta sekä koetettu omalta pieneltä osin kantaa kortta kekoon rahallisesti, kuuntelemalla ja lohduttamalla tai esirukouksen kautta. Turismin myötä tuon seudun ihmisten murhenäytelmästä on muodostunut erityisen koskettavalla tavalla maailmankatastrofi.
Olemme monesti turtuneita uutisille useitakin ihmishenkiä vaatineista onnettomuuksista, kun ne tapahtuvat kaukana kotimaasta. Kun useita järkyttäviä tapahtumia, joissa myös meikäläiset ovat enemmän tai vähemmän osallisia, tapahtuu melko lyhyin aikavälein, on entistäkin selvempää, ettemme me suomalaisetkaan voi paeta jonkin valheellisen turvallisuuden verhon taakse. On tullut tavaksi sanoa, että emme enää elä missään lintukodossa. Rauhallisina aikoina menneiden aikojen ankara elämä ja säälimättömät kohtalot unohtuvat, kun välitön kokemus puuttuu.
Teimme täältä Sahalahdelta kuluneena vuonna seurakuntaretken Lietoon. Suurin osa matkalaisista oli jo varsin varttunutta väkeä. Myös heille oli kuitenkin elämys tutustua mm. näyttelyyn, jossa kerrottiin 1800-luvun suomalaisten tavallisen arjen historiasta. Arkisten asioiden esiin nostaminenhan on viime aikoihin asti jäänyt historiantutkimuksessa vähän syrjempään. Meille selvisi mm., mikä on ”pataluha” – pannunalunen – ja että sellainenkin kunniatehtävä kuin ”kunnankaaso” on ollut olemassa. Muistutettiin myös siitä, että ennen vanhaan lasten elämä oli varsin ankaraa. Lapsikuolleisuuden ollessa suurta vältettiin liian läheisten tunnesiteiden muodostumista jälkeläisiin. Oli myös tavallista, että oma ruumisarkku tehtiin valmiiksi ja jotkut jopa nukkuivat itse tehdyssä kirstussa, kun säilytystilaa oli niukalti.
On hienoa, että vaikkapa suomalaiset lapset kuuluvat nykyisin maailman terveimpiin Arvo Ylpön ja monien muiden tekemän suuren urakan myötä tai että viime vuosikymmeninä ihmisten elinikä on meillä noussut kahdeksaankymmeneen ja ylikin. Toisaalta viime vuosina on ollut merkkejä siitä, että myös välinpitämättömyys omasta terveydestä on lisääntynyt ja aktiivisen kuolinavun, eutanasian, antamiseenkin suhtaudutaan huolestuttavan keveästi. Lieneekö tämä kehityskulku heijastumaa ajattelusta, jossa keskeistä on välitön hyöty ja nautinto. Kun ei enää ole tuottava tai elämä on liian vaivalloista, onko niin, että silloin ei enää ole niin väliä. Sanotaan, että yksilöllinen ajattelutapa on yleisesti ottaen ollut lisääntymään päin. Voidaan kuitenkin ajatella, on käynyt juuri toisin päin: kun käsitys yksittäisen ihmisen yhtäläisestä arvosta on näivettynyt, samalla oma ihmisyys on kapeutunut siihen, miltä tässä ja nyt näyttää ja tuntuu. Elämästä tulee helposti näköalatonta ja päämäärätöntä.
Voisiko viime aikojen kokemus toisaalta yhteisestä hädästä ja toisaalta vilpittömästä halusta auttaa herättää meitä ainakin jossain määrin paremmin näkemään, että elämä on lahja ja kestävintä eivät ole kovat arvot, jotka tähtäävät materiaalisten voittojen maksimoimiseen tai toisten päihittämiseen elämän kilpakentillä vaan tärkeintä on aito välittäminen toisesta ihmisestä. Vain yhteispelillä selvitään myös tiukoista paikoista. Auttajatkin toisn vaipuvat ja epäonnistuvat, mutta Yksi ei horju eikä väsy. Kangasalan seurakunnan nimikkolähetti Bangkokissa, Suvimarja Rannankari-Norjanen, totesi TV-uutisissa, että päällimmäisenä ei hyökyaallon tuholta pelastuneilla tunnu olevan kysymys, miksi Jumala sallii vaan kiitollisuus varjeluksesta. Ymmärrämme silti hyvin niiden surun, joiden omaiset eivät pelastuneet ja rukoilemme Jumalan läsnäoloa myös heidän elämäänsä.
Tänään vanha vuosi on jälleen päätöksessä. Vaikka viime päivien hätkähdyttävät tapahtumat ovat ehkä eniten pinnalla, mennyttä katselemme tänäänkin muistaen, että Sahalahden 135-vuotias kunta on muutaman hetken perästä historiaa. Seurakunta palaa 423 itsenäisen vuoden jälkeen kappeliseurakunnaksi. Tarvitsemme suuria yksiköitä ja tehokkuutta, mutta ennen muuta tarvitsemme ihmisyyttä arjessa. Jos ja kun uudelleenjärjestelyt turvaavat hyvän elämän edellytyksiä, vain silloin ne ovat tarkoituksenmukaisia.
Seurakunnan tehtävää ajatellen ratkaisevaa on, että ihmisillä on tilaisuus kokoontua yhteen evankeliumin ääreen ja polvistua ehtoollispöytään kohtaamaan Kristusta. Jos hallintoa keventämällä edistetään ihmisten rinnalla kulkemista, todistusta, palvelua ja yhteyttä, ollaan oikealla tiellä. Muuten on nähty turhaa vaivaa. Tähtäyspiste ja lähtökohdat näyttävät Sahalahdella hyviltä; lopputulos on perimmältään kiinni kirkon Herran siunauksesta, mutta meitä jokaista tarvitaan seurakunnan asian yhteiseksi tekemisessä. Kasteemme kutsuu meitä tätä kutsumusta hoitamaan.
Vuoden taite on perinteisesti ollut luonteeltaan katumuksen ja kiitoksen aikaa. Joonan merkki on se, että me syntisinä voimme katua, saada anteeksi ja alkaa alusta. Usko, toivo ja rakkaus ovat Hengen hedelmää. Aasian onnettomuuden jälkitunnelmissa sekä uuden Kangasalan kunnan ja seurakuntaliitoksen haikeantoiveikkaan tilanteen myötä voimme edelleen jättää itsemme ja toinen toisemme taivaallisen Isän huolenpidon varaan. Vapahtajamme on sama myös ensi vuonna.