Olen tänä vuonna oikeastaan ensi kertaa todenteolla perehtynyt puutarhanhoidon saloihin, kun vaimoni kanssa olemme omakotitalomme puutarhaa hoitaneet. Aiemminkin on tullut toki kasvimaalla ja puutarhassa jotakin askaroitua, mutta tehtävät ovat rajoittuneet pikemminkin avustajan rooliin. Sen on nyttemmin ainakin saanut havaita, että hoitamista puutarha todellakin edellyttää. Ei kasvimaa tuota, jos ei rikkaruohoja kitke, huolehdi riittävästä veden saannista ja tarpeen vaatiessa tue vaikkapa herneitä kepein. Sato on työn hedelmä, joka edellyttää useimmiten jatkuvaa ponnistelua ja lisäksi säiden haltijan myötämielisyyttä.
Jeesus ottaa päivän evankeliumissa, tapansa mukaan, vertauskuvansa kuulijoiden arkisesta elämänpiiristä ja vertaa vääriä profeettoja susiin lammasten vaatteissa sekä heidän aikaansaannoksiaan huonon puun tuottamaan huonoon hedelmään. Hän kehottaa toisin sanoen malttiin lipevien markkinapuheiden ja suurien lupausten edessä. Samasta asiasta puhuvat myös sananlaskut ”moni kakku päältä kaunis” tai ”parempi katsoa kuin katua”. Voidaan kaiketi todeta, että Hämeessä ja Suomessa yleensäkin nämä sananlaskut on perinteisesti otettu todesta eikä ole helposti lähdetty kaikenmaailman kampanjoihin mukaan. Toisaalta pienessä maassamme yksi totuus helposti korotetaan arvoon arvaamattomaan eikä muita mielipiteitä sallita. Varansa on pidettävä meidänkin. Kyllä siitä täälläkin on esimerkkejä.
Jeesus ei kehota olemaan vain passiivinen vastarannan kiiski tai horjumaton jääräpää, vaikka joskus nämäkin ominaisuudet palvelevat hyviä tarkoitusperiä. Tarkoitus olisi näet tehdä hyvää hedelmää eikä vain juuria pois huonoja puita. Kyse ei ole vain torjumisesta vaan aktiivisesta tekemisestä ja tuottamisesta. Mikä on tämä hyvä hedelmä? Aikoinaan ajateltiin filosofi Aristoteleen innoittamana, että kullakin oliolla on sille luonteenomainen olemus, jota se pyrkii toteuttamaan luontonsa mukaan. Kukan luonto on kukkia, kekomuurahaisten kantaa kortta kekoon ja suutarin tehdä ja korjata jalkineita. Kullakin on oma paikkansa kokonaisuudessa, juuri tälle oliolle luonteenomainen hyvä päämäärä. Viikunapuun luontoon kuuluu tehdä viikunoita ja viiniköynnöksen luontoon tehdä rypäleitä.
Ihminen ei kuitenkaan ole muitta mutkitta rinnastettavissa vaikkapa lampaaseen, jonka käytös on jokseenkin ennustettavaa. Ihminen voi tietoisesti harhauttaa ja kätkeä syvemmät tarkoitusperänsä mairean kielenkäytön ja hyvien yksittäisten tekojen taakse. Pitkällä juoksulla todellinen luonto kuitenkin yleensä käy selville. Niinpä vaikkapa hirmuvaltiaat ovat yksi toisensa jälkeen kukistuneet ja heidän pohjimmaiset tarkoitusperänsä ovat käyneet ilmi. Jos tarkasti olisi jo alusta asti katsottu sitä, miten he tosiasiallisesti suhtautuvat lähimmäisiinsä ja olisi rohjettu tehdä tästä johtopäätöksiä, olisivat kannattajat huvenneet jo aiemmin. Useimmiten näet niitä toisinajattelijoita on, mutta heidät hiljennetään. Ihmisten ja erityisesti seurakunnan kannalta hyvä hedelmä olisi varmaan sitä, että voidaan elää sovussa, joukko kasvaa, entiset jäsenet pysyvät matkassa mukana ja jokaista arvostetaan paitsi yhteisön jäsenenä myös yksilönä. Ketään ei pahantahtoisuudesta suljeta ulkopuolelle. Täydellistä yhteisöä ei tietenkään koskaan löydykään, mutta lähtökohdan ja päämäärän tulee olla hyvä ja yhteisesti tiedetty ja jaettu.
Tärkeää myös ja ennen kaikkea kirkossa on uskollisuus omalle perustehtävälle ja perusolemukselle. Oleminen on ennen tekemistä, vaikka ne eivät olekaan toisistaan erillisiä asioita. Hyvä puu tuottaa hyvää hedelmää myös toisten iloksi. Tänä aikana, kun yleisesti ottaen ollaan hyvin lyhytjänteisiä, helposti ajatellaan, että totta on se, mikä toimii. Ja tämä toimiminen taas määritellään nopeina ja mitattavissa olevina tuloksina. Pahimmillaan tällöin huomio kiinnitetään epäolennaisuuksiin ja laiminlyödään omaa perimmäistä tehtävää.
Jotkut asiat kyllä vaativat välitöntä reagointia ja täyttä panosta. Niinpä hädässä olevan lähimmäisen tarve on aina peruste toimia nopeasti ja jahkailematta. Tämän kanssa ei ole ristiriidassa se, että pohditaan huolella sitä, millainen toiminta edistää kirkon perustehtävän toteutumista. Kristillisessä uskossa on kyse niin syvällisistä ja pitkään perinteeseen ankkuroituvista asioista, että pintapuoliset ratkaisut tekevät sen ominaislaadulle helposti väkivaltaa. Totta ei perimmältään ole se, mikä toimii vaan se, mikä edistää uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan ja hänen tahtonsa toteuttamista, ei väärin vaan oikein tekemistä ihmisten kesken.
Joskus on asetettu vastakkain yhtäältä sosiaalisesti suuntautunut kristillisyys, joka korostaa lähimmäisenrakkautta ja yhteiskunnallista vanhurskautta: köyhien, sairaiden, yksinäisten ja syrjittyjen puolesta puhumista ja tekemistä sekä toisaalta evankelioiva herätyskristillisyys, joka keskittyy yksilön pelastukseen ja jättää yhteiskuntaeettiset ja luomakuntaan liittyvät asiat toissijaisiksi. Jeesus kuitenkin asettaa nämä kaksi ulottuvuutta rinta rinnan. Hän arvostelee sellaista hengellisyyttä, joka keskittyy vain puheisiin ja hengelliseen näyttävyyteen mutta unohtaa oikeamielisyyden myös arkisissa valinnoissa. ”Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon.”
Mikä on Jumalan tahto? 10 käskyä ja uskontunnustus sekä Isä meidän -rukous sisältävät vastauksen. Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Nämä kaksi kuuluvat yhteen eikä niitä pidä ylikorostaa toisen kustannuksella kumpaakaan. Jos ei lähimmäistä pyritä kohtelemaan inhimillisesti, ei voida puhua kristillisestä elämänmenosta. Jos taas maallisen elämän asiat ovat ainut, mistä voidaan puhua ja jota pidetään olennaisena, ei toimita kristillisesti.
Totuus ei ole jokin idea, joka pitää väkisin lyödä läpi, vaan se on sanoma pyhästä ja armollisesta Jumalasta, joka odottaa meidän olevan rehellisiä niin itseämme kuin toisia kohtaan ja myöntävän sen, että autettavissani oleva lähimmäinen on juuri minulle annettu haaste jakaa edes pieneltä osin tämän kuormaa elämän tiellä. Harha on itsensä ja muiden pettämistä ja itsekkyyden, jonkin Jumalan tahdon vastaisen asian nostamista elämän ja sen ratkaisujen johtoajatukseksi. Harhasta meitä ei lopulta voi vapauttaa kukaan muu kuin hän, joka on sanonut olevansa tie, totuus ja elämä. Totuus on yhtäältä yhtäpitävyyttä tosiasioiden kanssa, mutta se on myös sen näkemistä, että ihminen ei ole kaiken mitta. Totuus on ihmistä suurempi ja sen perimmäinen syvyys on kätkettynä yksin Jumalan ilmoitukseen, jossa armo ja totuus lyövät kättä toisilleen.
Totuus ei ole yhtä kuin se, että pengotaan jonkun ihmisen elämä läpikotaisin yleisesti nähtäväksi. Siksi kahdeksannen käskyn selityksessä sanotaankin: ”Yksityiselämässä meidän ei tule syyttää toisia eikä paljastaa heidän heikkouksiaan. Tehtävämme on rohkaista heitä vapautumaan menneestä ja etsimään uutta suuntaa elämälleen.” Ystävyyden henki menee aina näyttävyyden hengen yläpuolelle. Siitä on Vapahtajamme paras esimerkki, armon ja totuuden ruumiillistuma.