Miten ihminen pelastuu? Kysyin rippikoululaisilta tämän kysymyksen ja eipä se vastaus niin yksinkertainen kaikille ollutkaan, vaikka perusasiat olivat tiedossa. Taju asiayhteyksistä ja sitä myöten kokonaisuuden kannalta kaikkein perustavimmasta ei ollut vielä kirkastunut. Vastattiin esimerkiksi, että pitää noudattaa uskollisesti 10 käskyä ja uskoa Jumalaan. Sinällään vastaus on oikeilla jäljillä, mutta se ydinasia, Jeesus Kristus pelastuksemme perustana, ei vielä tule tuosta vastauksesta kirkkaasti esiin. Vastaus kuvaa kyllä hyvin yleistä käsitystä kunnon ihmisestä, josta kenelläkään ei ole mitään pahaa sanottavaa. Se on yleisuskonnollisen pelastusopin mukainen, joka korostaa hyviä tekoja ja uskonnollisuutta pelastuksen riittävinä ehtoina. Vielä ei kuitenkaan olla kristillisen pelastusopin keskiössä.
Ei ole mitään syytä vähätellä pyrkimystä nuhteettomaan elämänvaellukseen. Päinvastoin. Siihenhän sitä juuri tulisi pyrkiä. Jos rikkeettömyys kuitenkin on se ainut perusta pelastukselle, joudutaan umpikujaan. Kukaan meistä ei näet ole täydellinen vaan rajallinen ihminen heikkouksineen. Ehkä tunnustammekin tämän ja olemme tyytyväisiä siitä, että saamme turvata Kristuksen armoon syntitaakkamme poisottajana. Hyvin inhimillistä silti on, että kun on hyvään joukkoon päässyt, sitä kohottaa itsensä muita ylemmäksi. Näin kävi fariseuksille ja lainopettajille. Niin voi käydä myös tänään. Pitäisi aina terveesti tutkia itseään: olenko aidosti valmis pitämään itseni kanssa tasavertaisena ihmisyytensä perusteella sellaista henkilöä, joka yleisesti ajatellen ei kuulu arvossapidettyihin yksilöihin. Harva tähän täydellisesti kykenee.
Niinpä kertomus yhdestä kadonneesta ja 99 tallella olevasta yksilöstä on yhä uudelleen ajankohtainen ja puhutteleva. Tallella olevat ovat suuri ilon aihe. Niistä ei tarvitse olla huolissaan. Riittää, kun vain pitää huolta niiden ravinnon saannista ja pitää pedot loitolla. Toinen on tilanne, kun joku omista on kadoksissa ja teillä tietymättömillä. Epätietoisuus on usein kaikkein pahinta, kun ei tiedä mitä on tapahtunut. Pitäisikö uskoa pahinta. Jeesus kuvaa sitä, miten huolestunut omistaja jättää ne 99 ja lähtee sen kadoksissa olevan perään. Hän ottaa pienen riskin löytääkseen sen yhden, koska jokainen on tärkeä.
Ihmisiin laajennettuna voidaan sanoa, että jos yhden ihmisen arvo kielletään siten, ettei hänen saamisekseen takaisin mukaan panna tikkua ristiin, todellisuudessa kielletään myös jäljelle jäävien arvo. Ei maksa vaivaa lähteä riskialttiihin etsintöihin. Onhan vielä monta jäljellä. Rakkaus ei kuitekaan etsi omaansa ja se toimii myös sen heikoimman ehdoilla, jotta yksikään ei jäisi kadoksiin. Muiden pitää ehkä vähän odotella ja tinkiä omasta mukavuudestaan. Se on toisen taakan kantamista ja yhteisvastuullisuutta.
Esimerkiksi kouluopetuksessa tällainen toiminta toteutuu varsin havainnollisesti. Vanhastaan pidettiin huolta siitä, että hitainkin pysyy matkassa mukana ainakin välttävästi. Hitaasti kehittyviä poikia saatettiin ennen vanhaan jättää luokalle aika kevyinkin perustein, jos nykymittapuilla mittaa. Samaan on pyritty antamalla tuki- tai erityisopetusta ja ohjaamalla tarvittaessa sosiaalikuraattorin, psykologin, kouluterveydenhoitajan tai puheopettajan pakeille. Pienessä maassa on yksilöä osattu arvostaa. Kaveria ei ole jätetty. Taustalla on ollut myös luterilainen ajatus yksilön vapauden ja yhteisön vastuun yhdistämisestä Jeesuksen vertauksen mukaisesti. Tietysti on myös niin, että lahjakkaimmatkin voivat kärsiä ja jäädä jalkoihin, jos heitä kohdellaan epäviisaasti. Asia ei ole yksinkertainen, mutta se on selvää, että pelkkään taloudelliseen tehokkuuteen tuijottavat mittarit tekevät väkivaltaa yksilöille.
Seurakunnan ja kirkon toiminnassa kertomus eksyneen lampaan hakureissusta tarkoittaa sitä, että portin tulisi olla auki tielle päin, kuten sodan jälkeen kirkollisessa keskustelussa tiemmä tavattiin sanoa. Kirkon tulisi olla kuin lämmin tupa ja pitäisi lähteä myös liikkeelle. Joukkoon tulisi rakastaa. Jumalan tahtohan on, ettei yksikään joka häneen usko joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän. Ajatus on mitä tärkein ja Raamatun mukainen, kun pyritään mahdollisimman monia saamaan mukaan Jumalan perheväen joukkoon. Tällöin ei kuitenkaan tulisi vähätellä sitä Jumalan armotekoa, jonka hän on tehnyt pyhässä kasteessa. Seurakunnan yhteydessä voidaan vieraantua, mutta kaste ei katoa mihinkään. Se tulisi pitää mielessä. Totta ja luterilaisen uskonkäsityksen mukaista kuitenkin on, että kasteen lahjat tulisi saada käyttöön. Toisten joukosta ja laitumelta voidaan eksyä pois, mutta Paimen etsii meitä takaisin.
Katekismuksessa sanotaan: ”Kaste velvoittaa luottamaan yksin Kristukseen ja elämään hänen esimerkkinsä mukaisesti. Joudumme kuitenkin joka päivä tunnustamaan, että uuden ihmisen rinnalla meissä elää itsekäs, vanha ihminen, joka vetää meitä pois Jumalan luota. Kerran saatu kaste kantaa läpi koko elämän. Kasteen liitto on varma silloinkin, kun uskomme horjuu. Kun turvaamme kasteen armoon, meidän ei tarvitse omin voimin tehdä parannusta.”
Parannuksen tekemistä tarvitaan, mutta se ei ole omavoimaista kipristelyä vaan palaamista lahjojen vastaanottajan ja eteenpäin antajan paikalle. Evankeliointi ei ole pakottamista vaan elämän sanan tarjolla pitämistä. Esteitä voidaan yrittää raivata pois, niin että sana tavoittaisi ja keräisi kuulolle ja sakramentin ääreen entistä useampia. Pakottaa ei kuitenkaan voida, koska kyse on perimmältään Jumalan työstä meissä. Olkoonkin, että meidät on kutsuttu hänen työtovereikseen ja papeille on annettu erityinen tehtävä julistaa evankeliumia ja hoitaa sakramentteja, jotta Jumalan armon sana tulisi lähelle ihmisiä.
Jumalan armo on aina ajankohtaista, koska se on hyvä sana eksyneelle, hätääntyneelle, nälän ja pelon kalvamalle, yksinäiselle ja neuvottomalle. Paavo Ruotsalainen kuvasi tunnetussa sanassaan Kristuksen työtä juuri eksynyt lammas -vertauksen avulla. Hän sanoi, että Kristus tulee metsään eksyneen lampaan, kristityn luokse ja nostaa sen hellävaroen harteilleen ja kantaa takaisin omiensa joukkoon. Kuva on hyvin lohdullinen ja rohkaisee meitä jokaista luottamaan siihen, että myös minulla on paikka tässä Hyvän paimenen laumassa, jossa kukaan ei ole vaiin nimetön laumasielu vaan jokainen on ainutkertainen ja nimeltä kutsuttu.
Me tarvitsemme paimensauvan opastusta ja turvaa vihollisen hyökkäyksiltä. Meillä on onneksi sellainen paimen, joka ei vihollisen hyökkäyksistä säiky eikä jätä meitä yhdeksikään hetkeksi oman onnemme nojaan. Hän on se hyvä paimen, joka on antanut henkensä meidän puolestamme. Jumalan Karitsa, joka kantaa maailman synnin ja antaa meille rauhan, jota ei mikään luotu voi uhata. Viimeinen sana, pelastuksen sana on Herran, jonka sana ei katoa vaan jonka valo on loistava majakka myös synkimmässä yössä ja kovimmassa myrskyssä. Näin juhannuksen jälkeen jo loppukesä lähestyy. Ruoho kuihtuu ja kukkanen lakastuu, mutta Herran sana ei katoa.