Meissä ihmisissä elää voimakas tarve saada tuntea olevansa jollakin tavoin parempi kuin keskimäärin ihmiset. Tästä johtuen helposti panetellaan ja ylenkatsotaan niitä huonompia. Jotkut korotetaan kyllä arvostelun yläpuolelle ainakin hetkeksi, mutta kun heidät sitten useimmiten rysäytetään ennen pitkää alas tavallisten kuolevaisten joukkoon, on hykertely monesti sitäkin suurempaa. On sanottu, että meille suomalaisille on ns. tuhoava kateellisuus ollut ehkä erityisenkin tyypillistä. Kateus vie kalatkin vedestä – niin meillä kuin muuallakin maailmassa. Toisaalta se saattaa antaa motivaatiota ponnistella kohti parempaa. Yksi osoitus tästä ilmiöstä on se, että kun jollakulla arkisessa elämänpiirissä on vaikkapa uusi auto, kasvaa paine myös ympäristössä tehdä vastaava hankinta. Ei haluta jäädä huonommaksi kuin muut. Tämä ilmiö on vielä korostunut nykyisessä kulutusta ja markkinointia korostavassa ilmapiirissä.
Itsensä vertailu toisiin ja pyrkimys tulla hyväksytyksi ihmisten kesken johtaa helposti siihen, että poikkeavia yksilöitä ei siedetä. He ovat ikään kuin luvallista riistaa pilkkakirveille ja kiusanhengille. Pitää kaiketi olla jokin kanava, johon purkaa omia pelkojaan ja riittämättömyyden tunteitaan. Mutta onko tämä oikein? Emmekö ole kaikki saman Isän lapsia ja eikö meillä kaikilla ole yhtäläinen arvo ihmisinä. Joskus kritiikki on aiheellista, kun joku on tehnyt selkeästi väärin kanssaihmisiään kohtaan. Yhteiselämä ei kestä sitä, että eletään miten sattuu ja jotkut kohottavat itsensä lain yläpuolelle. Mutta ei yhteiskunta kestä myöskään sitä, että armo katoaa ihmiselämästä. Pitää olla mahdollisuus katua, saada anteeksi, tehdä parannus ja yrittää uudelleen sekä hyvittää tekonsa. Muutoin nääntyy ja tukehtuu.
Jeesus haluaakin ravistella väärää itsekorotusta ja toisen ihmisen painamista myös oikeuden ja hurskauden varjolla. Hän sanoo: ”Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita.” ”Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi?” Suhteellisuudentaju ja inhimillisyys pitää säilyttää. Kukapa haluaisi joutua velkojensa ja rikkomustensa takia umpikujaan, josta ei näytä olevan ulospääsyä. Jokin aika sitten saimme uutisista kuulla, mihin vuosia jatkunut velkakierre ja omanarvontunteen mureneminen sekä epäilemättä lopulta myös mielenterveyden horjuminen voi johtaa. Äiti ampui lapsensa ja puolisonsa sekä lopulta itsensä. Jos ei tulla vastaan ja anneta armon käydä oikeudesta, seuraukset ovat erittäin vakavia.
Älkää tuomitko. Tuomion lausuminen on jotakin lopullista. Se on epäröimätöntä syylliseksi julistamista ilman, että pyritäänkään asettumaan toisen asemaan. Syyttömiä on hetken hurmiossa, sen enempää tutkimatta tuomittu aikojen saatossa muuallakin kuin villissä lännessä lynkkausjoukkoineen. Syytettykin tarvitsee oikeusturvansa, vaikka maallisen oikeusjärjestyksen mukaan syyllistä tulee teosta myös rangaista, jotta oikeusturva säilyisi. Aina välillä käydään keskustelua tiedotusvälineiden moraalista, kun ns. median tuomioistuin näyttää tuomitsevan jo ennen kuin oikeusprosessi on kunnolla alkanutkaan. Halutaan nopeita tuloksia, kuten muillakin elämänalueilla.
Ensin tulisi mennä itseensä ja sitten vasta arvioida muita – toisen sijaan asettuen. Roska pitää ottaa silmästä harkitusti, mutta ei pidä viedä ojasta allikkoon. Kukaan ei meistä lopulta mittaa täytä viimeistä piirtoa myöten ja jos sellaista vaaditaan, vaaditaan yli-inhimillisiä, mahdottomia. Ja onko sellainen rakentavaa? Kova kilpailuyhteiskunta näyttää, että monen mielenterveys ja omanarvontunto ei jatkuvasti kasvavia vaatimuksia kestä. Mieli sairastuu tai ajaudutaan epätoivoisiin tekoihin. Armollisuus on terveen yhteiselämän peruselinehto.
Eilen tuli kuluneeksi 100 vuotta rakastetun saarnamiehen, runoilijan ja sielunhoitajan Jaakko Haavion syntymästä. Hänen runojensa, puheidensa ja kirjojensa ydinsanoma sopii aivan erinomaisesti juuri tämän pyhän aihepiiriin. Eräässä hänen virressään sanotaan: ”Pois ota mestarointi ja tuomitseva sointi minunkin äänestäni, ylhäinen ystäväni. On väsynyttä monta, heikkoa, toivotonta, Ihmisten sanat kovat kun heitä lyöneet ovat. Lohduttajamme hyvä, suo rauha enentyvä. Sen virrata suo meihin ja meistä uupuneihin.”
Haavio nostaa esiin tämän pyhän evankeliumista pitämässään saarnassa sen, että viime sotien jälkeen nk. asevelipapit toivat mukanaan seurakuntiin ja kirkkoon voimakkaan diakonisen ajattelutavan. Havahduttiin huomaamaan, että evankeliumia ei ole vain saarnattu sana, vaan evankeliumia on myös tehty teko lähimmäisen auttamiseksi. Ystävällinen ja toisen tarpeet huomioon ottava kohtaamistapa on seurakuntaa rakentava. Haavio nostaa esiin myös toisen puolen, jota ei sitäkään kristittyjen keskuudesta puutu.
Hän kirjoittaa: ”Merkillinen tosiasia on, että nimenomaan uskovaiset ihmiset ovat saaneet vähemmän mairittelevan tuomitsijan maineen. ’Tavallinen ihminen’ (lainausmerkeissä) tuntee olonsa epämukavaksi uskovaisten keskellä, jotka ’vakavamielisinä’ (lainausmerkeissä) ovat kaapanneet itselleen moraalisen yliotteen ja käyttävät sitä arkailematta hyväkseen. Ei niin kauan sitten keskustelin erään tehtaalaisen kanssa. Hän valitti, että työpaikan uskovien kanssa oli vaikea tulla toimeen. ’Miksi?’, kysyin. ’He ovat niin kovia tuomitsemaan’, hän vastasi. Jäin miettimään: näinkö siis on? Mihin on joutunut Jeesuksen omilleen suosittama armahtavaisuus?”
Haavio esittää tutkistelemisen arvoisen näkökulman. Vikaa varmastikin on niin sysissä kuin sepissä ja jos jollakulla on joku huono kokemus niin kutsutusti uskovasta ihmisestä hän yleistää sen helposti muihinkin. Silti totta on myös se, että pienet piirit muuttuvat helposti sisäänpäinlämpiäviksi ja poikkeavia on hankala sietää, kuten alussa oli puhetta. Oman kristillisen identiteetin säilyttäminen ja samanaikainen avoimuus toisenlaisille ihmisille edellyttää omanarvontuntoa ja rakkaudellisen kärsivällistä toisen ihmisen ymmärtämistä. Ei myöskään pidä aina vaatia sellaista perinnäissääntöjen noudattamista, joka ei lopulta ole pelastuksen kannalta ratkaisevaa.
Kristittyjen välinen keskinäinen kovuus on yhä edelleen vamma, josta tulisi pyrkiä tekemään parannusta Pyhän Hengen johdatusta rukoillen. Hän ainoastaan voi kivisydämen pehmittää ja mielet avartaa. Kirkossa ei ole itsessään pyhiä. On vain Kristuksen tähden armahdettuja syntisiä. Tämä ydinsanoma säilyy. Se on tarjolla erilaisille ihmisille eri tavoin eri aikoina ja erilaisissa elämäntilanteissa. Herramme ja Vapahtajamme ja hänen armonsa pysyy samana eilen, tänään ja iankaikkisesti.
Haavio päättää saarnansa: ”Armahdetulla syntisellä ei ole aikaa tarkkailla toisten syntejä. Hänellä ei ole halua saada toisesta yliotetta, kun tietää, miten itse kokonaan elää Jumalan laupeuden varassa. Tässä avautuu Herran seurakunnan eteen valtava palvelemisen näköala. Kristuksen nimessä sillä on valta jakaa anteeksiantoa, siis oikeata sielunhoitoa, monella tavoin rääkkääntyneille ihmisille. Maailman katseet ovat odottavina suunnatut kirkkoon. Me olemme kirkko.”