Koiran omistajat ainakin tietävät, miten sanaton ikävöinti, levottomuus ja etsiminen voivat olla merkki mitä suurimmasta luottamuksesta, uskollisuudesta ja kunnioituksesta. Kun isäntä tai emäntä, tai mikä ehkä parhainta, koko perheväki saapuu kotiin, on ilo todellakin spontaania ja ratkiriemukasta. Koti on koti, kun kaikki ovat koolla. Tämä pätee niin ihmisiin kuin muihinkin luojanluomiin. Sen jo Paavali tiesi kirjoittaessaan, että ”koko luomakunta odottaa hartaasti…koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa. Eikä vain luomakunta, vaan myös me, jotka olemme ensi lahjana saaneet omaksemme Hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi.”
Päivän evankeliumissa Jeesus sanoo: ”Te joudutte murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi.” Myös Jeesus puhuu synnytystuskista, jotka Paavali laajentaa koko luomakuntaa koskeviksi. ”Vielä vähän aikaa ja te näette minut jälleen.” Nämä Jeesuksen sanat viittasivat tuleviin pitkänperjantain ja pääsiäisen tapahtumiin, mutta myös siihen, että hän on Hengessä palaava helluntain jälkeen keskellemme. Kolmanneksi hän viittaa siihen, että vaikka elämme pääsiäisen ja helluntain jälkeistä aikaa, olemme vielä vasta matkalla, kotimatkalla. Tuska ja murhe ei ole vielä poispyyhkiytynyttä eivätkä synnytystuskat loppuneet. Ylistys ja hädässä Herran puoleen huutaminen ovat yhteenkietoutuneita.
Herännäisjohtaja Paavo Ruotsalaista näyttää erityisellä tavalla viehättäneen tämä kaimansa apostoli Paavalin erityisellä hartaudella esillä pitämä kristityn ihmisen kahtalainen tilanne, jossa ilmenee ajan ja ikuisuuden välinen jännite. Samanaikaisesti ovat voimassa jo nyt – ei vielä. Vähän samaan tapaan kuin elämässä muutenkin ilo piirtyy voimakkaampana surun taustaa vasten, auringon valo yön synkkyyttä vasten ja toivo kärsimyksen taustaa vasten. Herännäisperinteessä onkin sanottu, että murheen alla Siion veisaa heleimmin. Jos mennään vähän asian viereen, suomalaiseen, perinteisen vähäeleiseen sielunmaisemaan näyttää sopivan tuollainen melankolinen ilonpito yleisemminkin ajatellen. Myös tanssi käy luontevasti mollisävelten tahdissa. Monet ovat kiinnittäneet virrenomaisiin tunnelmiin vaikkapa Unto Monosen tangossa ”Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa”.
Rakkaan menettäminen usein herkistää ikävöimään, rakasta ja jälleennäkemistä. Myös vanhuuden vaivat saavat ikävöimään kohti parempaa, toivomme täyttymistä. Kun näkymä tuonpuoleisesta ilosta häviää, ikävä kanavoituu toisella tapaa. Paavali kirjoittaa: ”Meidät on pelastettu, se on varma toivomme. Mutta toivo, jonka jo näkee täyttyneen, ei enää ole toivo. Kukapa toivoo sellaista, minkä jo näkee! Jos taas toivomme jotakin mitä emme näe, me myös odotamme sitä kärsivällisesti.” Luulen, etten paljon erehdy jos näen tässä pohjan ikävöivälle uskolle, jonka mukaan Helge Nyman on nimennyt väitöskirjatutkimuksensa Erämaan profeetasta: ”Paavo Ruotsalaisen odottava usko.” Ukko-Paavo tarkoitti ikävöimisellä rukouksen tiettyä muotoa. Tämä käy ilmi hänen tunnetusta neuvostaan: Jos et osaa rukoilla, niin ikävöi; jos et taida ikävöidä, niin sairasta Herralle. Tämä sanojensa mukaan Petäjävapriikin korkeakoulua käynyt talonpoikien herättäjä ymmärtää epätoivoon ja pimeyteen joutunutta ihmistä. Ihminen voi kuormiensa alla kadottaa sanat ja oppimansa rukoukset, mutta vielä silloin kun niiden voima ehtyy, jää jäljelle sanattoman ikävöimisen, Herran edessä ääneti seisomisen ja kaipaavan katselemisen mahdollisuus. Paavo tietää, että ikävöintikin voi kaikesta sen ’pitkittämisestä’ huolimatta lopulta uupua ja paremman odotus täysin väsyä. Tällaisessa tilanteessa on enää yksi mahdollisuus ja se on sairastaminen, Herran käsiin ’lankiaminen’, tehköön hän luomalleen mitä itse tahtoo. Paavali kirjoittaakin edelleen: ”Myös Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin.”
Ikävää ei siis käytetä tässä yhteydessä merkityksessä ikävystyttävä, vaan kysymys on kaipauksesta taivaalliseen isänmaahan. On sanottu, että ”elämän tarkoitus on päästä kotiin”. Tätä ihmisessä olevaa perusikävää ei voida psykologisoida pelkäksi taantumiseksi aiemmalle kehitysasteelle, vaan siinä on kysymys elämän perimmäisestä merkityksestä. Syvät ihmissuhteet, kuten lasten ja vanhempien välinen suhde ja miehen ja naisen välinen rakkaus parhaimmillaan, kuvastavat jotakin siitä täydellisestä rakkauden vuorovaikutuksesta, jonka syvin lähde ja täyttymys on Pyhä Kolmiyhteys. Jumalan kansan koti-ikävä, rakastava Isä, äidin hoiva, ystävä, hyvä paimen. Nämä ovat ainakin monille meistä kutakuinkin ymmärrettäviä kuvia siitä, mikä on elämässä tärkeintä ja syvimmän kunnioituksen arvoista. Voi tietenkin olla, että koti on rikkinäinen ja Jlan rakkautta kuvastaa parhaiten jokin toinen symboli. Varsinkin siinä vaiheessa, kun ajattelu on vielä kovin tässä ja nyt-ajattelua eikä pystytä ymmärtämään muita sanaan liittyviä kuin kovin konkreettisia merkityksiä.
Kuvilla on heikkoutensa. On kuitenkin huomautettu, ettei puhe Kolmiyhteydestä ole vain kuvaannollista sanojen käyttöä, vaan Jumala on ilmoitettu juuri Isänä. Abba, isä, Jeesuksen käyttämä puhuttelunimi on juuri nimi. Tärkein sanoma on teologinen eikä psykologinen. Perintöosa taivaassa ei ole mikään lakiosa, jota voidaan vaatia vaan se on pelkästään Jlan hyvyyden ja armon ansiota. Efesolaiskirjeestä luemme: ”Kristus on meidän rauhamme. Hän on avannut meille molemmille – siis juutalaisille ja ei-juutalaisille – pääsyn Isän luo yhden ja saman Hengen johdattamina. Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät. Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus.”
Toisaalta on myös totta, että Pyhä Kolmiyhteys kuvaa psykologisestikin syvästi merkitseviä suhteita persoonien välillä. Jatkuvaa rakkauden vuorovaikutusta, luovuutta, uskollisuutta ja huolenpitoa. Rakkautta, joka ei kieltäydy uhrauksista. Pyhä Henkeä on kirkon perinteessä joskus kuvattu Kolmiyhteyden feminiiniseksi osaksi. On puhuttu äitikirkosta. Kirkkoisä Cyprianus aikoinaan lausui tunnetut sanansa: ”Kenellä ei ole kirkkoa äitinä, sillä ei voi olla Jumalaa Isänä.” Kristillisen mystiikan perinteessä on kuvattu Kristuksen ja hänen kirkkonsa suhdetta sulhasen ja morsiamen väliseksi suhteeksi. Tai vieläkin läheisemmin: Kristus on kirkon pää ja kirkko hänen ruumiinsa. Jumala on tullut meitä näin lähelle. Kirkko näin ymmärrettynä on paikka, jossa ja johon ja jonka kautta synnymme osaksi perheväkeä, joka on matkalla Isän kotiin. Sana kirkko onkin peräisin kreikan kielen sanasta kyriake eli Herran omat.
Perillä Karitsan hääateria odottaa. Maailmassa, matkamiesten kirkon yksi keskeinen tunnusmerkki on kuitenkin risti. Risti ja vaiva kuuluvat Herran omillekin, mikä on erityisen kiusallista tänä lyhytjännitteisten nautintojen ja yhä rajumpien elämysten metsästämisen aikakautena. Yksilön ja yhteisön ristinä ovat kautta aikojen olleet niin ulkoiset hyökkäykset ja vainot kuin sisäiset skismat. Paavalin kirjeistä jo näemme, millainen tilanne oli. Toisaalta syynä on ollut epäkristillinen elämäntapa, toisaalta tekopyhyys, toisaalta harhaoppisuus, toisaalta kovan ja tuomitsevan oikeassa olemisen synti, kun unohdetaan, että ”kristillinen oppi eli totuus ei puhu mistään muusta kuin siitä, millainen Jumala on ja millä tavalla Hän auttaa ihmistä, pelastaa hänet tulemalla itse ihmisten keskelle, heidän elämäänsä, heidän sydämeensä.” Oppi ei ole elämälle vierasta, vaan niiden suhde toteutuu oikein, kun rakkaudessa pannaan käytäntöön ja harjoitukseen se, mitä uskotaan todeksi. Siinä olemme varmastikin huonosti onnistuneet. Kristityt ovat muiden tavoin monesti sulkeneet silmänsä Kristuksen kärsimyksiltä tässä maailmassa – lähimmäisissä, vähimmissä. Kaikki ei ole aina niin ilmeistä kuin toivoisimme. Silti olemme kutsutut tällaisina kuin olemme rakentamaan yhteiskuntaa kodiksi, niin ettei ketään syrjäytetä muurin ulkopuolelle. Kirkon pyhyys ei tosin ole sen jäsenissä, vaan yksin Kristuksessa. Jo nyt hän meissä työtään tekee, vaikka syntinen minä vastaan panee. Maailmassa ilo on tuskan, hien ja kyynelten sisar. Tämän päivän evankeliumi on ennakoivaa ja ikävöivää. Jeesus sanoo: ”Silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää.”